Terveiset nuorisokirjailioiden lauantaisesta satuseminaarista.
Tietokirjailija ja opettaja Timo Jantunen kertoi, että lapsen tietämisen tapa on kuvallinen, ei käsitteellinen. Samalla tavoin aikuistenkin kokemustapa on vuosisatoja sitten ollut kuvallinen. Tämä kuvallisuus on saduissa.
Kasvatuksen pitää antaa lapselle juuret ja siivet, Jantunen sanoi ja epäili, että siipien kasvattamisessa nykykoululla on paljon parantamista.
Satupaneelin veti Siri Kolu ja siihen osallistuivat Päivi Alasalmi, Myry Voipio ja Anneli Kanto (minä). Kävi ilmi, että Päivin ja minun satukokoelmat olivat alunperin syntyneet omille lapsille kerrotuista saduista, kun taas Myryn lähestymistapa oli liki tieteellinen.
Paneelissa puhuttiin mm. , mitkä aiheet olisivat tabuja saduissa ja mistä aiheista taas pitäisi kirjoittaa nykyaikaisia satuja. Riippuvuuksista, arvelin minä ja Päivi halusi äitipuolille kunnianpalautusta.
Kirjavinkkari Markku-setä valisti, että jos tiliä haluaisi tehdä, prinsessakirjat ja dinosauruskirjat olisivat varma hitti. Siitä juonnuttiin miettimään prinsessaisuuden syvintä olemusta – ja ovatko prinsessaunelmat itse asiassa ansa. Istu paikallasi lasivuorella, odota ja ole kaunis, antaa prinssin puuhata ja tavoitella elämässään jotain.
Väkeä oli parikymmentä, tunnelma oli lämmin ja innostava, ja mieleen jäi sadunomaista inspiraatiota.
Sirin viimeinen kysymys koski jokaisen lempisatua. Kävimme todella mielenkiintoisen paljastuskierroksen, jossa eniten kannattajia oli Pienellä merenneidolla ja Rumalla ankanpoikasella.
Mikä oli lapsena sinun mielisatusi? Onko sinulla mielisatua nyt?
17 kommenttia
Comments feed for this article
18 maaliskuun, 2012 klo 8:14 pm
Salla
Ei varmaan ihan hurjasti yllätä, jos minäkin kerron lempisatuni olevan juuri Pieni merenneito, jota olen sattuneesta syystä lukenut erityisesti nyt Jäljellä & Toisaalla -kirjaparia tehdessäni. Kirjoitin tästä aiheesta blogimerkinnänkin:
http://jaljella.wordpress.com/2012/03/09/miksi-juuri-pieni-merenneito/
Keräilen myös Pinterestiin merenneitokuvia:
H. C. Andersen on mitä ilmeisimmin osannut kirjoittaa sellaisia satuja, jotka iskevät aika moniin ehkä juuri hieman hämmentävällä kauniin ja julman, lohdullisen ja lohduttoman yhdistelmällä.
Kiva, että kirjoitit raportin seminaarista!
18 maaliskuun, 2012 klo 8:44 pm
kirsti k
Totta turiset Anneli, kiintoisa päivä.
Timo Jantunen kertoi, että lapsi on viisas eikä innostu mistä tahansa pintahilseestä vaan vaatii syvempää kokemusta. Lapsi elää uni- eli kuvamaailmassa, jota myös sadut edustavat. Aikuiset puolestaan ajattelevat tietoisuudesta käsin. Loogisella ajattelulla on nykymaailmassa yliote, vaikka tärkeämpää olisi vahvistaa mielikuvitusta ja pitää portit auki kuvamaailmaan.
Satu antaa lapselle siivet. Satu tukee ihmisen minuutta, auttaa löytämään uusia ratkaisuja ja kohtaamaan pelkoja. Lapsi tunnistaa vaistomaisesti, että satu on totta. Kaikki on mahdollista.
Myry Voipio tiivisti ihmisen perustarpeet: nukkuminen, syöminen, seksi ja satu.
Päivi Alasalmi sanoi, että satujen kirjoittamisen myötä hänen elämänasenteensa on muuttunut kevyemmäksi ja optimistisemmaksi. Saduissa ongelmat ratkeavat.
Annelin mielestä saduissa ei saa olla toivottomuutta tai kyynisyyttä. Hän sensuroisi ennemmin asenteita kuin tapahtumia.
Muuten Anneli, Ruma ankanpoika ei ollut kuin kahden tyypin lempisatu, sen sijaan Topeliuksen Adalminan helmi oli osunut useampaankin, kuten myös mainitsemasi Pieni merenneito.
Minun tärkein satuni on tuo Andersenin Ruma ankanpoika. Vahvistava. Nuoruuden päiväkirjani ovat täynnä kerran-vielä-minä-teille-keikille-näytän -uhoa. Olen joutsen, olen, olen, olen!
Ja Anneli: kerropa nyt meille kaikille se lapsuutesi lempisatu, jotta voimme ohjata sinut oikealle osastolle ja tarjota sopivaa lääkitystä…
18 maaliskuun, 2012 klo 9:42 pm
Kirsi Pee
Pieni sivuhuomio: Kuopion museossa on ollut tarjolla prinsessa-työpaja, jossa ymmärtääkseni on esmes askarreltu ikioma kruunu ja pukeuduttu prinsessa-hepeniin. Ja on ollut tosi suosittu!
Mahtaakohan lapsuuden lempisatu tai -sadut vaikuttaa siihen, millaisista tarinoista aikuisena pitää? Tai onko se mikään seuraus, jatkuuko linja samansuuntaisena aikuisenakin?Miettiessäni Harry Potterin hurmaa tunnistan tarinassa sekä ruman ankanpoikasen että tuhkimon. Molemmat sadut vetosivat jo pikkulikkana.
Monet Grimmin sadut (ehkä lapsille hiukka siistityt versiot) olivat kovasti mieleen, mutta väittäisin osasyyksi kirjan, jonka värikylläinen, mutta hieman synkkä ja salaperäinen kuvitus kertakaikkiaan naulitsi silmät siihen!
18 maaliskuun, 2012 klo 10:45 pm
Anneli
Kirsti, kiitos huomattavasti täsmällisemmästä raportoinnista kuin omani – sen verran paneeli jännitti, etten muista juuri mitään, mitä muut sanoivat tai edes minä itse.
Tuota noin, häveliäissyyssyistä en paljastanut lempisatuani, mutta nyt lienee pakko. Se on Grimmin satujen Kataja. Nimi on ihan siisti, mutta siinä siis äitipuoli ensin tappaa poikapuolensa ja sen jälkeen syyllistää tyttärensä velipuolensa kuolemasta. Eikä tässä vielä kaikki, sitten rouva keittää pojasta soppaa, jonka isä syö.
Olihan se kamala, mutta kiehtoi niin vietävästi, että se oli pakko lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Alle kouluikäisenä.
19 maaliskuun, 2012 klo 8:10 am
Magdalena Hai
Olisipa ollut hauska päästä tuonne mukaan, kuulostaa mielenkiintoiselta seminaarilta! Ja jos Markku-setää on uskominen, massia on siis luvassa, kun Kerjäläisprinsessa ilmestyy. 😉
Itse pidin lapsena prinsessasaduista: Lumikista, Tuhkimosta, Ruususesta. Kuinka paljon kysymys oli sitten siitä, että kirjat tulivat meille Lasten Omasta Kirjakerhosta ja valikoimassa oli Disneyn värikkäät versiot. Uskoisin, että kirjojen ulkoasu on iskenyt pikkutyttöön tarinoiden lisäksi. Mitenkään erityisen prinsessamainen lapsi en kai ollut ja siksi omakaan prinsessaluomukseni ei mene niitä tyypillisimpiä latuja. Ei jää odottamaan pelastavaa prinssiä ja pelastaa maailman omin kätösin.
Olen miettinyt paljon fantasian vetoa. Kaikilla se sadun tarve ei mene ohi, sadut vain muuttavat muotoaan. Miksi muuten aikuisetkin lukisivat Harry Potteria? Voin myöntää, että itse kaipaan yhä sadun lohduttavaa vaikutusta ja tuskinpa se tarve enää tästä mihinkään häviää. 🙂
19 maaliskuun, 2012 klo 10:28 am
hollolankirjasto
Toivottavasti kustantajat eivät muuta lohkaisuni seurauksena kustannuspolitiikkaansa;-P Toki ilkeämielinen tarkkailija voisi sanoa, että onhan olemassa Sanoma Magazines, mutta koska tässä blogissa ilkeily on kielletty, niin kiitän kaikkia kustannustaloja pyrkimyksestä edistää suomen kieltä julkaisemalla monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta vaikka sitten tappiolla.
Seminaarissa oli mukava käydä ja kun tässä on uudelleen kerrottu suosikkisatuja, niin minun suosikkini on Tuhannen ja yhden yön tarinat ja yksittäisenä tarinana sitten Hipsuvarvas autiolla saarella. Opin hyvin varhain llukemaan, enkä oikein pitänyt siitä, että minulle luetaan joten lapsuuden suosikkini muotoutuivat sitten paljolti kotikirjaston saatavuuden mukaiseksi. Useimmat Lindgrenit/Janssonit/Andersenit yms. luin joko koulun pakkokirjoina tai sitten aikuisiällä kun olin jälleen tarpeeksi iso lukemaan satuja.
markku-setä
20 maaliskuun, 2012 klo 10:23 am
Terhi
Viisivuotiaalla kummitytölläni on menossa prinsessakausi – ja viimeisen päälle onkin! On kruunun muotoista säästölipasta, on prinsessaverhoja, on soittorasiaa, on prinsessalegoja (?) ja barbeja. Eilen pukeuduimme prinsessoiksi aivan tiaroineen päivineen – olipa hurmaavaa näin 31-vuotiaanakin (ja muistin: kyllä minäkin olen ollut Tuhkimo- ja Lumikki-tyttö). 🙂
Erästä Ronjan kommenttia jäin miettimään:
– Nyt me muutuimme ihan oikeiksi prinsessoiksi! sanoin.
– Niinkö? kummitytön leuka loksahti auki. – Mutta eihän maailmassa ole taikaa!
– Onhan! Tietysti maailmassa on taikaa!
20 maaliskuun, 2012 klo 12:43 pm
kirsti k
Oops, onpa realistinen kummityttö. Hyvin vastasit, Terhi! Taikaahan on kaikkialla, jos haluaa nähdä.
Prinsessahommeleista vielä:
Tajusin satuseminaarissa, että olen lähes koko aikuisikäni elänyt romanttisten prinsessasatujen vankina. Prinsessathan saavat aina unelmiensa prinssit ja maat sekä mannut, elävät onnellisina maailman tappiin jne. Kun tulin lapsena kyllästetyksi noilla tarinoilla, aloin pitää niitä todellisen elämän MALLINA. Kuvittelin, että elämän kuuluu edetä samalla kaavalla kuin prinsessasadut. Odotin, odotin, ihmettelin, petyin. Vertasin eteen tulleita asioita satujen optimaaliseen onneen. Kyllä, päivät tuntuivat laimeilta! Vasta hyvin myöhään tajusin, että arkipäivän seesteisyys ja turvallisuus ovat sitä todellista onnea. Ihaninta satua.
21 maaliskuun, 2012 klo 9:08 am
Rouva Huu
Tähän hurmaavaan kyselyyn on pakko vastata:
Lempisatuni on ollut ihan pienestä pitäen H. C. Andersenin Peukaloliisa. Satu oli – ja on yhä! – niin pakahduttavan kaunis ja nyyhky. Nyttemmin olen ryhtynyt keräämään sadusta tehtyjä erilaisia kuvakirjaversioita.
Viikonlopun Hufvudstadsbladetissa oli näyttävästi juttua kansansatujen julmuudesta nykylasten vinkkelistä.
21 maaliskuun, 2012 klo 10:17 am
Nimetön
No onhan se lusikka tähänkin soppaan tuikattava:
Aapisen satu, ilman muuta. Se, missä noita-akka Pomperipossa sieppaa Timo tonttupojan ja vie Kukonkannus-linnaan. Ja Tiina tonttutyttö lähtee häntä pelastamaan.
Pikkuveljeni oli viisi vuotta nuorempi Timo, ja vaikka enemmän tai vähemmän salainen toiveeni olikin, että joku hänet sieppaisi, niin kyllä täysillä eläydyin Tiina tonttutytön rooliin. Kamalia painajaisia näin, syyllisyydestä kumpuavia varmaan.
Naapurin Eijalla oli Grimmin sadut. Hän kidutti minua kertomalla niiden sisällön varsin eläytyen. Yritin sulkea korvani enkä kuuna päivänä tahtonut mokomiin, joskin hienon sinikantisiin kirjoihin itse sormellani kajota. Pelotti niin.
Lempeitä ja lohduttavia satuja en jostain syystä muista ollenkaan. Pieni tulitikkutyttö itkettää vieläkin siinä missä Varpunen jouluaamuna -joululaulukin.
