You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2012.

Kirjoittamisessa vaikeinta on aloittaminen. Se on työlästä. Mieli haraa vastaan kaikin voimin – kenties pohjimmaisen laiskuutensa vuoksi.
Ensimmäiseksi iskee epäusko: onko tässä mitään ideaa? Kuka tällaisesta kiinnostuisi? Osaanko edes kirjoittaa enää?
Seuraavaksi uuvuttaa tehtävien päätösten määrä. On tehtävä rajoituksia ja luotava reunaehtoja. On päätettävä juoni, teemat, henkilöt, rakenne, tyylilaji ja lukuisia pienempiä seikkoja.
Ensimmäisen kirjaimen lyöminen – tai näpäyttäminen – on äärimmäisen raskas tehtävä. Millään en tahdo saada sitä tehdyksi. Välttelen kirjoittamista. Keksin sijaistoimintoja. Pitää tehdä tuo ja tämä, ennen kuin voin aloittaa. Ensimmäinen kirjain, sana ja lause ovat niin… lopullisia. Ne ovat merkki siitä, että nyt on lähdetty eikä takaisin ole paluuta.
Olo on sama kuin avantoon mennessä. Hirveästi ei hingu ryntäämään saunasta veden hyiseen syleilyyn, vaan yrittää rohkaista itseään: ei siihen ennenkään ole kuollut, ei se niin kamalaa ole, en kehtaa olla menemättä, sitä varten tänne on tultu. Ja ennen kaikkea: jälkikäteen on niin kiva olo!
Olo on myös sama kuin kiinalaisella lautasjonglöörilla, jolla on neljäkymmentä lautasta keppien päässä pyörimässä ja kaikki täytyisi onnistua pitämään liikkeessä.
Suonette anteeksi metaforieni yhteismitattomuuden ja ymmärtänette idean.
Kun aloituskynnyksen yli pääsee, luvassa ei ole mutkatonta matkaa, mutta joka tapauksessa hidasta jokapäiväistä etenemistä.
Olen ymmärtänyt, että joidenkin mielestä aloittaminen mukavaa tai vaikeinta onkin lopettaminen ja irtipäästäminen. Se kuulostaa minusta hyvin oudolta.

Mainokset

 

 

Topelius-palkinto vuodelle 2011 on myönnetty Jukka-Pekka Palviaisen nuortenromaanille Joku vieraileva tähti (WSOY 2011) ja Arvid Lydecken -palkinto vuodelle 2011 on myönnetty Sanna Iston lastenromaanille Tinka ja Taika (WSOY 2011). Grafomania onnittelee erittäin lämpimästi!

Tässä palkintoperusteet:

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti. WSOY 2011.

Goottityttö ja runopoika kohtaavat näytelmäharjoituksissa. Anni ja Atte ovat erilaisuudessaan hyvin uskottavia ja heidän ystävyytensä kasvaminen on kuvattu luontevasti. Kirjan aikuiset ovat myös inhimillisiä ongelmineen. Kirjailija saa pienillä piirroilla tarinaan lämpöä ja herkkyyttä – huumoria unohtamatta. Näkökulman vaihtelu pitää kerronnan tuoreena ja kiinnostavana.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Kuv. Julia Vuori. WSOY 2011.

Sisarukset Tinka ja Taika ryhtyvät selvittämään mummon matka-arkun salaisuutta. Tyttöjen vanhemmat tulevat myös kiinnostavasti kuvatuiksi. Sekä kieleltään että juoneltaan kirjan taikamaailma pysyy lähellä tyttöjen arkista perhe-elämää. Kuvitus jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Tutuista satuseikkailuaineksista on syntynyt uusi raikas lukukokemus.

Topelius-palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta nuortenkirjasta. Palkinto on Suomen Nuorisokirjailijoiden perinteinen tunnustus, joka perustettiin vuonna 1946. Palkintosumma on 1700 euroa. Palkintoa tukee Kopiosto. Aiemmat Topelius-palkitut löytyvät osoitteesta: http://www.nuorisokirjailijat.fi/main.php?s=p&p=top

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen, Suomen Nuorisokirjailijoiden perustajajäsenen nimeä kantava lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisestalastenkirjasta. Palkintosumma on 1700 euroa. Palkintoa tukee Kopiosto. Aiemmat Arvid Lydecken –palkitut löytyvät osoitteesta: http://www.nuorisokirjailijat.fi/main.php?s=p&p=lyd

Suomen Nuorisokirjailijat ry on vuonna 1946 perustettu kirjailijayhdistys, jonka jäseninä on lasten- ja nuortenkirjailijoita.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko Emma Saure.

Vuosi sitten Piruettiystävyys-nuortenromaanilleni myönnettiin Topelius-palkinto. Perjantai 14. tammikuuta 2011 oli ikimuistoinen juhlapäivä. Mutta vielä sykähdyttävämpää oli saada tieto ehdokkuudesta. Olin ottamassa talvikenkiä esiin varastosta, kun Karistolta soitettiin. Pyörtyminen oli hilkulla. Totaalitärinä kesti monta päivää. Eivoiollatotta, eivoiollatotta, eivoiollatotta!

Palkinto toi kylkiäisenä paljon mukavia asioita: Olen saanut tehdä kouluvierailuita enemmän kuin aikaisemmin. Olen päässyt puhumaan äidinkielenopettajille, joutunut suoraan radio-ohjelmaan ja muutamiin lehtihaastatteluihin. Missivuoden huipennuksena sain kunnian pitää juhlapuheen Lempäälän kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa. Palkinto on myös vahvistanut kirjailijaidentiteettiä ja tuonut lisäuskoa kirjoittamiseen, rohkeuttakin.

Mutta ei pelkkää aurinkoa.

Ehdokkuus pamahti täysin puskasta. Aiemmin en ollut osannut haaveksia tunnustuksista. Kunhan kirjoitin. Ja olin iloinen, kun kirjojani luettiin ja niistä tykättiin. En koskaan jännittänyt, onko lapsiani rankattu jollekin listalle, vaan hurrasin kollegoiden menestykselle. Silti en hetkeäkään miettinyt, että mukulani olisivat muita huonompia.

Sitten tuli T.

Lähes samaan aikaan T:n kanssa julkaistiin runokokoelmani Likkojen lipas. Esikoisrunoista olin yhtä innoissani kuin T:sta. Runojen kanssa olin häärinyt yli kolmekymmentä vuotta. Niissä on kaikki, mitä olen ikinä ollut, mitä olen nyt, mitä tulen olemaan.

Kuin varkain päästin mieleeni ajatuksen, että T-palkitun kirjailijan uusi teos saattaisi herättää mielenkiintoa. Kului kuukausi, kiittävä arvio Pohjalaisessa. Jepjep, siitä se lähtee! Kului puoli vuotta, huoh, Pohjalaisen kritiikin lisäksi ei juuri muuta palautetta. Ei alan ihmisiltä eikä lähipiiriltä.

Päässäni alkoi pyöriä älyvapaita ajatuksia: Onko kokoelma niin paska, ettei se liikauta ketään? Eikö aiemmin proosaa kirjoittanut saisi ryhtyä runolle? Ovatko säkeet niin vaikeita, ettei kukaan ymmärrä niitä? Tallasiko T-palkinto runokirjan alleen? Onko ohut kirja tipahtanut patterin väliin (muuan kollega arveli kirjahyllynsä nielaisseen Lippaan)? Syövätkö koirat kirjoja?

Kun tuollaisia kysymyksiä kelaa päivittäin monta kuukautta, alkaa päässä viirata.

Syyskuussa olin jo ding-dong. Paha olo ei pysynyt enää sisällä. Pakenin vessaan vollottamaan, kun eräs kollega ohimennen mainitsi tykkäävänsä Lippaan runoista. Kirja on sittenkin olemassa.

Lopulta avauduin läheiselle kollegalle, joka fiksusti perusteli asian näin: ”Runoista on vaikea antaa palautetta”.

Hitaasti aloin nousta ja tolkuttaa itselleni, että tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla hedelmään tyytyväinen, nauttia. Ei väliä, mitä muut ajattelevat. Likkojen lipas on minulle rakas. Aina.

Tajusin myös naurettavuuteni, kun rupesin miettimään kaikkia niitä upeita kirjoja, jotka jäävät vuosittain vaille isompaa huomiota. Muistan esimerkiksi Tuula Kallioniemen huikean fantasiaromaanin Kulkuripoika ja tuulen tyttö (2005) ja Terhi Rannelan Taivaan tuuliin (2007). Kun luin Tuulan ja Terhin kirjat, ajattelin että ”vau, tässä on vuoden tapaus”, mutta kumpikaan ei ilmestyessään herättänyt ounastelemaani kohua ja keskustelua, saati ollut ehdolla palkinnoille. Tuulan kirja suorastaan vaiettiin kuoliaaksi. Mielestäni myös Kari Levolan viime vuonna ilmestynyt tarinakokoelma Suorin mutkan ikinä olisi ansainnut paljon enemmän nostoa ja suitsutusta. Niinpä, mielipiteitä ja mieltymyksiä, sepä se.

