Aika ajoin koen polttavaa halua blogata:
Juuri nyt kirjoitan romaania, jossa… Luin tausta-aineistoksi, kirjan, jossa kerrottiin, että… uskomatonta! Miksei kukaan ole koskaan kertonut minulle, että… Kirjoitusprosessin aikana olen oivaltanut, että… Olen menettänyt monet yöunet, koska…
Mutta en uskalla. En uskalla kertoa keskeneräisestä tekstistä, koska pelkään, että onnistun särkemään sen. Pilaan tarinan magian. Jos kerron etukäteen liikaa, romaania ei kannata edes kirjoittaa.
Joku muu nappaa aiheeni ja käsittelee sitä paljon kiinnostavammin (salaliittoteoreetikko täällä päivää) kuin minä. Suojelen kaikkea keskeneräiseen käsikirjoitukseen liittyvää. En edes hiiskahda lukemastani taustakirjallisuudesta.
Salailemiseen liittyy myös epäonnistumisen pelko. Entä jos en onnistukaan? Entä jos kustantajalta napsahtaakin hylsy ja olen tehnyt kiusallisen suuren numeron kirjan kirjoittamisesta? Nyt ajattelen: mitä sitten? Oikeastaan olisi vain lohduttavaa, jos kirjailijat kertoisivat enemmän epäonnistumisistaan.
Mikä on Sinun suhteesi keskeneräisyyteen?
Vaikenetko kuin muuri vai saatko lisää kirjoitusintoa siitä, että jaat keskeneräisyyden vaikkapa kollegasi kanssa?
22 kommenttia
Comments feed for this article
huhtikuu 14, 2012 klo 12:46 pm
marja-leena tiainen
Olen eka kommentoija, mutta en varmaan viimeinen, koska tämä aihe koskettaa kaikkia kirjoittajia. Minä kuulun koulukuntaan, joka mieluusti vaikenen tekemisistäni. Se onkin ollut viisasta, koska kohdalle on osunut niin paljon hylsyjä, että olisin saanut hävetä silmät päästäni, jos olisin etukäteen elvistellyt tekemisistäni. Olen kantanut yksin epäonnistumisen taakan, vaikka jakamalla siitä olisi tullut varmaan helpompi. Vasta siinä vaiheessa, kun kustantaja on näyttänyt vihreää valoa käsikselle, uskallan kertoa ulkopuolisille.Toinen syy salailuun ovat aiheet. Jos keksin hyvän idean, haluan myös pitää sen itselläni. Tosin, kukaan ei ole toistaiseksi varastanut aihettani… tai no joo, Jari Tervo yritti samoille apajille, kun kirjoitti kunniaväkivallasta. Inhottavin kysymys, joka minulle voidaan tehdä on ”mitäpä tällä hetkellä kirjoitat?” Vastaukseni: ”no, jotain…”
huhtikuu 14, 2012 klo 2:40 pm
Vera Vala
Oi, tämäpä oli kiinnostava postaus. Mnä olen jo pidemmän aikaa ihmetellytkin, miksi kirjailijat kertovat niin vähän keskeneräisistä töistään. Ihana tietää, ettei kyse olekaan mistään salaisesta, kirjoittamattomasta säännöstä, johon minunkin olisi ollut syytä tutustua, vaan jokaisen yksilöllisestä päätöksestä olla kailottamatta ympäriinsä ihan kaikkea, kuten eräät.
Minä olen tunnetusti laverrellut neljään tuuleen keskeneräisistä töistäni ja itsehillintäni asteen tuntien lavertelen varmaan jatkossakin. Ehkä minunkin tapauksessani on kyse taikauskosta? Kahdesta ekasta käsiksestä en kertonut kuin äiteelle ja ehkä parhaalle kaverilleni. Tuloksena hylkyjä. Kolmannesta kerroin ainakin niille muutamalle tuhannelle ihmiselle, jotka kävivät kahta vanhaa blogiani enemmän tai vähemmän säännöllisesti lukemassa, eikä siitä ainakaan haittaa näytä olleen. Minun on helpompi konkretisoida asioita, jos teen niitä julkisia, Jos esim. laihduttaisin, tekisin varmaan siitäkin julkista, koska pelko epäonnistumisen myöntämisestä julkisesti pakottaisi pitämään jääkaapin oven suljettuna 😀
Ok, kovin tarkkoihin ykistyiskohtiin en uskalla mennä. Juoneni ovat niin nerokkaita, että ideavaras varmaan iskisi, hah hah. No, ei vaan siksi, että haluan tarinan kuitenkin olevan yllätys lukijalle. Pieniä, juonen kannalta merkityksettömiä ykistyiskohtia toki voin paljastaa, mutta murhaajan minäkin pyrin pitämään salaisuutena. 🙂
huhtikuu 14, 2012 klo 2:45 pm
Elina Rouhiainen
Olen itse samoilla linjoilla. Hyvin, hyvin harvat edes lähipiirissäni tiesivät, että olen kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen ennen kuin sain kustannussopmuksen. Olen vieläkin aika nihkeä vastailemaan ”mistä se kertoo?” -kysymyksiin. Ajattelen jotenkin niin, että kirja puhukoon puolestaan. Pohjimmiltaan sillä on varmaan enemmän tekemistä itsesuojelun kuin lukukokemuksen turvaamisen kanssa. Ajatus siitä, että minun pitäisi vielä mennä jonnekin julkiseen tilaisuuteen puhumaan kirjastani on joskeenkin outo, mutta eiköhän siihenkin totu ajan kanssa.
huhtikuu 14, 2012 klo 4:05 pm
Salla
Hyvin harvoille puhun mitään etukäteen. Lähinnä ihmisille, joiden kanssa voin pallotella ideoita ja ajatuksia keskeneräisessä vaiheessa.
huhtikuu 14, 2012 klo 5:01 pm
J.S. Meresmaa
Minä pidän ideani ja keskeneräiset työni hyvin pitkään piilossa rintataskussa, lähellä sydäntä. Syitä on monia, mutta yleisimmin salailu johtuu siitä, että joko en ole itsekään vielä selville mihin tarina lähtee viemään (tässä on mukana myös epävarmuus siitä, tuleeko valmiiksi koskaan yhtään mitään) ja koska menetän jännitteen ja halun kertoa tarinan helposti, jos avaan suuni liian aikaisin.
(Joskin olen huomannut, että lyhyiden tekstien kanssa on helpompi hyväksyä epävarmuus ja keskeneräisyys, ja jopa puhua siitä. Romaanit ovat asia erikseen.)
Sitten kun raakaversio on kasassa, mitään muuta en haluaisikaan tehdä kuin pölöttää tekstistä. Välillä sitä tuntee olonsa käsittämättömän itserakkaaksi, vaikka ei puhukaan itsestään vaan jostain kolmannesta, mikä on tullut luotua.
huhtikuu 14, 2012 klo 5:16 pm
Kirsi Pee
Tämä on kakspuoleinen juttu. Kun kirjoittaa nuorten sarjaa, on tietysti jokkaiselle ihan selevää, että seuraavaa tai sitä seuraavaa osaa parhaillaan pakerretaan. Tämä seikka onkin oikein MAINIO tapa ovelasti väistää ne kysymykset, jotka koskevat meneillään olevaa kirjoitustyötä. Voi ihan rauhassa hautoa ideaa itsekseen ja paukuttaa näppäimistöä sen muun, muilta toistaiseksi salatun tekstin kanssa. Se on salattu juuri siksi, ettei sen julkaisemisesta ole minkäänlaista varmuutta. Ideavarkaus ei ole oikeastaan edes tullut mieleen – ehkä ideat eivät ole niin nerokkaita tai ainutlaatuisia olleet..
Muuan tässä maan kolkassa tunnettu kirjoittaja kertoi joku vuosi sitten syntymäpäivähaastattelussaan maakuntalehdessä hiovansa parhaillaan loppuun historiallista sukuromaania. Sitä ei koskaan julkaistu ja ymmärrän hänen tuskansa täysin. Että pitikin mennä sanomaan mitään.
huhtikuu 14, 2012 klo 5:18 pm
Kirsi Pee
Äh, ei ollut tarkoitus vastata vain J.S.M:lle vaan lisätä jatkoksi keskusteluun. Taitaa olla viisainta painua pihasaunaan….
huhtikuu 14, 2012 klo 6:21 pm
Magdalena Hai
Minä olen varmaan avoimemmasta päästä. En nyt ihan tuntemattomille lavertele (toinen vainoharhainen täällä moi), mutta ystävät ja tutut, jotka kysyvät, saavat myös vastauksen. Toisaalta tarinoissa on eroja. Novelleissa haluan yleensä saada valmiiksi koko tarinan kaaren ennen kuin kerron ideasta sen kummemmin kenellekään. Kirjasta puhuminen kirjoitusprosessin aikana sen sijaan auttaa järjestämään ajatuksia, koska juoni on kirjan pituisessa tarinassa monimutkaisempi samoin kuin hahmojen motiivit jne moninaisemmat. Isoltakin tuntuvia ongelmia on ratkennut sillä, että pitää puolen tunnin monologin aiheesta jollekin onnettomalle kaverille, joka on erehtynyt kysymään kuulumisia. 🙂
huhtikuu 14, 2012 klo 8:32 pm
arjauusitalo
Kerron, kerron, tai yritän ainakin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että kaikki jotka tunnen ( melkein kaikki) kirjoittavat romaania joten minun on kuunneltava heitä ja näin ollen minun työn alla oleva tekstini jää ikäänkuin syrjään, mikä on raivostuttavaa. Ajattele.
huhtikuu 14, 2012 klo 10:08 pm
Maija Haavisto
Minä kerron yleensä melko avoimesti, esim. työn alla olevasta romaanista saatan kertoa suunnilleen sen verran kuin takakansiteksti paljastaisi, miehelleni yms selvästi enemmänkin. Joskus postailen myös tekstilainauksia, mutta aina lyhyitä, yleensä 1-8 lausetta. Minulla ei ole mitään sellaista, että idea ”menee pilalle” tai väljähtyy, jos sen kertoo etukäteen. Romaanini myös yleensä tuppaavat aika hyvin seuraamaan etukäteen tehtyjä suunnitelmia.
Ei minua pelota, että tulee hylkyjä. Ei siis niin, että niin ei voisi käydä, mutta yritän aina tehdä ihmisille selväksi, ettei ole mitenkään varmaa, että mikään romaanini julkaistaan. Esim. nyt minulle on yksi kustannussopimus tulossa postissa (asun ulkomailla, niin siinä kestää) ja odottelen sitä ennen kuin virallisesti ”julkistan asian”.
En olisi kyllä ikinä perustanut mitään ”haluan kirjailijaksi” -blogia. Perustin oman kirjoittamis/kirjailijablogini heti sen jälkeen, kun sain esikoisromaanin kustannussopimuksen käsiini. 😛 Olin siis suunnitellut sitä pitkään, mutta tuolloin se meni nettiin.
Romaaneissani ei ole toistaiseksi ollut mitään ”kuolematonta ideaa” (siis nimenomaan ideaa, ei juonta), mitä ei voisi etukäteen paljastaa. Mutta leffakässäri, jonka aion ensi vuonna kirjoittaa, perustuu sellaiseen ideaan, että en voi missään nimessä kertoa sitä kellekään, ettei joku varasta sitä. Sitten taas tuntuu tyhmältä kertoa sen kirjoittamisesta, koska minua vähän ärsyttävät kirjoittajablogit, joissa koko ajan vatvotaan yksityiskohtaisesti kirjoitusprosessia kertomatta sisällöstä mitään. ”Nyt sivulla 37/248 editointiprosessissa. Eilen meni kolme tuntia viilatessa yhtä tärkeää kohtausta. Poistin 20 viimeistä riviä. Hahmo X muuttuu koko ajan inhottavammaksi.”
Novelleista en yleensä hirveästi kerro etukäteen ihmisille.
huhtikuu 15, 2012 klo 8:09 pm
Nimetön
Millään en onnistu kommentoimaan! Aina menee kone juntturaan. Grr.
Anneli
huhtikuu 15, 2012 klo 8:12 pm
Nimetön
Jos kommentti lähtee, niin se sisältää viestin:
en kerro keskeneräisistä töistä, ellen sitten jotain hyvin yleisluontoista. ”Yhtä aikuisten juttua”, ”yhtä tv-draamaa”. Pelkään, että kirjoittamisen motivaatio ja energia valuu puhumiseen.
Johtuu ehkä siitä, että tunsin aikanaan paljon henkilöitä, jotka usein kertoviat niistä mahtavista teoksista, joita aikoivat joskus kirjoittaa. Yhtäkään en ole nähnyt.
Draamapuolella on pakko puhua, jos aikoo saada jotain jossain läpi. Tästä voi olla seurauksena ideavarkaus. Muutaman kerran olen ryöstetyksi joutunut ja tunne on kauhea.
Anneli
huhtikuu 16, 2012 klo 7:10 am
anuh
Hmm, en mä mitenkään salaile, mutta en yleensä myöskään viitsi juurta jaksaen selittää ideani jokaista kiemuraa vaan kerron yleisluontoisesti ”Kirjoitan Syysmaa kuutosta” -tapaan, ehkä jonkun tarinan pääteeman saatan mainita.
Kiemuroiden kertomatta jättäminen ei enimmältään ole vainoharhaa, vaan syynä on lähinnä se, etten oleta muiden olevan yhtä haltioituneen kiinnostuneita tekemisistäni kuin itse olen 😛
Toimittajapuolella jää helpommin ideavarkaan uhriksi, kirjapuolella en sitä kovin paljon pelkää, koska ainakin omalla kohdallani mun täytyy todella tuntea idea ja aihe _omaksi_, ennen kuin voin kirjoittaa siitä. Siis vaikka joku kertoisi miten upeasta tarina-aihiostaan, voin vilpittömästi ihastella että onpa hienoa, mutta jos en ”syty” aiheelle niin en siitä osaisi kirjoittaakaan. Aiheelle syttymistä ei kuitenkaan tapahdu ihan joka käänteessä, ei joka toisessakaan. Lisäksi huomattavan (ja kirjoittamaan motivoivan!) osan idean ilosta ja mielekkyydestä tekee se, että idea syntyy omassa päässä 🙂
huhtikuu 16, 2012 klo 7:27 am
Nimetön
Senpä vuoksi minun on vaikea ymmärtää ideavarkaiden motivaatiota. Mitä ideaa on kirjoittaa ideasta, joka ei ole oma idea?
Mutta näitäkin limanuljaskoja siis on.
Anneli
huhtikuu 16, 2012 klo 8:23 am
Mila
Minäkin kerron töistäni melko yleisluontoisesti, ehkä kohderyhmän ja aiheen hyvin suurpiirteisesti. En pelkää ideavarkauksia, mutta keskeneräisen käsikirjoituksen on saatava hautua ja kasvaa rauhassa omaan suuntaansa.
En mielelläni näytä keskeneräisiä tekstejä muille kuin kustannustoimittajalle. Mies saa lukea jo melko valmiit tekstit, ja tyttärilleni luen otteita lapsille suunnatuista käsikirjoituksistani.
huhtikuu 16, 2012 klo 9:09 am
hollolankirjasto
Tähän ei ole tarjota omakohtaista kokemusta, mutta Orson Scott Card on aina ollut kirjailija, joka kertoo paljon kirjoittamisestaan ja sen prosesseista. Jossain vaiheessa jopa Alvein the Maker -sarjaa tunnuttin työstävän faniyhteisön kommuuniprojektina. Jos Lontoon murre taipuu, niin Cardin sivuilta voi löytyä ihan kirjailijoitakin kiinnostavia juttuja: http://www.hatrack.com/index.shtml
markku-setä
huhtikuu 16, 2012 klo 1:06 pm
sirkkuliini
Mie oon jonkin verran uskaltanu ihmisille paljastaa, että kirjoitan. Jopa sen, että yksi käsikirjoitus on lähtenyt kustantamoihin ja toiveena olisi tietenkin kustannussopimus. Jopa senkin, että toinen kässäri on hiontavaiheessa ja kolmas raakatekstivaiheessa. Ja että yks keittokirjanraakilekin on muhimassa.
huhtikuu 16, 2012 klo 4:21 pm
kirsti k
Muutamille kerron, luotettaville. Usein kollegoille, joiden kanssa voi vaihtaa tolkullisia ajatuksia asiasta.
