Äiti sietää kaiken. Kuten sen, että aikuinen lapsi tulee ja tyhjentää kirjahyllyn.

Mitä minä kuvittelin? Että 22-vuotias poika on unohtanut lapsuuden tärkeät lukukokemuksensa? Kirjat, joita yhdessä ja erikseen luettiin uudelleen ja uudelleen. Tarinat, jotka itkettivät ja naurattivat.

Eilen se tapahtui. Poika on asunut nyt vuoden omillaan, mutta vasta viime viikolla hän sai kämppäänsä kirjahyllyn ja marssi oitis kantakotiinsa ja keräsi kassit täyteen kirjoja. Ensin mykistyin kauhusta, sitten tarrasin alkukantaisesti kiinni Veljeni, Leijonamieleen ja väitin sitä omakseni. Poika avasi ensilehden ja luki: ”Oskarille 6.3.1996, jännittäviä seikkailuja Joonatanin ja Korpun matkassa! T: Äiti ja isä.” Saman suuntaisia tekstejä löytyi muistakin kirjoista: Roald Dahlin tuotanto, Susikoira Roit, Houkutus-sarja, Pikku prinssi, Narnian tarinat, Harry Potterit, Taru sormusten herrasta, Silmarillion jne. Kun poika tarttui Muumi-kirjoihin, sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin. Ja lopulta olin valmista ambulanssikamaa, kun poika kylmän viileästi sujautti kassiin myös Muumi-kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään ja Kuka lohduttaisi Nyytiä.

 

Kuka lohduttaisi äitiä?

En ollut osannut varautua tähän. Olen käyttänyt pojan kirjoja kuin omiani ja raahannut niitä mukanani kouluvierailuilla. Kirjat ovat olleet minulle yhtä rakkaita kuin lapselle.

Toisaalta olen iloinen. Tämähän todistaa, että tarinat ovat tatuoituneet pysyvästi pojan mieleen, ovat tehneet vaikutuksen.

Äidin ei auta kuin tyytyä osaansa ja lähteä kiertämään kirppareita ja antikvariaatteja. Tai jos teiltä löytyy ylimääräsiä kappaleita yllä mainittuja opuksia, ostan mieluusti!

Mainokset