Yksi oma uudenvuodenlupaukseni oli lähteä taas vaeltamaan Julia Cameronin matkassa. Tällä kertaa lähden matkasauvoineni kohti 12 viikkoa kirjasta Walking in This World. (Itse kutsun tätä nyt aamusivuillani maailmassa matkaamiseksi.)
Tulin Naamakirjan puolella luvanneeksi, että voisin jakaa joitakin terveisiä näiltä 12 viikolta, vaikka pienenkin. Moni tuntee Cameronin 2 ensimmäistä kirjaa, Tie luovuuteen ja Kultasuoni, mutta nämä vielä suomentamattomat ovat jääneet vieraammiksi.
En usko eteneväni viikko viikolta, vaan jään viikkotehtäviin ja teemoihin aina siksi aikaa, kun se on välttämätöntä ja huomaan sen vievän minua eteenpäin. Kun käännän uuden viikon, summaan siitä tänne terveisiä: se tekee kuitenkin 12 päivitystä tältä matkalta.
Kaikille Cameron ei toimi. Tätä matkapäiväkirjan kaltaista raapusteluani ei suin surminkaan siis pidä pitää minään aivopesuna: teidänkin pitäisi. Cameronissa on paljon kriittisesti tarkasteltavaa (ei vähiten hänen suhtautumisessaan parisuhteisiin ja lapsiin, joita kirjoittajalla voi olla ”liian paljon”), mutta itselläni Cameronin tehtävät ovat saaneet liikkeelle paljon ajatuksia ja uudenlaisia lähestymistapoja luovaan työhön.
Tässä on viikon 1 pohtimispähkinä: tekemättömyys ja tekeminen vain
Viikolla yksi minuun osuu Cameronin sanapari, jonka avulla koetetaan järkyttää ikuisen suunnittelun voimaa. Ajatus osuu minuun syvään. Rakastan suunnittelua! Kotini on täynnä juonikarttoja, sankarin myyttisiä matkoja, want-need-pareja, teemapyramideja, intensiteetti-vuoristokarttoja. Nykyvuosina projektimuistikirjani täyttyvät enemmän erilaisten rakenteiden pyörittelyjen ja muistiinmerkitsemisen graafeista tai piirroksista kuin varsinaisesta tekstistä.
Cameron haluaa haastaa vain-tekemään. (Just do it, kyllä, valitettavasti, brändätty lause.) Rakenne voi antaa itsensä myös siinä kirjoittamisen prosessin aikana, kirjoittamisen aikana löytyneet tavat sanoa voivat olla hyvin toisenlaiset kuin ne prosessikirjoihin tarkkaan piirustellut. Kalamies, joka tahtoo kalalle, menee kalalle, eikä suunnittele täydellisiä kalareissujaan, nautinto syntyy kalastamisesta itsestään ja siinä hetkessä olemisesta, paikan vaihtamisesta, mato-ongen vaihtamisesta virveliin.
Cameron puhuu myös ei-tekemisen puolesta. Siitä, miten asioiden hauduttaminen suunnittelematta tekee hyvää. Miten voisi vain kävellä. Vain kuunnella musiikkia ja antaa mielen leijailla. Ja sitten jossakin vaiheessa oma joutilaisuus alkaa kantaa hedelmää ja kesken leivonnan tai viikkauksen ajatus on tullut alitajunnassa valmiiksi ja se on rynnättävä kirjoittamaan muistiin. Itselläni juuri tuo viikkaaminen ja ripustaminen ovat maagisia toimia: voi montako pinoa olenkaan jättänyt äkillisen idean iskiessä silleen!
En usko että Cameronin epistola viikolla 1 on olla suunnittelun vastainen. Sillä on oma kohtansa prosessissa. Mutta suunnittelun ei tarvitsisi olla aina kaikkialla. Joutilaisuuden olen opetellut joskus aikaisemmin. Itselleni tuo vain-tekeminen voisi tehdä hyvää. Sukeltaa vieraaseen veteen ja vain uida. Katsoa siinä veden keskellä, mihin on oikein tullut hypättyä.
Mikä on oma suhteenne suunnitteluun?
