Kirjoittamisessa vaikeinta on aloittaminen. Se on työlästä. Mieli haraa vastaan kaikin voimin – kenties pohjimmaisen laiskuutensa vuoksi.
Ensimmäiseksi iskee epäusko: onko tässä mitään ideaa? Kuka tällaisesta kiinnostuisi? Osaanko edes kirjoittaa enää?
Seuraavaksi uuvuttaa tehtävien päätösten määrä. On tehtävä rajoituksia ja luotava reunaehtoja. On päätettävä juoni, teemat, henkilöt, rakenne, tyylilaji ja lukuisia pienempiä seikkoja.
Ensimmäisen kirjaimen lyöminen – tai näpäyttäminen – on äärimmäisen raskas tehtävä. Millään en tahdo saada sitä tehdyksi. Välttelen kirjoittamista. Keksin sijaistoimintoja. Pitää tehdä tuo ja tämä, ennen kuin voin aloittaa. Ensimmäinen kirjain, sana ja lause ovat niin… lopullisia. Ne ovat merkki siitä, että nyt on lähdetty eikä takaisin ole paluuta.
Olo on sama kuin avantoon mennessä. Hirveästi ei hingu ryntäämään saunasta veden hyiseen syleilyyn, vaan yrittää rohkaista itseään: ei siihen ennenkään ole kuollut, ei se niin kamalaa ole, en kehtaa olla menemättä, sitä varten tänne on tultu. Ja ennen kaikkea: jälkikäteen on niin kiva olo!
Olo on myös sama kuin kiinalaisella lautasjonglöörilla, jolla on neljäkymmentä lautasta keppien päässä pyörimässä ja kaikki täytyisi onnistua pitämään liikkeessä.
Suonette anteeksi metaforieni yhteismitattomuuden ja ymmärtänette idean.
Kun aloituskynnyksen yli pääsee, luvassa ei ole mutkatonta matkaa, mutta joka tapauksessa hidasta jokapäiväistä etenemistä.
Olen ymmärtänyt, että joidenkin mielestä aloittaminen mukavaa tai vaikeinta onkin lopettaminen ja irtipäästäminen. Se kuulostaa minusta hyvin oudolta.