Vinkatkaa nyt hyvät ihmiset hauska, lempeä, viisas ja kielellisesti rikas satu. Sellainen hilpeä!
Tuula von Lorukuja
21 maaliskuun, 2012 klo 10:45 am
Sari
Hauska, viisas, kielellisesti rehevä ja melko lempeä satu on Haavion Porsas Urhea. Siinä sikasankari pelastaa arat toverinsa. Tätä satua on hyvin mukava lukea ääneen (ja kaikesta päätellen myös kuunnella). Voi jestas, nyt muistan, että suuren suosion vuoksi tein tämän sadun henkilöistä aikoinaan paperinuket.
Sari
21 maaliskuun, 2012 klo 10:53 am
Nimetön
Oi!
Oliko tämä se sika Sippurahäntä, joka söi kamalasti puuroa ja röhkäisi kovalla äänellä? Aapisessa oli ennenvanhaan hauskoja satuja.
T von L
21 maaliskuun, 2012 klo 11:19 am
Sari
Juuri se. Sika söi tukevasti, kissa ja kukko ruokkivat. Laihasta possusta tuli iso ja vahva. Täytyykin kaivaa Onnen tupa taas esiin. Eikös Tiina tonttutyttökin ole Haavion teksti? Se jopa saattaa olla mukana Onnen tupa -kirjassa. (Muuten: ainakin osa, elleivät kaikki, näistäkin saduista ovat alkujaan kansasatuja.)
Sari
21 maaliskuun, 2012 klo 11:24 am
kirsti k
Kultakutri ja kolme karhua on myös hauska satu ilman isompia karmeuksia. Uppoaa varsinkin pikkulapsiin, perustuu toistoon. Satuun saa elävyyttä lukemalla karhut eri äänillä (minkä T von L taitaa loistokkaasti). JOKU ON ISTUNUT TUOLISSANI!
21 maaliskuun, 2012 klo 4:33 pm
anuh
Ääh, olen kamala tylsimys, oon miettinyt ja miettinyt mutta en muista yhtään varsinaista lempisatua, vaikka kyllä minulle satujakin luettiin kun olin ihan pieni. Ja kun opin lukemaan 4-vuotiaana, halusin lukea itse ja omassa rauhassani, ja luin ihan muita kuin satukirjoja.
Täytynee kysyä äidiltä, mutta ehkä vaan tykkäsin enemmän Aku Ankasta. Tai sitten sadut ovat jälkikäteen menneet ”pilalle”, kun vähän isommaksi kasvettuani tajusin prinsessasatujen sovinistisen öklöyden ja sen miten esim. villieläimiä ja vanhoja naisia demonisoidaan saduissa. Häivähtävän hämärä mielikuva on siitä, että Punahilkassa oli kamalinta se kun susi tapettiin…
21 maaliskuun, 2012 klo 7:17 pm
Nimetön
Onnen tupa oli ihana pieni kirja! ”Onnen tupaa rakennamme asunnoksi itsellemme”, eläimet vastasivat aina uudelle kyselijälle. Ja nurkkia lisättiin muistaakseni sitä mukaa kuin asukkaita tuli lisää. Ja sitten joka väliin tämä: ”No hyvä.” Tämä syvällinen lausahdus oli lapsukaisen suosikki.
21 maaliskuun, 2012 klo 7:29 pm
Raili M
Luulen, että äitini kertoma satu oli peräisin jostain vanhasta koulujen lukukirjasta. En vain ole tavannut sitä missään.
Siinä oli äiti ja kaksi tytärtä, tumma ja vaalea. Vaalea oli pyykillä ja tippui avantoon. Veden alla aukeni tie, jota pitkin tyttö joutui komealle kartanolle. Monenlaiset tehtävät tapansa mukaan hyvin suoritettuaan tyttö palasi kotiin mukanaan korillinen kultarahoja.
Siitäpä tumma tyttökin innostui avannolle ja joutui samoihin puuhiin. Ja silloin tuli se kohta, jonka vuoksi en voinut unohtaa satua ja pyysin sitä aina uudestaan. Kun myös tumma tyttö pantiin kylvettämään vadillista sisiliskoja, hän sohi niitä vihdan tyvipuolella niin, että silmät puhkesivat ja hännät katkesivat. Sisiliskot valittivat hirveästi emännän kysellessä, miten tyttö oli niitä kylvettänyt. Tumman tytön palkka oli tietysti sen mukainen.
Tunteeko joku sadun? Olisi kivaa tavata se näin monen vuoden jälkeen.