Oletteko suunnittelijoita, vain-tekijöitä vai saneleeko jokainen prosessi omanlaisensa työtavat?
17 kommenttia
Comments feed for this article
2 tammikuun, 2012 klo 4:03 pm
kirsti k
Olen lukenut Cameronilta vain Tie luovuuteen -oppaan, joka ei kovasti antanut. Tai sitten en vain osannut ottaa vastaan. Minusta kirjassa lähinnä toisteltiin itsestään selviä juttuja: pitää olla joutoaikaa, perfektionismi jarruttaa tekemistä, luovuudelle täytyy antautua jne. Jos olisin lukenut kirjan nuorempana, olisin ehkä hullaantunut, mutta nyt tuntui siltä, että toimin jo luontaisesti Cameronin oppien mukaan.
Olen käytännön asioissa kova suunnittelemaan etukäteen: teen kauppalistoja, suunnittelen siivouksia, matkoja, lahjoja ym. Mutta kirjoittajana vain aloitan ja annan mennä. Se on jännittävää, kutkuttavaa. Mitä mahtaa tällä kertaa tulla vastaan? Myös muissa luovissa toiminnoissa juoksen tulta päin: en mieti, osaanko maalata vaan kaivan värit esiin ja alan sutata; luonnossa haahuillessani en päätä etukäteen, minne menen; en pidä suutani kiinni, jos muutkin laulavat (vaikka syytä olisi); tanssin, miten milloinkin sattuu huvittamaan.
”Itselläni juuri tuo viikkaaminen ja ripustaminen ovat maagisia toimia: voi montako pinoa olenkaan jättänyt äkillisen idean iskiessä silleen!”
Niin totta, Siri. Myös silittäminen on maagista. Viime kesänä keksin idean Näsinneulan hissirunoilusta silittäessäni auki tyynyliinojen nauhoja.
2 tammikuun, 2012 klo 6:24 pm
annelitre
Minäkään en kauheasti saanut irti Tie luovuuteen -kirjasta tai Kultasuonesta, mutta Cameronin kirjoista pidän eniten Tyhjän paperin nautinnosta. Sitä luen yhä uudelleen. Ihastuin siihen juuri siksi, että niin monet hänet huomionsa olivat tuttuja ja olin tosiaan useita hänen harjoituksiaan keksinyt jo itsekin, tärkeimpänä ”taiteilijatreffit” eli etsiytyminen johonkin insipiroivaan paikkaan ja aistivaikutelmien ammentaminen, yksin.
Vakuutuin ao. kirjasta siitä, että aivoille on myös annettava tavaraa, ei vain otettava ulos. Museot, taidenäyttelyt, konsertit, tavaratalojen lasi- ja keittiöosastot (kyllä!), kauppahallit, pienet ekskursiot lähikaupunkeihin yms. toimivat hyvin aivojen tankkaajina.
Mitä tulee viikkaamiseen ja ripustamiseen, itse vannon marjanpoiminnan ja sienestyksen nimeen ideoiden tuottajana. Helmiina Kauhasen aivokurssilta opin, miksi nuo toimet ruokkivat ideoita. Niissä käsi toimii, silmä poimii, syntyy ristiliikettä ja aivopuoliskojen yhteistyö vahvistuu ja työ on meditatiivisen yksitoikkoista. Sama fyysinen tausta on myös kävelemisellä ideoiden tuottajana.
Olen selvästi suunnittelija. Valmistaudun tulevaan työhön kauan etukäteen, joskaan en useinkaan yhtä järjestelmällisesti kuin Siri. Piirtelen kaavioita ja kirjoitan muistiinpanoja, mutta eniten vatkaan työtä päässäni ja annan alitajunnalleni tehtäviä.
Parhaillaan minulla on tässä sivussa yksi työ, joka etenee ilman suunnitelmia. Tartuin siihen ihan tahallani siten, koska halusin nähdä, tuleeko mitään ja jos, niin millaista.
Kuitenkin huomaan, että aivoni ovat ilman erityiskäskyä ryhtyneet suunnittelemaan tätäkin työtä.
Pitääpä hankkia Sirin mainitsema kirja. Tykkään kovasti kirjoitusoppaista. Nekin inspiroivat.
2 tammikuun, 2012 klo 7:17 pm
annelitre
Ja kollegat, SYWÄ kunnioitukseni:
Sirille projektimuistikirjoista. Näin dokkarin Laila Hietamiehestä, joka esitteli kirjoistaan tekemiään vaikuttavia muistikirjoja. Ihailin.
Kirstille tyynynliinojen nauhojen silityksestä! Siinäpä kätevä emäntä. Entisvanhaan ne vielä piipattiin korkkiruuvikiharalle tai kuuman veitsen avulla krepattiin siksakiksi.
2 tammikuun, 2012 klo 8:01 pm
Kirsi Pee
Tuo aivopuoliskojen yhteistyöasia selittää senkin, miksi hiihto (nimenomaan perinteinen) on oikea aivoriihi, ja ihan ittekseen. Luisteluhiihtokin tuottaa jyväsiä, mutta ei niin hyvin kuin perinteinen.
Hmm. Tosin tarvitaan luistavat sukset ja sopiva pito (isäntä hoitaa), jottei hiihtämiseen sinänsä tarvitse kiinnittää juur mitään huomiota. Ja vauhdikkaat laskut laittavat päässä kierrokset vielä uusille lukemille.
Mutta tänä talvena ei lunta ole ollut vielä kertaakaan perinteisen laduksi asti. Sitä odotellessa.. 🙂
3 tammikuun, 2012 klo 11:12 am
J.S. Meresmaa
Aloin tuossa jo miettiä, että hemmetti, pitääkö tässä alkaa oikein silittämään, kun sitten luin Annelin kommentin marjastamisesta ja sienestämisestä. 😉 Niin totta! Loppukesästä kun tuli oltua metsässä mustikassa enemmän kuin koskaan aiemmin, räjähteli aivoissa sellaisia synapseja, että. Kyllä muistivihko täyttyi, sanko ei ehkä niinkään…
Olen sen verran alkutaipaleella tässä kirjoittamispuuhassa, että en tiedä onko mikään toimintatavoistani lukkoon lyöty. Luontaisin tapa lähteä liikkeelle on syöksy-seikkailu -menetelmä niin kuin Kirsti K:lla, mutta sanoisin, että jälkikäteen suunnittelu on meikäläisellä monesti paikallaan — vähän niin kuin loppusäätönä. Isoissa kokonaisuuksissa on pakko tehdä muistiinpanoja ja kaavioita ja selkeyttää ajatuksiaan kynän kautta paperille. Muuten tulee tehtyä paljon turhia koukkauksia tekstissä, mikä ajankäyttöä ajatellen ei ole järkevää.
Sekamenetelmiä käytän siis, sanoisin. Kokeilussa on nyt ”suunnittele ensin ja toteuta sitten”, mutta tahmealta tuntuu. 🙂 Jostain on saatava se annos seikkailullisuutta ja mysteeriä, että alkaa kipinöidä…
3 tammikuun, 2012 klo 11:50 am
kirsti k
Kirsi Pee, miten unohdinkaan hiihdon! Minulla toimii erityisesti tasamaahiihto, esimerkiksi järven jäällä. Monotoninen rytmi eikä suurempaa fyysistä ponnistusta, ja johan pää pursuaa.
Myös juokseminen, silloin kun kunto on hyvä eikä energiaa kulu puuskuttamiseen.
Hih, näytämme jakautuvan kahteen koulukuntaan, mitä tulee ideoiden putkahtelutilanteisiin: silittäjä-viikkaajat ja marjastaja-sienestäjät.
3 tammikuun, 2012 klo 12:00 pm
annelitre
Ja tasamaan hiihtäjät!
3 tammikuun, 2012 klo 5:09 pm
Nimetön
Uudenvuoden lupaus menee tässä. Piti olla osallistumatta mihinkään. Noh, johan se kestikin. On myös tämä lorukujalainen koulukunta: IMUROITSIJAT. =))))
T von L
3 tammikuun, 2012 klo 7:13 pm
Salla
Rakastan suunnittelua, mutta en oikeastaan ajattele sitä suunnitteluna vaan tekemisenä. Teen ensimmäisen version pitkälti päässäni. Seikkailen, jännitän, saan oivalluksia, näen yhteyksiä, jopa hion rakennetta. Ulkopuolisten silmin tuijotan hölmistyneenä ja hajamielisenä kaukaisuuteen. En nimittäin monesti tässä vaiheessa edes kirjoita mitään ylös, en varsinkaan mihinkään muistikirjaan tai lappusille. Joskus saatan kirjoittaa muutaman virkkeen tai jonkinlaisen rakennehahmotelman tekstitiedostoon.
Mutta on totta, ettei yksikään kirja kirjoittamatta valmistu. Jossain vaiheessa on tehtävä, ihan konkreettisesti ja niin, että muutkin pystyvät näkemään tuotoksen.
Olen kirjoittanut myös heittäytymällä, katsomalla mihin teksti minua vie. Se ei ole minulle omin tapa ja teksti vaatii yleensä paljon editointia. Joskus heittäytyminen saattaa toki toimiakin.
Teen kirjoja kävellessäni, laittaessani ruokaa, siivotessani, ennen nukahtamista ja puhumalla ideoistani. Joskus kynnys varsinaisen tekstin tuottamiseen voi kohota harmillisen korkeaksi. Silloin on vain pakotettava itsensä kirjoitustyöhön ja muistutettava itselleen, että kyse on vain päässä olevan käsikirjoituksen siirtämisestä tekstitiedostoon (vaikka ihan niin yksinkertaista se ei tietenkään ole).
3 tammikuun, 2012 klo 9:54 pm
Anne
Olen sekä-että -ihminen, työ määrittelee sen miten mennään. Joku novelli on saattanut syntyä hetken impulsiossa, toinen taas vaatia useamman vuoden hauduttamisen. Yhteisprojekteja on suunniteltava huolella kun taas jokin oma juttu kestää rennomman otteen.
Cameronin ohjeista en ole kovinkaan paljon saanut itselleni, mutta olen häntä lukenut, koska taas toiset kirjoittajat nauttivat niistä ohjeista. Kirjoittajaohjauksessa täytyy aina muistaa, että jokaisella on omat systeeminsä, ja jokaisen täytyy itse löytää itselleen sopivat menetelmät tai niiden kombinaatiot. Mikään ei ole ehdotonta.
4 tammikuun, 2012 klo 10:32 am
anuh
Oon lukenut yhden Cameronin, en nyt muista minkä, ja Kirstin tapaan huomasin että toimin aika pitkälti ohjeiden mukaan ihan vaistomaisesti, mutta toki uusiakin ajatuksia oppaasta löytyi.
Alkuaikoina en suunnitellut juuri lainkaan, vaan annoin seikkailun viedä mukanaan ja yllättää 🙂 Ja kirjoittaessa ylipäätään mulle on ensisijaisesti tärkeintä FIILIS – kun tunne ja tunnelma on kohdallaan, teksti syntyy melkein kuin itsestään.
Edelleenkään en tee mitään pikkutarkkoja kiveen hakattuja suunnitelmia, mutta varsinkin noiden muiden kun ns. perinteisempää fantasiaa edustavien kirjojeni kohdalla oon tehnyt muistiinpanoja oikein muistikirjaan ja hahmotellut kokonaisuutta etukäteen. Ja Syysmaan kanssa oli pakko tehdä myös laajat jälkikäteis-muistiinpanot, kun osia on niin monta että en voi luottaa pelkkään muistiini yksityiskohtien hallinnassa (mulla on surkea yksityiskohtien muisti ylipäätään).
Suurin osa suunnittelustakin tapahtuu silti yhä päänsisäisesti, eli Aku Ankkamaisesti lojun sohvalla silmät kiinni ja ”teen työtä”. Se kuorsaamista muistuttava ääni on vain meditatiivista hengitystekniikkaa 😉
4 tammikuun, 2012 klo 10:39 am
anuh
Niin ja PS: Olen oikeastaan luonnossa-haahuilija-ihmettelijä, voin jäädä katselemaan pienen kuoriaisen möngerrystä pitkiksi ajoiksi ja unohtaa siinä ajankulun kokonaan 🙂
Mutta noista kahdesta ehdotetusta ilman muuta marjastaja-sienestäjä ennemmin kuin silittäjä-viikkaaja! Oon kuullut huhuja ”silitysraudasta”, mutta en muista nähneeni… Ehkä kirjoitan siitä jonain päivänä mielikuvitustarinan.
4 tammikuun, 2012 klo 11:12 am
annelitre
Ne epämääräiset muistiinpanot, joita etukäteen teen, teen ehdottomasti ja ainoastaan käsin ja mustekynällä. Tietokoneelle naputetut suunnitelmat tuntuisivat liian lopullisilta ja ajatelluilta. On helpompi piirrellä sitä sun tätä, nuoli ja palloja, sanoja sinne ja tänne. Yleensä suunnitelmani muistuttavat eniten lautapeliä tai miellekarttaa.
4 tammikuun, 2012 klo 12:31 pm
S
Mie kuulun koulukuntaan kävelijä-tiskaajat. Kävelylenkeillä pää tuulettuu ja uusia ajatuksia pursuu. Samaa tapahtuu käsin tiskatessa (vaikka onni onkin astianpesukone).
Cameroniin en oo tutustunu, pitäis kyllä varmaankin. Mie suunnittelen jonkin verran, kirjoitan muistiin juttuja joita voisi tapahtua tai mahdollisia vuorosanoja, mutta enimmäkseen mie kyllä vain teen. Haluaisin kuulua niihin, jotka pitävät ihania työpäiväkirjoja ja projektimuistioita. Olispa kiva lueskella niitä myöhemmin.
4 tammikuun, 2012 klo 3:18 pm
kirsti k
Filosofista pohdintaa silittämisen ja imuroinnin erosta:
Minäkin tykkään imuroida, mutta se ei ole paras ideointitoiminta. Muutaman kerran imuroidessa olen erehtynyt ajattelemaan omiani ja heti putoan kärryiltä enkä enää muista, imuroinko jo makuuhuoneen tai imaisinko pölyt keittiön pöydän alta. Silittämistä, tiskaamista, viikkaamista ja marjojen poimimista ei tarvitse erikseen ajatella, kun koko ajan NÄKEE, missä on menossa.
Myös lenkkeilyyn liittyy ongelma: Joskus juostessa ideointi on niin kiivasta että havahdun yhtäkkiä enkä tunnista paikkaa, missä olen, vaikka olisin vakireittini varrella. Tunne on epämiellyttävä ja pelottava.
4 tammikuun, 2012 klo 5:34 pm
anuh
”Myös lenkkeilyyn liittyy ongelma: Joskus juostessa ideointi on niin kiivasta että havahdun yhtäkkiä enkä tunnista paikkaa, missä olen, vaikka olisin vakireittini varrella.”
Tää on muuten kaameaa. Samoin kuin havahtua viime hetkellä ajatuksistaan ja huomata olevansa matkalla suoraan lähestyvän bussin alle =:-/
Noloa taas on se, kun mieleen juolahtaa joku tosi hauska aihe tai yksityiskohta, ja sitten tajuaa virnistelevänsä kadulla kävellessään 😳
8 tammikuun, 2012 klo 11:30 am
Terhi
Yksi Julia Cameron -fani, aamusivuilija ja Sirin sielunsisko ilmoittautuu jälkijunassa!
Rakastan suunnittelua. Kunpa kirjoittaminen olisikin silkkaa suunnittelua. Rakastan juonikarttoja, draamakäyriä, Aristoteleen runousoppia, elokuvakerronnan niksejä… Scarlettin puvussa -kirjan kirjoittamisen aikaan työhuoneeni ovessa oli juonikaavio: yksi lappu / yksi luku. Näin yhdellä silmäyksellä, missä suhteessa eri juonilangat kulkivat, mitä sävyjä eri luvuissa oli, mitä vielä kaivattaisiin…