Ennen esikoisen julkaisua en koskaan uskaltanut kertoa kenellekään, että olin lähetellyt tekstejä kustantamoihin. En myöskään isälleni, joka ehti kuolla muutama kuukausi ennen kuin sain hyväksymiskirjeen. Sitä kadun. Isä olisi pakahtunut ilosta.
huhtikuu 16, 2012 klo 5:06 pm
Nimetön
Minusta mielessä hautuva/hautunut idea/keskeneräinen kässärini lässähtää siinä silmänräpäyksessä, jos sen lausun ääneen. Se kuulostaa ihan kornilta, kuolleena syntyneeltä ja nololta. Mikä varmaan johtuu siitä, että se ei ole kirjallista tekstiä, vaan seli-selittelyä. Ja suuressa suvereenisuudessani en missään nimessä toivo keneltäkään sen enempää vetoapua kuin vinkkejäkään kirjoittamiseeni. Kirjoittajasieluni koskemattomuus on pyhä.=)))
Mutta. Tänä talvena tein poikkeuksen. Se tapahtui eräällä koulukeikalla. Olin varmaan mielenhäiriössä, kun yhtäkkiä suustani ryöppysi jossain koneen uumenissa viipyilevän kirjan idea, juoni, jopa alkulause. Heti,kun tajusin, mitä olen tekemässä, tunsin kuin olisin alkanut upota suohon. Mutta en pystynyt lopettamaan, vaan vielä loppukaneetiksi, kuplivasta suonsilmäkkeestä rääkäisin: SIITÄ TULEE KUULKAA HYYTÄVÄN JÄNNITTÄVÄ, MELKEIN KAUHUKIRJA!!!
En voi vieläkään käsittää, miten se pääsi tapahtumaan. Tekisi mieli kuristaa itseni kaulahuivilla, kun vain ajattelenkin asiaa. Hullu-hullu-hullu! takoo päässäni.
Silti, kiertelen ja kaartelen raakileen ympärillä, en ole sen jälkeen avannut tiedostoa, mutta jonain päivänä, kun häpeän synkkä pilvi on haihtunut (tiedän, että se haihtuu vielä), tartun näppikseen ja kirjoitan hyytävää jännitystä.
Pliis, älkää kukaan koskaan kysykö (jos se joskus ilmestyy): TÄÄKÖ se nyt sit on?
toivoo
T von Lorukuja
huhtikuu 16, 2012 klo 11:55 pm
Nimetön
En kerro. Luetutan valmiin ekan version parilla läheisellä luottoihmisellä, joiden kommenteista on todellista apua kirjan hiomisessa.
T. Ansu
huhtikuu 19, 2012 klo 2:50 pm
Marko Kitti
En koskaan puhu keskeneräisestä tekstistä kuin korkeintaan kustannustoimittajan kanssa! Ekan kirjoituskierroksen jälkeen luetutan tekstin parilla luottolukijalla – ja yleensä havahdun vasta siinä vaiheessa kokonaisuuden epäjohdonmukaisuuksiin ja muihin virheisiin. Pidän kuitenkin ehdottoman tärkeänä, että tarina hahmottuu kaikessa hiljaisuudessa alusta loppuun, ja vasta viimeisen pisteen jälkeen altistan sen kritiikille.
huhtikuu 19, 2012 klo 6:35 pm
JariM
En yleensä näytä tekstejäni kenellekään – kustannustoimittaja on useimmiten niiden eka lukija. Tällä hetkellä työn alla oleva uusi teksti on kuitenkin sellainen, josta aloin kirjoittaa blogiinikin ja aika avoimesti olen kertonut henkilöistä ja tarinastakin. Kokeilen nyt tällaista avoimuutta – saa nähdä, miten se vaikuttaa omaan kirjoittamiseen vai vaikuttaako ollenkaan.
Jos käy niin ikävästi, ettei kirjalle löydy kustantajaa, niin siitä vinkkelistä se etukäteispölinä voi olla vähän noloa. Toisaalta taas, blogillani on kourallinen lukijoita ja ehkä näilläkin ihmisillä on elämässään muutakin kuin miettiä sitä yhtä kirjaa, josta lukivat blogista mutta jota ei koskaan julkaistu 🙂