Tämän ruikutuksen tarkoituksena on herättää keskustelua muun muassa siitä, miten tunnustuksen saaminen voi vaikuttaa kirjailijan (tai lukijan) odotuksiin. Käykö niin, että jatkossa ainakin alitajuisesti vertailen uusia tekstejäni ja niiden vastaanottoa Piruettiystävyyteen? Ehkä tämä tilitys myös lohduttaa kirjailijoita, joista tuntuu epäreilulta, kun omaa lasta ei huomioida tarpeeksi. Mainioiden T- ja L-ehdokkaiden iloa en halua laimentaa, tunnustukset ovat aina ansaittuja. Kirjanne ovat erinomaisia, ne ovat seuloutuneet satojen hyvien tarjokkaiden joukosta. Ne ovat koskettaneet raatia, sävähdyttäneet.

Ylihuomenna on Suuri Päivä. Saamme kuulla, ketkä pokkaavat vuoden 2012 Topelius- ja Lydecken-palkinnot. Vielä hetken palkitut joutuvat pitämään uutisen omana tietonaan. Miten vaikeaa se oli! Palkinto tuntui unelta, kun ei saanut hiiskua kenellekään. Vasta juhlassa unesta tuli totta.

Perjantaina halataan. Nukkukaa yönne!


Minulla alkavat olla käsillä hetket, kun käsikirjoituksesta pitää päästää irti ja todeta sen olevan valmis. Se on vaikeaa, sillä vielä kirja ei ole kansissa, painettuna, toisten luettavana, vaan sitä on mahdollista muokata. Jospa sittenkin vielä vähän lisää tuonne, pois tuolta. Tuon sanan voisi vaihtaa, nuo virkkeet toiseen järjestykseen. Toisaalta irti päästäminen on helppoa, sillä kirjoitusinto suuntautuu jo toisiin käsikirjoituksiin, ajatukset askartelevat toisten juonenkäänteiden ja rakenteiden parissa. Vedosvaihe (eli kun kirja on jo taitettu) on viimeinen mahdollisuus muutoksiin, mutta itse tahdon pitää sen vain oikolukuna ja taiton tarkistuksena. Toki jos jotain aivan kauheaa hyppää silmille, muutan tekstiä enemmän. Toivon kuitenkin, ettei tarvitse.

Jäljellä ilmestyy maaliskuun puolivälissä. Silloin olen kulkenut käsikirjoituksen kanssa yli puolentoista vuoden matkan. Aloin kirjoittaa ensimmäistä versiota kesällä 2010. Juoni kiskaisi minut mukaansa tavalla, jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Kirjoitin nopeasti ja heittelehdin innon ja epävarmuuden välillä. Minulla oli monesti sellainen olo, etten oikein tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta halusin ehdottomasti tehdä sen.

Tuon ensimmäisen kirjoitusvaiheen jälkeen käsikirjoitus on kokenut suuria muutoksia ja mullistuksia, suurempia kuin mikään aiempi kirjani. Se jakautui kahdeksi teokseksi, toisiaan täydentäväksi kirjapariksi. Sen painotukset muuttuivat. Se sai vähintään yhden uuden tason. Ratkoin käsikirjoitukseen liittyviä kysymyksiä monena iltana ennen nukahtamistani. Aloin nähdä merenneitoja joka puolella (Pieni merenneito -satu on tärkeässä roolissa tarinassa).

Onko hullua, että eräänlainen luopuminen pitää tehdä jo ennen kirjan ilmestymistä? Vasta sen jälkeenhän kirja on olemassa muille ihmisille ja siitä pääsee toivottavasti kertomaan heille. Ehkä ei. Ehkä se on suorastaan välttämätöntä, jotta kestää kirjan julkisen, minusta erillisen elämän.

