Kirjojeni henkilöistä tai tapahtumista sanotaan silloin tällöin (=melko usein), että ne eivät ole uskottavia. Ok, jos kerrotaan syy. Mutta siitä saan ihottumaa, kun lätkäistään pöytään epäuskottavuuskortti perustelematta.
Kirjoitan aina totta.
Realistisissa teksteissä olen pilkuntarkka siitä, että kaikki voisi tapahtua oikeasti, kenelle tahansa. Selvitän aina taustat ja tarkistan yllättävien käänteiden todenmukaisen etenemisen. Perustelen itselleni, miksi kaikki menee kuten menee, ja yritän tehdä asian selväksi myös lukijalle. Tilanteiden faktat tarkistan tarvittaessa asiantuntijoilta. Silti en onnistu läheskään aina vakuuttamaan lukijaa.
Ovatko henkilöni niin latuskoja, että heidän ratkaisunsa ja reaktionsa eivät tunnu uskottavilta? Vai ymmärränkö uskottavuuden liian kirjaimellisesti? Ehkä ongelma ei olekaan tapahtumien epäuskottavuus, vaan se millä tavalla asia kerrotaan. Hurjiakin käänteitä on helppo uskoa, jos ne esitetään tarpeeksi vakuuttavalla tyylillä.
Samastuminen ja uskottavuus kulkevat mielestäni käsikynkkää. Epäuskottavaan on vaikea samastua. Viimeisintä nuortenromaaniani on sekä moitittu epäuskottavaksi ja kehuttu helposti samastuttavaksi, mikä on jälleen todiste lukijoiden ihastuttavasta kirjosta. Sydäntäläpättävimmän palautteen antoi Lukufiilis-lehdessä Aino Vuorinen: ”Lukiessa oli fiilis, että mikä tahansa on mahdollista.” Oi, nuori lukija on osunut nappiin, löytänyt mottoni.
Päähenkilö Elias kirjoittaa runossaan:
Näen hirven
istumassa omenapuussa,
tänään kaikki on mahdollista.
Vaivihkaa hirvi sanoo päivää
jokaiselle madolle,
sanoo sarvipäivää.
Näen hirven uivan sammakkoa.
Tänään kaikki on mahdollista.
Eipä järin uskottavaa. Mutta mahdollista. Se tärkeintä.
Mikä sinun mielestäsi tekee tarinasta tai henkilöstä uskottavan tai epäuskottavan? Osaatko
vakuuttaa lukijan? Jos osaat, kerro vinkki.
Grafomania 
22 kommenttia
Comments feed for this article
5 toukokuun, 2012 klo 7:51 am
Magdalena Hai
Yritin miettiä tätä lukijana, koska en oikein vielä voi väittää omasta tuotannosta mitään (jos joku haluaa nyt kertoa, oliko Mörkö Möö hahmona uskottava, be my guest. 🙂 ). Mutta en oikein osaa sanoa siihenkään mitään rakentavaa. Uskottavuus on kirjailijan osaamisen ytimessä, koska se tehdään niin pienillä asioilla. Henkilöiden toiminnan ei tarvitse olla loogista (hahmohan voi tehdä vaikka kuinka tyhmiä juttuja), mutta tekojen sisäinen loogisuus pitää olla esillä. Lukijan pitää pysyä kärryillä siinä, miksi hahmo tekee niin kuin tekee. Minä opettelen tätä vielä. Kirjoittaessa tulee usein tunne, että kerron muka liikaa, mutta kustannustoimittajan kommenteista käy ilmi, että voisin kertoa paljon enemmänkin. Lukijan yli- ja aliarvioimisen välinen raja on hienon hieno.
Aika jännä tuo näkökanta, että kirjoitat aina totta. Minä taas valehtelen silmät päästäni. 🙂 Esim. ihmissuteni ovat eri lajia kuin ihmiset ja se näkyy niiden käytöksessä. Niiden logiikka kulkee eri latuja kuin ihmisten. Ja silti niiden pitäisi olla uskottavia henkilöinä. Hmm.
Olen miettinyt sitäkin, että me kertojat olemme erilaisia. Mitä jos kertojan oma sisäinen logiikka kulkee eri tavalla kuin suurimman osa lukijoista? Se, mikä kirjailijalle on täysin loogista, onkin järjetöntä kaikille muille? Jos kirjailija on synesteetikko, jonka mielestä perjantai on oranssi ja viha haisee etikalle? Onko siitä haittaa vai tekeekö se tekstistä vain mielenkiintoisempaa?
Ihana tuo hirviruno. ❤
5 toukokuun, 2012 klo 7:58 am
Maija Haavisto
Useinhan sanotaan, että yksityiskohdat ja aistikuvailut (muunkin kuin näköaiarin käyttäminen) tekevät tarinasta uskottavan. Jos jotain kuvailee tarpeeksi tarkasti, sen on pakko olla totta! Eikä se tarkoita, että pitäisi kuvailla jotain auringonlaskua pari sivua, vaan nimenomaan niitä yksityiskohtia.
Fiktiohan on sillä lailla hassu juttu, että uskottavuus ei välttämättä liity ollenkaan siihen, voisiko joku asia tapahtua oikeassa elämässä. Esim. jotkut oikeasti tapahtuneet asiat eivät yksinkertaisesti olisi uskottavia fiktiossa. Sitten taas fiktiossa voi käydä vaikkapa niin, että teinityttö törmää jatkuvasti murhiin ja muihin rikoksiin ja ratkaisee ne. Niin, kuinka todennäköistä/uskottavaa tämä on? Silti en näe valituksia, että tällaiset kirjat ovat ”epäuskottavia”.
Oikeassa elämässä ongelmat ratkeavat usein sattumalta/hyvän tuurin ansiosta. Fiktiossa tällaista ei saisi juuri tapahtua. Kaikki ”rahat olivat loppu, mutta onneksi löysin ullakolta vaarin rahakätkön” -käänteet ovat helpoin tapa vaikuttaa epäuskottavalta, vaikka vastaavaa kuitenkin oikeasti ihmisille käy.
Esikoisromaanistani jotkut ovat valittaneet, että henkilöillä on liikaa ongelmia/sairauksia ollakseen täysin uskottavia ja päähenkilön äiti on liian inhottava. Sitten taas jotkut ovat olleet tosi tyytyväisiä näihin asioihin, ovat pitäneet kirjaa huomattavan ja poikkeuksellisen realistisena.
5 toukokuun, 2012 klo 8:51 am
kirsti k
Kiitosta naiset näistä valaisevista pohdinnoista!
M. Hai: Tarkoitan tuolla toden kirjoittamisella lähinnä sitä, että kirjoitan itselleni ja henkilöhahmoille totta, kuten varmasti jokainen. Silmät päästä valehteleminen kuuluu tietysti kuvaan, mielikuvitus ja liioittelu. Realistisen romaanin uskottavuuskriteerit taitavat kuitenkin olla vähän erilaiset kuin esimerkiksi fantasian, vaikka kaikissa teksteissä, absurdeissakin, hahmojen ja tapahtumien pitäisi olla juuri siihen maailmaan istuvia ja kontekstissaan loogisia. Siksi mietinkin, että tuo uskottavuusongelma kumpuaa enemmän kerronnasta ja tyylilajista kuin siitä, voiko jokin tapahtua oikeasti.
Samaan päätyy Maija Haavisto. Sehän on vanha totuus, että jos kirjoitat jutun kuten se oikeasti meni, sitä ei usko kukaan. Hauskaa, että otat esiin aistikuvailut, joista olen saanut aina hyvää palautetta, esim. viimeisen kirjan kesäyön kuvailun sanottiin olevan niin elävää, että lukiessa voi haistaa grillatun kalan ja nähdä aamuyön usvan. Yksityiskohdat ja havainnot ovat tärkeitä minulle, vaikka kuvailenkin usein melko nopein vedoin ja niukasti.
”Lukijan pitää pysyä kärryillä siinä, miksi hahmo tekee niin kuin tekee.” Taisit osua ytimeen, M. Hai. Tiedän avaavani syitä ja taustoja aivan liian vähän, jätän usein perustelematta lukijalle sen, mikä itselleni on pässinlihaa. Joskus ei tarvitsisi pelätä selittelyä niin paljon, vaan ymmärtää, että se on lahja lukijalle.
M. Hai kysyy, tekeekö kirjoittajan ajattelun normaalista poikkeava vinkkeli tekstistä mielenkiintoisen. Mielestäni kyllä, kyllä ja kyllä! Se tuo yllättävyyttä, tekee tarinasta kutkuttavan ja antaa ilmaisuun potkua. Myös realistiseen tekstiin. Silläkin uhalla, että riskinä on epäuskottavuus.
5 toukokuun, 2012 klo 9:34 am
Nimetön
Minusta tuntuu, että tuohon uskottavuuskysymykseen liittyy joskus sellainen näkökulma, että kaiken, mitä on kirjoitettu, pitäisi päteä kaikkeen ja kaikille. Ikään kuin esim. kouluympäristöt tai ihmisten sielunmaisemat olisivat pohjimmiltaan aina ja kaikkialla samanlaiset. Eli uskottavuus liittyy samastuttavuuteen. Jos minä en ikinä menisi istumaan Omenapuuhun laulamaan, ei siellä uskottavuuden nimissä voisi istua myöskään kukaan kirjan fiktiivinen henkilö.
Sisäinen logiikka ja asiatietojen paikkansapitävyys ovat ihan eri juttu.
T von L
5 toukokuun, 2012 klo 10:11 am
Salla
Uskottavuus liittyy minusta ehdottomasti kirjan sisäiseen maailmaan, kerrontatapaan, genreen ja tyyliin. Välttämättä sillä ei ole tekemistä tämän meidän ”todellisen maailmamme” kanssa. Jos kirjan tyyli on liioitteleva, ylilyönnit kuuluvat asiaan. Joidenkin kirjojen kiinnostavuus saattaa myös perustua siihen, että henkilöt tekevät järjettömiltä tuntuvia ratkaisuja, joita ei perustella. Toisissa kirjoissa tällainen selittämättömyys on heikkous.
T von L nosti esiin seikan, joka tuntuu monesti vaivaavan etenkin nuortenkirjojen käsittelyä: Ihmisillä on voimakas käsitys siitä, miten ”nuoret” (jonain kummallisen homogeenisenä joukkona) käyttäytyvät. Ei ole uskottavaa, että nuori kuuntelee klassista musiikkia, koska kaikki nuoret eivät kuuntele. Ei ole uskottavaa, että nuori kykenee analysoimaan omaa toimintaansa, koska kaikki nuoret eivät kykene. ”Minä en ole tuollainen.” ”14-vuotias veljenpoikani ei ole tuollainen.” Mitä sitten?
5 toukokuun, 2012 klo 11:36 am
Kirsi Pee
Ihan lyhyesti lukijaminäni sanoo: liika selittely se vasta ärsyttävää ja epäuskottavaa onkin, etenkin jos karahdetaan oikein opettavaisuuden puolelle. Kokemus on paljon lukijasta kiinni: toisesta on luonnollista, että ihminen on toimijana epälooginen ja siksi epälooginen toiminta juur loogista onkin. 🙂 Toinen kenties etsii juuri tuota yleispätevyyttä, jota ei oikeasti ole olemassa.
Kun lukijan omalle ajattelulle ja tulkinnalle jää juuri sopivasti vapautta, lukuelämys toimii parhaiten. Mutta niin.. sama teksti voidaan kokea niin monin eri tavoin..
5 toukokuun, 2012 klo 11:46 am
anuh
Maggie lausui minunkin näkemykseni: sisäinen logiikka 🙂 Tarinassa voi olla vaikka miten kummallisia käänteitä ja outoja otuksia, mutta jos niiden pohjimmaiset ”pelisäännöt” aukeavat lukijalle, tarina muuttuu todeksi.
Vaikka mä kirjoitan spefiä, pyrin realismiin kirjoittamalla (ihmis)hahmot mahdollisimman aidosti inhimillisiksi. Yritän tuoda esiin heidän salattujakin motiivejaan, mielenliikkeitään ja sisäisiä tunteitaan, joista syntyvät toiminnan ja valintojen motiivit.
Joskus tulee luotua hankalia hahmoja jotka ovat periaatteessa ihmisiä, mutta eivät ihan. Esim. Yölaakson ihmisiä kuvatessa sai hetkittäin tosissaan pähkäillä, että mitenköhän he tässä tai tuossa tilanteessa toimisivat, jotta logiikka pysyy kasassa 😆
Itselleni lukijana suurimman epäuskottavuuden tunteen luovat nimenomaan ääripäiden ihmiset, että yksi on virheettömän hyvä ja joku toinen aivan saatanallisen karmea, eikä heissä ole oikeastaan mitään muuta kuin se hyvyys tai pahuus. Tosin tämä vaatimus koskee vain päähahmoja – kaikista sivuhenkilöistä ei tietenkään voi ryhtyä kertomaan luonteen nyansseja ja oleellisia taustatietoja, ja joidenkin lyhyesti esiintyvien hahmojen tehtävä onkin lähtökohtaisesti vain toimia antagonistina.
Tuulan kanssa olen myös samoilla linjoilla samaistuttavuuden suhteen, mutta samaistuttavuus on jo niin subjektiivinen juttu, että se on sitten enempi kirjoittajan tuurista kuin taidosta kiinni – osuuko kirjan äärelle sellaisia ihmisiä, jotka samaistuvat juuri tähän tarinaan ja näihin hahmoihin.
5 toukokuun, 2012 klo 12:24 pm
S
Mie kirjoitin pitkät rimpsut, poistin, kirjoitin uudelleen, poistin. Syy? Se, että mietin ihan samoja uskottavuusasioita. Oma tuotokseni (joka tähän mennessä on kerännyt kaksi ei kiitos -vastausta, kahta muuta vielä odotellaan) on nimittäin sellainen, että joku saattaa pitää sen tapahtumia epäuskottavina. Toisaalta kyllä varmasti joka ikisestä kirjasta joku kykenee sanomaan, ettei se ole uskottava – mutta toiselle se taas on.
Jos nyt Omenapuusta puhutaan, niin lukiessa ei tullut mieleenkään, että se olisi epäuskottava. Oli yksi tämän kevään vaikuttavimpia kirjoja.
5 toukokuun, 2012 klo 8:36 pm
Terhi
Aloitin leikekirjaprojektin! Olisin aloittanut aiemmin, jos olisin tiennyt, miten puhdistavaa se on. Löysin erään wanhan kritiikin, jolla voin mainiosti osallistua tähän keskusteluun:
”On erittäin epäuskottavaa, että 14-vuotias tyttö näyttää äidilleen keskisormea.”
(Vuosien varrella yksi suosikkini, jonka olin kokonaan unohtanut…)
Seuraavan kanssa taas haluaisin olla samaa mieltä:
”Taivaan tuuliin -kirjan tapahtumat ovat täysin epäuskottavia.”
5 toukokuun, 2012 klo 9:36 pm
anuh
“On erittäin epäuskottavaa, että 14-vuotias tyttö näyttää äidilleen keskisormea.”
Hehehee, tuohon voisi pyytää ns. second opinionin mun mutsilta 😀
(Nykyään ollaan toki varsin sopuisissa väleissä äidin kanssa 😉 )
6 toukokuun, 2012 klo 7:36 am
Terhi
Anu: Veikkaanpa tosiaan, että em. kohtaus perustuu hyvinkin omakohtaisiin kokemuksiin… 😉 Ja minusta se sijoittuu vielä aika vaatimattomien rikkeiden kategoriaan.
6 toukokuun, 2012 klo 9:46 am
Kirsi Pee
Sain osallistua Taivaan tuulista tehtyyn KAUK (Kirja astuu ulos kansistaan)- elämykseen kahden todella taitavan vetäjän johdolla. Kun purimme juttua keskustelussa jälkeen päin, yhteinen toteamus oli, että kirja on pelottavan uskottava, nyt. Se tarkoittaa sitä, että ilmestyessään se oli aikaansa edellä: Terhi, kirjoitit siis todellisuudesta ennen kuin se yleisesti hyväksyttiin todellisuudeksi. Eikö tämä juuri ole kirjailijuuden ydintä parhaimmillaan..?
6 toukokuun, 2012 klo 10:05 am
Terhi
Sykähdyttävää kuulla, Kirsi Pee! Vetäjät ovat Anni Marin ja Marjo Meriranta ja olen TODELLA kiitollinen ja onnekas, että he ovat tehneet kirjasta KAUK-pajan ja pitäneet yllä keskustelua. En vain itse ole harmikseni nähnyt koko pajaa! 😦
6 toukokuun, 2012 klo 2:37 pm
Nimetön
Kaikki voi olla mahdollista, mutta kaikki ei ole kovin todennäköistä. Ja jos todennäköisyyden rajaa kirjassa kovasti pingotetaan, voi totuuden illuusio särkyä – ja sitten lukija lipeää kirjailijan hanskasta. Jos vaikka Maria Kallio alkaisi saada rosvot aina kiinni sattumalta, ihan säkällä, niin tokihan se olisi aivan mahdollista mutta kuitenkin sen verran epätodennäköistä, että lukijat varmaan nurisisivat.
… vaikkakin epäuskottavuus kaiketi on yleensä lukijan silmässä ja yksilöllinen asia. Jos minä tykkään, että on epäuskottavaa, kun henkilö käyttää pahvimukia, niin sitten tykkään. Kirjailijan on ihan turha pyristellä sitä vastaan; ei yhtään auta vaikka esittelisi koko selluloosateollisuuden historian, jos lukijana olen päättänyt, että porsliinia on oltava.
Sari
6 toukokuun, 2012 klo 2:48 pm
Salla
Hyvä esimerkki muuten tuo Maria Kallio. Ja sittenhän on olemassa vaikkapa dekkariuskottavuus ja realismiuskottavuus. Dekkarin sisäiseen uskottavuuteen kuuluu monesti murhaajan motiivien eräänlainen loogisuus eikä mikään ole yleensä sitä, miltä ensi silmäyksellä näyttää. Todellisuudessa kai henkirikokset ovat lähes aina juuri sitä, miltä aluksi näyttääkin ja motiivit jotain hyvin sekavia vyyhtejä, joissa alkoholilla tai päihteillä on monesti osuutta asiaan.
Todennäköisen, epätodennäköisen, mahdollisen, ennalta arvattavan, kiinnostavan, tylsän ja yllätyksellisen välillä tasapainoiluahan tämä on.
6 toukokuun, 2012 klo 5:05 pm
kirsti k
Sari, tuo todennäköisyyshuomio on hyvä. Vaikka onhan siinäkin se, kuten sanotkin, että sama asia TUNTUU yhden mielestä todennäköisemmältä kuin toisen. Joissakin asioissa todennäköisyys tietenkin voidaan laskea matemaattisesti, mutta taas tullaan lukijoiden eroihin ja mieltymyksiin: minun mielestäni kiinnostavinta on se, jos henkilö heittää nopalla kuutosen kymmenen kertaa peräkkäin, vaikka tiedän, ettei sellaista todennäköisesti tapahdu kuin kerran sadassa vuodessa.
Jösses mitä esimerkkejä, Terhi!
Omia suosikkejani ovat nämä vanhat Vileistä saadut kommentit:
”Kirosanojen puuttuminen on epäuskottavaa, kun tavallisesti yläastelaisen joka kolmas sana on kirosana.”
”Dialogi ei ole uskottavaa, koska henkilöt eivät riitele.”
”Ei ole kovin uskottavaa, että 15-vuotiaat leikkivät.” (leikki oli larppaaminen)
Omenapuusta on tullut seuraavaa uskottavuuskritiikkiä:
– päähenkilön äiti on uskottavampi kuin päähenkilö
– henkilöt ovat liian kilttejä ja hyväosaisia ollakseen uskottavia
– epäuskottavuutta tarinaan tuo se, että välillä lukija ajattelee, ”ettei kukaan noin reagoisi” (kriitikko ei kerro sen tarkemmin, mistä reaktiosta on kysymys, ehkä ei halua spoilata)
– ”pidin kirjan toista puoliskoa epäuskottavana” (tässäkin sama juttu kuin edellisessä, ei kerrota perusteluita, ettei paljasteta liiikaa juonta)
Ja kuten arvaatte, minulta takuulla löytyisi hihasta vastaperustelu poikineen, koska tiedän tarkalleen syyt jokaisen henkilön jokaiseen reaktioon ja repliikkiin. Kirjoittaessa on pakko kuunnella henkilöitä ja heidän intohimojaan, muuta mahdollisuutta ei ole.
Lukijan vakuuttaminen onkin jo eri juttu.
Alkaa taas mennä nurisemiseksi, joten täytyy totuuden nimessä sanoa, että pääsääntöisesti olen saanut kirjoistani valtavan (liiankin) hyvää palautetta, myös Omenapuusta. Miksi aina pitää takertua negatiivisiin huomioihin, vaikka ei haluaisi. Niin, voihan niistä ottaa opikseen, vaikka luulenkin, että osaan kirjoittaa vain sellaisia tarinoita, joihin itse uskon. Se riittää. Ja aina löytyy lukijoita, jotka uskovat samoihin juttuihin. Terveisiä S:lle!
7 toukokuun, 2012 klo 10:53 am
Sari
En ihan tarkoittanut, että todennäköisyys pitäisi laskea matemaattisesti ja sitten noudattaa sitä. Tarkoitin pikemminkin sitä kirjan sisäistä maailmaa, johon tässä ketjussa on viitattu. Kirjoittaja rakentaa sinne omat todennäköisyytensä. Niitäkin voi tietysti rikkoa ja pitääkin, mutta jossain voi tulla raja vastaan. Ajatellaan vaikka henkilöitä: kenenkään ei tarvitse käyttäytyä aina samalla tavalla, stereotyyppisesti ja luonteensa mukaisesti tms, mutta kovin näpsät ja nopeat muutokset henkilökuvassa voivat tuntua epäuskottavilta. (Tämä esimerkki oli peräisin stetsonista, enkä viittaa mihinkään tiettyyn kirjaan.)
Toden illuusio syntyy tai jää syntymättä genrestä riippumatta.
Keskustelin kerran parin tytön kanssa Hirvi-kirjani (fantasiaromaani) uskottavuudesta. Tyttöjen mielestä siinä oli epäuskottavaa se, että komea, nuori ja terve mies ottaa puolisokseen vammaisen tytön, jolla on kauneuden ja terveyden sijasta antaa kipua ja avuttomuutta. Ymmärrän, että se voi tuntua epäuskottavalta, ehkä jopa haihattelulta.
Kirjailijan on turha selittää ja perustella aivoituksiaan. Kirjan pitäisi se tehdä.
raakailee Sari
7 toukokuun, 2012 klo 11:42 am
kirsti k
Ymmärsin kyllä, että et tarkoittanut mitään matemaattisia todennäköisyyksiä, Sari. Otin ne itse esiin.
Tiedän senkin, että kirjailijan on turha selitellä tarkoitusperiään, mutta taas ajattelen omakohtaisesti: jos minusta tuntuu jokin kohta lukemassani kirjassa epäuskottavalta, haluaisin tietää, miten kirjailija on sen itselleen perustellut. Kiinnostaa.
Hirvi-kirjasta saamasi palaute on sukua sille, mitä eräs aikuinen mies sanoi Omenapuusta: Eliaksen katoaminen ei ollut uskottavaa, koska hän oli juuri rakastunut, löytänyt elämänsä tytön, ei kukaan siinä tilanteessa häipyisi. Ymmärrän hyvin mielipiteen, mutta minusta Eliaksella oli kiikarissa unelma, joka meni kaiken muun edelle, jopa rakastumisen. Ehkä asia olisi pitänyt perustella paremmin kirjassa, että se olisi tuntunut uskottavalta myös lukijasta.
7 toukokuun, 2012 klo 1:22 pm
Nimetön
ONNEA TUULA!!
7 toukokuun, 2012 klo 1:43 pm
kirsti k
Summausta:
Palaan vielä jo postauksessa esiin nostamaani samastuttavuuteen, jota kommentoivat myös mm. Tuula ja Anu.
Jos en lukijana voisi ajatella ottavani puolisoksi vammaista henkilöä tai seuraavani unelmaa hinnalla millä hyvänsä, pitäisin luultavasti moisia ”haihatteluja” epäuskottavina. Ja kuten Anu sanoo ”se on sitten enempi kirjoittajan tuurista kuin taidosta kiinni – osuuko kirjan äärelle sellaisia ihmisiä, jotka samaistuvat juuri tähän tarinaan ja näihin hahmoihin”. Tietenkin tarinan sisäisen logiikan toimivuus helpottaa samastumista, mutta kun se sisäinen logiikkakin pelittää kaikilla eri tavoin, päädymme Sallan mainitsemaan loputtomaan ”tasapainoiluun”.
Sari kiteyttää mielestäni oivallisesti: ”epäuskottavuus kaiketi on yleensä lukijan silmässä ja yksilöllinen asia”.
Ja nyt tämä likka kääntää nokan kohti Iisalmea….
10 toukokuun, 2012 klo 2:26 pm
sirikolu
Uskon taustatyön merkitykseen, ja siihen, että se jättää jäljen jonnekin kirjoittajaansa.
Uskon myös siihen että mistä tahansa voi kirjoittaa – uskottavasti voi kirjoittaa sukelluskellolla matkailusta ja uppoamisesta maan syvyyksiin ja mahdollisista tulevaisuuksista – kyse on ehkä siitä, miten lukija otetaan mukaan, millaiset mahdollisuudet aistia ja ajatella tätä vierasta maailmaa hänelle annetaan.
Itse rakastan yksityiskohtia. Kadunnimiä. Lääkemerkkejä. Kirjoja, joita päähenkilöt lukevat suruissaan. Biisien nimiä. Otan lukijana kiinni näistä yksityiskohdista. Samaistun, mutta en aina. Voin myös tutkia tätä näkökulmaa ja maailmaa ja vaikka kiinnostua uudesta bändistä siksi, että haluan seurata hienoa henkilöä kaikkialle, jatkaa lukukokemusta simuloituna vielä vähän pidemmälle.
15 toukokuun, 2012 klo 12:58 pm
Hanna-Riikka
Tiedän tosielämästä niin uskomattomia tapauksia, että en voisi koskaan laittaa niitä romaaniin, koska se ei olisi enää uskottavaa. Olen miettinyt tätä paljon, koska kirjailijalle usein kommentoidaan hahmojen uskottavuutta tai epäuskottavuutta. Totuus ON tarua ihmeellisempää. Sekä ihmishahmot, että tapahtumaketjut…