You are currently browsing the monthly archive for Touko 2012.

Olen miettinyt viime aikoina paljon loppuja. Erityisesti nuortenkirjojen loppuja. Kun luin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian viimeisen osan, Matkijanärhen, loppuun, olisin halunnut repiä epilogin irti ja heittää pois. Tosin eihän se olisi auttanut, sillä olin jo lukenut sen. Epilogi niittasi kirjaan imelän ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka” -lopun, joka ei enää suostunut katoamaan ajatuksistani. Epilogi harmitti minua, sillä olisin halunnut mieluummin edes hieman avoimemmaksi jäävän lopun. Ettei aivan kaikkea olisi pureskeltu minulle valmiiksi.

Nautin lukijana lopuista, joiden jälkeen ajatukseni ei ole: ”Jaahas, näin se sitten päättyi.” Mieluummin ajattelen: ”Jaahas, mitäköhän tämän jälkeen voisi tapahtua?” Tiedän, että on paljon myös toisenlaisia lukijoita. Heitä avoimet loput ärsyttävät. He kokevat, etteivät ole saaneet kokonaista tarinaa. Jäljellä-kirjani loppu on esimerkiksi herättänyt hyvinkin voimakkaita tunteita, joista osa on ärtymystä. Se on minusta ymmärrettävää, sillä kirjan lukijoilla on tiedossa, että kirjapari on täydentymässä Toisaalla-teoksella. He asennoituvat siten tietenkin jo lukiessaan niin, ettei Jäljellä kerro kaikkea. Osa olisi halunnut kaiken kerralla, samassa kirjassa. Otin tietoisesti tämän riskin, kun halusin tehdä kirjaparin, kaksi toisiinsa lomittuvaa palapelin palaa.

Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että nuortenkirjoilta odotetaan suljetumpaa loppua kuin aikuistenkirjoilta. Nuortenkirjan avoin loppu tuntuisi aiheuttavan hämmennystä. Anu Holopaisen Molemmin jaloin sai monet uumoilemaan, että jatkoa on oltava tulossa. Terhi Rannelan Taivaan tuuliin loppuu tilanteeseen, joka voi olla erittäin suuren tragedian alku. Karo Hämäläisen Barrikadirakkauden lopussa ase laukeaa eikä ole selvää, mitä sitten tapahtuu. Mika Wickströmin Sebastian päättyy karmeaan ratkaisuun, joka myös jättää jatkon avoimeksi. Minusta nämä kaikki loput ovat hienoja. Mistä sitten kumpuaa halu suljetumpiin loppuihin? Ja odotetaanko niitä enemmän nuortenkirjoilta vai onko kyseessä vain oma perspektiiviharhani?

Joskus avoin loppu ärsyttää lukijoita, sillä he kokevat, että kirjailija panttaa tietoa. Monesti kai on silti niin, ettei kirjailija osaa itsekään sanoa, miten tapahtumat jatkuisivat. Tai hänellä voi olla monia erilaisia näkemyksiä, joista hän ei ole halunnut lukita vain yhtä ”ainoaksi oikeaksi”.

Minusta on ollut hienoa kuulla erilaisia tulkintoja ja spekulaatioita Jäljellä-kirjan tapahtumista ja lopusta. Ne vahvistavat ajatustani siitä, että riski kannatti sittenkin ottaa.

Millaisista kirjojen lopuista te nautitte ja millaiset ärsyttävät? Tuleeko mieleen nuortenkirjoja, joissa on avoin loppu?

 

 

Kun Kirjailijaliitosta ehdottivat jutun kirjoittamista liiton nettisivuille, tiesin heti, mihin tartun:

 

Kirjailija nakuilee koulussa

 

Mitä sinä vastaisit kysymykseen Miksi kirjoja pitää olla?

Hanna van der Steenilta ja minulta kysyttiin sitä Kiuruvedellä, sävy oli melkoisen tuskastunut. Kysyjä eskarilainen.

Kuva: Otava/Suvi Laine

Vuoden 2012 kirjallisuuden valtionpalkinnot, 15 000 euroa, on myönnetty kirjailija Tuula Kallioniemelle (s. 1951) ja suomentaja Juhani Salokanteleelle (s. 1946). Ne myönnetään tunnustuksena edellisen vuoden aikana valmistuneesta ansiokkaasta työstä tai pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnasta kirjallisuuden hyväksi.

Tässä lautakunnan perustelut Tuula Kallioniemen osalta:

”Tuula Kallioniemi (s. 1951) kirjoittaa lapsille ja nuorille suurella sydämellä ja laajalla tunnerekisterillä. Hänen monipuolinen ja laaja tuotantonsa kattaa lähes kaikki lasten- ja nuortenkirjallisuuden lajityypit.