Vielä pienen hetken voin sukellella sen maailmassa, jota muut eivät tunne. Kuin merenneidot tässä mainoksessa (joka on minusta vallan kaunis ja tunnelmallinen, vaikka mainostaakin jotain siivousainetta):

Yksi oma uudenvuodenlupaukseni oli lähteä taas vaeltamaan Julia Cameronin matkassa. Tällä kertaa lähden matkasauvoineni kohti 12 viikkoa kirjasta Walking in This World. (Itse kutsun tätä nyt aamusivuillani maailmassa matkaamiseksi.)

Tulin Naamakirjan puolella luvanneeksi, että voisin jakaa joitakin terveisiä näiltä 12 viikolta, vaikka pienenkin. Moni tuntee Cameronin 2 ensimmäistä kirjaa, Tie luovuuteen ja Kultasuoni, mutta nämä vielä suomentamattomat ovat jääneet vieraammiksi.

En usko eteneväni viikko viikolta, vaan jään viikkotehtäviin ja teemoihin aina siksi aikaa, kun se on välttämätöntä ja huomaan sen vievän minua eteenpäin. Kun käännän uuden viikon, summaan siitä tänne terveisiä: se tekee kuitenkin 12 päivitystä tältä matkalta.

Kaikille Cameron ei toimi. Tätä matkapäiväkirjan kaltaista raapusteluani ei suin surminkaan siis pidä pitää minään aivopesuna: teidänkin pitäisi.  Cameronissa on paljon kriittisesti tarkasteltavaa (ei vähiten hänen suhtautumisessaan parisuhteisiin ja lapsiin, joita kirjoittajalla voi olla ”liian paljon”), mutta itselläni Cameronin tehtävät ovat saaneet liikkeelle paljon ajatuksia ja uudenlaisia lähestymistapoja luovaan työhön.

Tässä on viikon 1 pohtimispähkinä:  tekemättömyys ja  tekeminen vain

Viikolla yksi minuun osuu Cameronin sanapari, jonka avulla koetetaan järkyttää ikuisen suunnittelun voimaa. Ajatus osuu minuun syvään. Rakastan suunnittelua! Kotini on täynnä juonikarttoja, sankarin myyttisiä matkoja, want-need-pareja, teemapyramideja, intensiteetti-vuoristokarttoja. Nykyvuosina projektimuistikirjani täyttyvät enemmän erilaisten rakenteiden pyörittelyjen ja muistiinmerkitsemisen graafeista tai piirroksista kuin varsinaisesta tekstistä.

Cameron haluaa haastaa vain-tekemään. (Just do it, kyllä, valitettavasti, brändätty lause.) Rakenne  voi antaa itsensä myös siinä kirjoittamisen prosessin aikana, kirjoittamisen aikana löytyneet tavat sanoa voivat olla hyvin toisenlaiset kuin ne prosessikirjoihin tarkkaan piirustellut. Kalamies, joka tahtoo kalalle, menee kalalle, eikä suunnittele täydellisiä kalareissujaan, nautinto syntyy kalastamisesta itsestään ja siinä hetkessä olemisesta, paikan vaihtamisesta, mato-ongen vaihtamisesta virveliin.

Cameron puhuu myös ei-tekemisen puolesta. Siitä, miten asioiden hauduttaminen suunnittelematta tekee hyvää. Miten voisi vain kävellä. Vain kuunnella musiikkia ja antaa mielen leijailla. Ja sitten jossakin vaiheessa oma joutilaisuus alkaa kantaa hedelmää ja kesken leivonnan tai viikkauksen ajatus on tullut alitajunnassa valmiiksi ja se on rynnättävä kirjoittamaan muistiin. Itselläni juuri tuo viikkaaminen ja ripustaminen ovat maagisia toimia: voi montako pinoa olenkaan jättänyt äkillisen idean iskiessä silleen!

En usko että Cameronin epistola viikolla 1 on olla suunnittelun vastainen. Sillä on oma kohtansa prosessissa. Mutta suunnittelun ei tarvitsisi olla aina kaikkialla. Joutilaisuuden olen opetellut joskus aikaisemmin. Itselleni tuo vain-tekeminen voisi tehdä hyvää. Sukeltaa vieraaseen veteen ja vain uida. Katsoa siinä veden keskellä, mihin on oikein tullut hypättyä.
Mikä on oma suhteenne suunnitteluun? 

Oletteko suunnittelijoita, vain-tekijöitä vai saneleeko jokainen prosessi omanlaisensa työtavat?

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin Sielunmaisemia
annelitre artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
milateras artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
Raili artikkeliin Välähdyksiä Turusta ja palkint…
kirsti k artikkeliin Syysmetsässä

Arkistot