Kirjoittamisessa vaikeinta on aloittaminen. Se on työlästä. Mieli haraa vastaan kaikin voimin – kenties pohjimmaisen laiskuutensa vuoksi.
Ensimmäiseksi iskee epäusko: onko tässä mitään ideaa? Kuka tällaisesta kiinnostuisi? Osaanko edes kirjoittaa enää?
Seuraavaksi uuvuttaa tehtävien päätösten määrä. On tehtävä rajoituksia ja luotava reunaehtoja. On päätettävä juoni, teemat, henkilöt, rakenne, tyylilaji ja lukuisia pienempiä seikkoja.
Ensimmäisen kirjaimen lyöminen – tai näpäyttäminen – on äärimmäisen raskas tehtävä. Millään en tahdo saada sitä tehdyksi. Välttelen kirjoittamista. Keksin sijaistoimintoja. Pitää tehdä tuo ja tämä, ennen kuin voin aloittaa. Ensimmäinen kirjain, sana ja lause ovat niin… lopullisia. Ne ovat merkki siitä, että nyt on lähdetty eikä takaisin ole paluuta.
Olo on sama kuin avantoon mennessä. Hirveästi ei hingu ryntäämään saunasta veden hyiseen syleilyyn, vaan yrittää rohkaista itseään: ei siihen ennenkään ole kuollut, ei se niin kamalaa ole, en kehtaa olla menemättä, sitä varten tänne on tultu. Ja ennen kaikkea: jälkikäteen on niin kiva olo!
Olo on myös sama kuin kiinalaisella lautasjonglöörilla, jolla on neljäkymmentä lautasta keppien päässä pyörimässä ja kaikki täytyisi onnistua pitämään liikkeessä.
Suonette anteeksi metaforieni yhteismitattomuuden ja ymmärtänette idean.
Kun aloituskynnyksen yli pääsee, luvassa ei ole mutkatonta matkaa, mutta joka tapauksessa hidasta jokapäiväistä etenemistä.
Olen ymmärtänyt, että joidenkin mielestä aloittaminen mukavaa tai vaikeinta onkin lopettaminen ja irtipäästäminen. Se kuulostaa minusta hyvin oudolta.
15 kommenttia
Comments feed for this article
30 tammikuun, 2012 klo 10:29 am
hollolankirjasto
Yritän juuri saada aloitettua useitakin tekstejä. Apuraha-anomus pitäisi kirjoittaa, deadline huomenna, tiedote päiväkodeille meidän lainan päivän tapahtumista, sähköposteja vinkkauskeikoista ja kommenttia viimeisimmästä seudullisesta lastentiimin palaverista. Mutta kun se aika menee kaiken toissijaisen parissa ja lähinnä ruokista odotellessa. Tiedän kyllä, että kunhan saan itseäni niskasta kiinni, niin ne kirjoitustyöt valmistuvat todella nopeasti. Minulla menee melkein aina enemmän aikaa jassaillessa kuin kirjoitustöitä tehdessä. Tosin saanhan silloin monta tekemistä odottavaa pikkuhommaa alta pois, mutta se varsinaisesti kiireellinen kirjoitustyö ei oikein etene.
On äärimmäisen lohdullista havaita, että jopa ammattilainen kärsii valkoisen paperin traumasta. Minä jaksan odottaa seuraavaa kirjaasi, toivottavasti kollegat ja yhteistyökumppanit jaksavat odottaa viestejäni.
markku-setä
30 tammikuun, 2012 klo 10:42 am
kirsti k
”Olen ymmärtänyt, että joidenkin mielestä aloittaminen on mukavaa”
Anneli, kuulun tähän porukkaan. Aloittaminen ei ole tuskaa vaan kiihottavaa.
Ei ole huimempaa tunnetta kuin uuden tekstin ensimmäisen sivun jälkeinen euforia.
No joo, onhan niitä vastuksia ennen aloittamista, mutta koen ne myönteisinä, koska koko ajan on läsnä tietoisuus tulevasta hyvänolontunteesta. Vastukseni ovat yleensä toimintoja, joiden aikana teen vimmaista ajattelutyötä: kaappien siivoaminen, päämärätön haahuilu metsässä, päiväkirjan kirjoittaminen, silittäminen, neulominen, maaninen järjestely jne. Ilman esipuuhastelua tekstit eivät ikinä kasvaisi siihen mittaan, että ensimmäinen lause kannattaisi kirjoittaa.
Avantovertaus on mainio. Aina yhtä vaikea mennä veteen, mutta jälkihuuma palkitsee.
30 tammikuun, 2012 klo 11:42 am
anuh
Mulla tämä vaihtelee. Joskus aloittaminen vaan soljahtaa liikkeelle kuin itsestään, toisinaan taas väistelen aloittamista ties millä verukkeilla.
Tarinan loppu tulee mulle usein jonkinlaisena yllätyksenä, sillai ”hups, siinähän se jo on!” ja sitten sitä tipahtaa hetkeksi semmoiseen tyhjiöön, jossa on yhtäaikaa tyytyväinen sekä vähän eksynyt olo.
Tällä hetkellä on vähän outo tilanne, kun aloitin (suht helposti!) uuden tekstin tuossa vähän aikaa sitten. Mutta vähän matkaa kirjoitettuani tajusin, että tarina ei voi alkaa tästä – se vaatii enemmän kelausta taaksepäin, aikaan Ennen Kuin. Eli vaihdoin ekan luvun numeroksi kysymysmerkin, se saa numeronsa sitten kun näen minkä verran tekstiä tulee alle.
Mutta nyt en sitten meinaa millään saada aloitettua sitä UUTTA alkua 🙄 Esim. olin ajatellut että tänään kyllä aloitan, heti aamukahvin jälkeen. Kahvi on juotu ja täällä minä pölisen Grafomaniassa, huoh.
30 tammikuun, 2012 klo 1:24 pm
Nimetön
Minä tykkään yleensä sekä aloittamisesta että lopettamisesta, mutta se keskiväli on ikävä.
Sari
30 tammikuun, 2012 klo 1:58 pm
anuh
Sari 😆
Tämän postauksen innoittamana sain otettua itseäni niskasta kiinni ja kun alkuun pääsi, kirjoitin yhdellä istumalla uuden 1. luvun! Eli suurkiitos Annelille 🙂
30 tammikuun, 2012 klo 3:26 pm
Helmi-Maaria Pisara
Minäkin tykkään aloittamisesta. Se sujuu kuin itsestään. MUTTA vain silloin, kun kyseessä on kaunokirjallinen teksti. Apuraha- ja työhakemukset tai muut virallisemmat tekstit oikein työntävät pois luotaan viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti..
30 tammikuun, 2012 klo 4:57 pm
Salla
Tunnistan aloittamisen tuskan. Minulla se vain pätee koko ajan, jokaisen kirjoittamishetken aloittamisessa. Aina sama vastustus etukäteen, vaikka tietää, että heti ensimmäisen merkin jälkeen yleensä helpottaa.
30 tammikuun, 2012 klo 6:14 pm
Terhi
Luen 2-3 kertaa vuodessa Claes Anderssonin Luova mieli -kirjasta (yksi rakkaimmista kirjoistani) Vaikeudet ja vastustus -nimisen luvun. Se helpottaa ja lohduttaa; tunnistan aina itseni. Vastustaminen on elimellinen osa tätä työtä, eikä se mene pois. Kun sen hyväksyy, eikä aina ruoski itseään, elämä helpottuu kummasti.
30 tammikuun, 2012 klo 6:25 pm
Anneli
Joskus pännii, kun käyttää kirjoittamisen vastustamiseen ainakin yhtä paljon energiaa kuin menisi kirjoittamiseen.
Minä puolestani muistelen aina Christopher Voglerin Sankarin matkaa eli tätä kansansatujen yms. myyttistä matkaa tavallisesta epätavalliseen maailmaan ja seikkailujen kautta sieltä pois.
Sehän aina alkaa ”kieltäytymisellä”. Sankaria kutsutaan matkalle, mutta hän ei halua lähteä, koska pitää itseään liian tyhmänä, liian nuorena, liian jonakin, on kaikkea muuta ( vrt. postaukseni ensimmäiset rivit). Sitten tapahtuu jotain, ja matkalle onkin pakko lähteä. Tuntemattomaan maailmaan, hirviöitä vastaan taistelemaan.
Nojaa. Mutta kuitenkin.
31 tammikuun, 2012 klo 9:05 am
JariM
Tuttu tunne tämä aloittamisen hankaluus. Minulla aloittamisessa kamppailevat järjestelmällisyys ja kärsimättömyys: toisaalta haluaisi jatkaa vielä suunnittelua mahdollisimman pitkään ja huolella – toisaalta taas ei millään malttaisi enää odottaa, että pääsee jo kirjoittamaan.
Kirstin mainitsemat sijaistoiminnot ovat tuttuja. Tuleepa siivottua perimmäisetkin kaapin nurkat aika ajoin 😉
31 tammikuun, 2012 klo 10:08 am
Maija Haavisto
Aloittaminen on helppoa. Vaikeaa on se lopettaminen. Kun ei voi enää ajatella, että tuo kohta on huono, korjaan sen myöhemmin. Kun nyt on se ”myöhemmin” eikä saa olla enää liikaa rosoja.
31 tammikuun, 2012 klo 12:12 pm
S
Jaa, jännää. Miusta uuden aloittaminen on kivaa, ja samaten jonkin asian valmiiksi saaminen. Siis lopettaminenkaan ei tuota vaikeuksia. Ongelmat on ehkä sitten siellä jossain puolivälissä. Silloin joskus tuntuu siltä, että tarpoo suossa, eikä enää näe aloituspaikkaa mutta perille pääsystäkään ei vielä oo tietoa. Johtuu varmaan siitä, että miun kirjoitustyyli on ennemmin ”hitaasti mutta varmasti” eli melko valmista tekstiä jo ekalla kirjoituskerralla.
1 helmikuun, 2012 klo 2:29 pm
Magdalena Hai
Aloittaminen olisi kivaa, jos sen saisi tehdä puhtaalta pöydältä. Nyt kuitenkin on kaikenlaista muutakin sälää työn alla ja uuden romaanikäsikirjoituksen työstäminen tuntuu raskaalta. Siihen haluaisi upottaa kaiken aikansa ja keskittymiskykynsä, mutta elämän realiteetit tulevat tielle. Krääh.
Eniten kyllä pidän editointivaiheesta. Kun aikaisemmin on takonut moukarilla idean kivenmöhkäleestä esiin edes jonkinlaista patsaan hahmoa, voi editointivaiheessa viilata sen varpaankynsiä nätiksi ja suoristaa vähän profiilia. Pukea sille ehkä nätin hatun.
1 helmikuun, 2012 klo 2:39 pm
Raili M
Ensimmäisen kirjani kanssa jahkasin varmaan pari vuotta ja odotin, että joku kokenut kirjoittaisi aiheesta, rahan kiristämisestä koulutiellä. Ei vaan kirjoittanut. Sitten luin Parnassosta ruotsalaisen kirjailijan runon, jossa nuori mies pohti, miten sitten kun hän… Pisto tuntui ja siitä paikasta ryhdyin työhön, eikä se sitten vaikeaa ollutkaan. Eikä ole ollut sen jälkeen. Uusi aihe pikemminkin kihisyttää.
1 helmikuun, 2012 klo 6:38 pm
Sisko
Kiva, Raili, että aloitit ja minäkin sain lasteni kanssa lukea Kalpeita naamoja! Uusi aloitus tuntuu minusta aina jotenkin kohtalokkaalta – taas kerran tiellä, jolta ei ole paluuta vähään aikaan. Eikä välimerkkiäkään synny itsestään. Vaikka kirjan kokonaisuus ja hahmo olisi jotenkin selvillä, sumussa mennään käsikopelolla eteenpäin. Minua alkaa helpottaa vasta kun muutama kymmenen sivua tekstiä on jollakin mallilla, ja loppua kohti olo ja työ kevenee, kun maali jo näkyy.