Kallioniemi on ansioitunut kotimaisen lastenkirjallisuuden kehittäjänä. Hänen tavaramerkkejään ovat naseva dialogi, tilannekomiikka ja jäljittelemätön kallioniemeläinen huumori. Hänen kirjojaan on ilo lukea ääneen, mikä takaa niiden suosion lasten ja aikuisten keskuudessa.

Tuula Kallioniemi on tehnyt kunnianhimoisia kokeiluja lasten ja nuorten lyhytproosan alueella ja madaltanut etenkin poikien kynnystä tarttua kirjaan. Lukuharrastustaan aloittelevat lapset ja varhaisnuoret tuntevat hyvin hänen kirjasarjansa, joissa seikkailevat Karoliina, Totti ja Tiitus, Konsta, Reuhurinteen alakoululaiset sekä Tossavaisen veljekset. Kallioniemi seuraa virkeästi lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendejä, mutta rohkenee myös kyseenalaistaa niitä.

Suvaitsevaisuus laajasti tulkittuna on tunnusomaista Tuula Kallioniemen koko tuotannolle. Erityisesti 2000-luvulla hän on tehnyt tärkeää ruohonjuuritason asennemuokkausta kuvatessaan adoptiolapsia, maahanmuuttajia ja erilaisia oppijoita päiväkoti- ja koulumaailmassa.

Kallioniemi kirjoittaa usein lapsen arkeen liittyvistä ja vaikeiksi mielletyistä aiheista. Hänellä on poikkeuksellisen herkät anturit myötäelää lapsen ja nuoren elämän erilaisia kipupisteitä. Kallioniemen kirjallinen resepti lasten ja nuorten pahoinvointia vastaan koostuu eri sukupolvien luontevasta yhdessäolosta ja kiireettömästä elämäntavasta.

Kirjailijan työnsä ohella Tuula Kallioniemi on suomentanut lasten- ja nuortenkirjoja sekä osallistunut erilaisiin oppikirja- ja aapistyöryhmiin. Hänen teoksiaan on käännetty ruotsiksi, tanskaksi, viroksi ja saksaksi.”

Grafomania onnittelee erittäin lämpimästi!

 

 

Kirjojeni henkilöistä tai tapahtumista sanotaan silloin tällöin (=melko usein), että ne eivät ole uskottavia. Ok, jos kerrotaan syy. Mutta siitä saan ihottumaa, kun lätkäistään pöytään epäuskottavuuskortti perustelematta.

 

Kirjoitan aina totta.

 

Realistisissa teksteissä olen pilkuntarkka siitä, että kaikki voisi tapahtua oikeasti, kenelle tahansa. Selvitän aina taustat ja tarkistan yllättävien käänteiden todenmukaisen etenemisen. Perustelen itselleni, miksi kaikki menee kuten menee, ja yritän tehdä asian selväksi myös lukijalle. Tilanteiden faktat tarkistan tarvittaessa asiantuntijoilta. Silti en onnistu läheskään aina vakuuttamaan lukijaa.

 

Ovatko henkilöni niin latuskoja, että heidän ratkaisunsa ja reaktionsa eivät tunnu uskottavilta? Vai ymmärränkö uskottavuuden liian kirjaimellisesti? Ehkä ongelma ei olekaan tapahtumien epäuskottavuus, vaan se millä tavalla asia kerrotaan. Hurjiakin käänteitä on helppo uskoa, jos ne esitetään tarpeeksi vakuuttavalla tyylillä.

 

Samastuminen ja uskottavuus kulkevat mielestäni käsikynkkää. Epäuskottavaan on vaikea samastua. Viimeisintä nuortenromaaniani on sekä moitittu epäuskottavaksi ja kehuttu helposti samastuttavaksi, mikä on jälleen todiste lukijoiden ihastuttavasta kirjosta. Sydäntäläpättävimmän palautteen antoi Lukufiilis-lehdessä Aino Vuorinen: ”Lukiessa oli fiilis, että mikä tahansa on mahdollista.” Oi, nuori lukija on osunut nappiin, löytänyt mottoni.

 

Päähenkilö Elias kirjoittaa runossaan:

 

 

Näen hirven

istumassa omenapuussa,

tänään kaikki on mahdollista.

Vaivihkaa hirvi sanoo päivää

jokaiselle madolle,

sanoo sarvipäivää.

 

Näen hirven uivan sammakkoa.

Tänään kaikki on mahdollista.

 

 

Eipä järin uskottavaa. Mutta mahdollista. Se tärkeintä.

 

 

Mikä sinun mielestäsi tekee tarinasta tai henkilöstä uskottavan tai epäuskottavan? Osaatko

vakuuttaa lukijan? Jos osaat, kerro vinkki.

 

 

Uusimmat kommentit

Raili artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot