Vuosi sitten Piruettiystävyys-nuortenromaanilleni myönnettiin Topelius-palkinto. Perjantai 14. tammikuuta 2011 oli ikimuistoinen juhlapäivä. Mutta vielä sykähdyttävämpää oli saada tieto ehdokkuudesta. Olin ottamassa talvikenkiä esiin varastosta, kun Karistolta soitettiin. Pyörtyminen oli hilkulla. Totaalitärinä kesti monta päivää. Eivoiollatotta, eivoiollatotta, eivoiollatotta!

Palkinto toi kylkiäisenä paljon mukavia asioita: Olen saanut tehdä kouluvierailuita enemmän kuin aikaisemmin. Olen päässyt puhumaan äidinkielenopettajille, joutunut suoraan radio-ohjelmaan ja muutamiin lehtihaastatteluihin. Missivuoden huipennuksena sain kunnian pitää juhlapuheen Lempäälän kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa. Palkinto on myös vahvistanut kirjailijaidentiteettiä ja tuonut lisäuskoa kirjoittamiseen, rohkeuttakin.

Mutta ei pelkkää aurinkoa.

Ehdokkuus pamahti täysin puskasta. Aiemmin en ollut osannut haaveksia tunnustuksista. Kunhan kirjoitin. Ja olin iloinen, kun kirjojani luettiin ja niistä tykättiin. En koskaan jännittänyt, onko lapsiani rankattu jollekin listalle, vaan hurrasin kollegoiden menestykselle. Silti en hetkeäkään miettinyt, että mukulani olisivat muita huonompia.

Sitten tuli T.

Lähes samaan aikaan T:n kanssa julkaistiin runokokoelmani Likkojen lipas. Esikoisrunoista olin yhtä innoissani kuin T:sta. Runojen kanssa olin häärinyt yli kolmekymmentä vuotta. Niissä on kaikki, mitä olen ikinä ollut, mitä olen nyt, mitä tulen olemaan.

Kuin varkain päästin mieleeni ajatuksen, että T-palkitun kirjailijan uusi teos saattaisi herättää mielenkiintoa. Kului kuukausi, kiittävä arvio Pohjalaisessa. Jepjep, siitä se lähtee! Kului puoli vuotta, huoh, Pohjalaisen kritiikin lisäksi ei juuri muuta palautetta. Ei alan ihmisiltä eikä lähipiiriltä.

Päässäni alkoi pyöriä älyvapaita ajatuksia: Onko kokoelma niin paska, ettei se liikauta ketään? Eikö aiemmin proosaa kirjoittanut saisi ryhtyä runolle? Ovatko säkeet niin vaikeita, ettei kukaan ymmärrä niitä? Tallasiko T-palkinto runokirjan alleen? Onko ohut kirja tipahtanut patterin väliin (muuan kollega arveli kirjahyllynsä nielaisseen Lippaan)? Syövätkö koirat kirjoja?

Kun tuollaisia kysymyksiä kelaa päivittäin monta kuukautta, alkaa päässä viirata.

Syyskuussa olin jo ding-dong. Paha olo ei pysynyt enää sisällä. Pakenin vessaan vollottamaan, kun eräs kollega ohimennen mainitsi tykkäävänsä Lippaan runoista. Kirja on sittenkin olemassa.

Lopulta avauduin läheiselle kollegalle, joka fiksusti perusteli asian näin: ”Runoista on vaikea antaa palautetta”.

Hitaasti aloin nousta ja tolkuttaa itselleni, että tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla hedelmään tyytyväinen, nauttia. Ei väliä, mitä muut ajattelevat. Likkojen lipas on minulle rakas. Aina.

Tajusin myös naurettavuuteni, kun rupesin miettimään kaikkia niitä upeita kirjoja, jotka jäävät vuosittain vaille isompaa huomiota. Muistan esimerkiksi Tuula Kallioniemen huikean fantasiaromaanin Kulkuripoika ja tuulen tyttö (2005) ja Terhi Rannelan Taivaan tuuliin (2007). Kun luin Tuulan ja Terhin kirjat, ajattelin että ”vau, tässä on vuoden tapaus”, mutta kumpikaan ei ilmestyessään herättänyt ounastelemaani kohua ja keskustelua, saati ollut ehdolla palkinnoille. Tuulan kirja suorastaan vaiettiin kuoliaaksi. Mielestäni myös Kari Levolan viime vuonna ilmestynyt tarinakokoelma Suorin mutkan ikinä olisi ansainnut paljon enemmän nostoa ja suitsutusta. Niinpä, mielipiteitä ja mieltymyksiä, sepä se.

Tämän ruikutuksen tarkoituksena on herättää keskustelua muun muassa siitä, miten tunnustuksen saaminen voi vaikuttaa kirjailijan (tai lukijan) odotuksiin. Käykö niin, että jatkossa ainakin alitajuisesti vertailen uusia tekstejäni ja niiden vastaanottoa Piruettiystävyyteen? Ehkä tämä tilitys myös lohduttaa kirjailijoita, joista tuntuu epäreilulta, kun omaa lasta ei huomioida tarpeeksi. Mainioiden T- ja L-ehdokkaiden iloa en halua laimentaa, tunnustukset ovat aina ansaittuja. Kirjanne ovat erinomaisia, ne ovat seuloutuneet satojen hyvien tarjokkaiden joukosta. Ne ovat koskettaneet raatia, sävähdyttäneet.

Ylihuomenna on Suuri Päivä. Saamme kuulla, ketkä pokkaavat vuoden 2012 Topelius- ja Lydecken-palkinnot. Vielä hetken palkitut joutuvat pitämään uutisen omana tietonaan. Miten vaikeaa se oli! Palkinto tuntui unelta, kun ei saanut hiiskua kenellekään. Vasta juhlassa unesta tuli totta.

Perjantaina halataan. Nukkukaa yönne!

Mainokset