Yksi oma uudenvuodenlupaukseni oli lähteä taas vaeltamaan Julia Cameronin matkassa. Tällä kertaa lähden matkasauvoineni kohti 12 viikkoa kirjasta Walking in This World. (Itse kutsun tätä nyt aamusivuillani maailmassa matkaamiseksi.)

Tulin Naamakirjan puolella luvanneeksi, että voisin jakaa joitakin terveisiä näiltä 12 viikolta, vaikka pienenkin. Moni tuntee Cameronin 2 ensimmäistä kirjaa, Tie luovuuteen ja Kultasuoni, mutta nämä vielä suomentamattomat ovat jääneet vieraammiksi.

En usko eteneväni viikko viikolta, vaan jään viikkotehtäviin ja teemoihin aina siksi aikaa, kun se on välttämätöntä ja huomaan sen vievän minua eteenpäin. Kun käännän uuden viikon, summaan siitä tänne terveisiä: se tekee kuitenkin 12 päivitystä tältä matkalta.

Kaikille Cameron ei toimi. Tätä matkapäiväkirjan kaltaista raapusteluani ei suin surminkaan siis pidä pitää minään aivopesuna: teidänkin pitäisi.  Cameronissa on paljon kriittisesti tarkasteltavaa (ei vähiten hänen suhtautumisessaan parisuhteisiin ja lapsiin, joita kirjoittajalla voi olla ”liian paljon”), mutta itselläni Cameronin tehtävät ovat saaneet liikkeelle paljon ajatuksia ja uudenlaisia lähestymistapoja luovaan työhön.

Tässä on viikon 1 pohtimispähkinä:  tekemättömyys ja  tekeminen vain

Viikolla yksi minuun osuu Cameronin sanapari, jonka avulla koetetaan järkyttää ikuisen suunnittelun voimaa. Ajatus osuu minuun syvään. Rakastan suunnittelua! Kotini on täynnä juonikarttoja, sankarin myyttisiä matkoja, want-need-pareja, teemapyramideja, intensiteetti-vuoristokarttoja. Nykyvuosina projektimuistikirjani täyttyvät enemmän erilaisten rakenteiden pyörittelyjen ja muistiinmerkitsemisen graafeista tai piirroksista kuin varsinaisesta tekstistä.

Cameron haluaa haastaa vain-tekemään. (Just do it, kyllä, valitettavasti, brändätty lause.) Rakenne  voi antaa itsensä myös siinä kirjoittamisen prosessin aikana, kirjoittamisen aikana löytyneet tavat sanoa voivat olla hyvin toisenlaiset kuin ne prosessikirjoihin tarkkaan piirustellut. Kalamies, joka tahtoo kalalle, menee kalalle, eikä suunnittele täydellisiä kalareissujaan, nautinto syntyy kalastamisesta itsestään ja siinä hetkessä olemisesta, paikan vaihtamisesta, mato-ongen vaihtamisesta virveliin.

Cameron puhuu myös ei-tekemisen puolesta. Siitä, miten asioiden hauduttaminen suunnittelematta tekee hyvää. Miten voisi vain kävellä. Vain kuunnella musiikkia ja antaa mielen leijailla. Ja sitten jossakin vaiheessa oma joutilaisuus alkaa kantaa hedelmää ja kesken leivonnan tai viikkauksen ajatus on tullut alitajunnassa valmiiksi ja se on rynnättävä kirjoittamaan muistiin. Itselläni juuri tuo viikkaaminen ja ripustaminen ovat maagisia toimia: voi montako pinoa olenkaan jättänyt äkillisen idean iskiessä silleen!

En usko että Cameronin epistola viikolla 1 on olla suunnittelun vastainen. Sillä on oma kohtansa prosessissa. Mutta suunnittelun ei tarvitsisi olla aina kaikkialla. Joutilaisuuden olen opetellut joskus aikaisemmin. Itselleni tuo vain-tekeminen voisi tehdä hyvää. Sukeltaa vieraaseen veteen ja vain uida. Katsoa siinä veden keskellä, mihin on oikein tullut hypättyä.
Mikä on oma suhteenne suunnitteluun? 

Oletteko suunnittelijoita, vain-tekijöitä vai saneleeko jokainen prosessi omanlaisensa työtavat?