Olen julkaissut yhden tai kaksi kirjaa joka vuosi vuodesta 2004 saakka. Tänä keväänä huomasin olevani väsynyt, leipiintynyt, kyllästynyt. Aloitin uuden romaanin niin kuin joka vuosi, mutta huokaisin ensimmäisen luvun valmistuttua:

Liian tuttua, niin helppoa, olen kirjoittanut tämän eri sanoin monta kertaa. En enää. Nyt pitää löytää jokin uusi kulma, uusi reitti.

Kirjailijaystävä kysyi kuulumisia. Suustani pääsi:

– Minä olen aika väsynyt. Olen miettinyt, että mitä jos minulta ei tulisikaan kirjaa ensi vuonna?

Kun kysymyksen sanoo ääneen, se muuttuu pelottavan todeksi. Onko minusta siihen? Pitämään taukoa ajassa, jossa on muodikasta ylpeillä mahdollisimman suurella tuottavuudella? (jossa kysytään absurdeja kysymyksiä kuten: ”Kuinka monta kirjaa sulta tulee tänä vuonna?”) Ajassa, jossa nopea tahti on monelle kirjailijalle myös taloudellinen pakko? Onko etuoikeutettua apurahakirjailijuutta haaveilla sellaisesta ylellisyydestä kuin tauko? On toki.

Minusta vastaus kysymykseen ”Saako kirjailija pitää välivuoden?” on tietysti aivan itsestään selvä. S A A. Pitää, jos ei jaksa. Oikeastaan kirjailijan pitäisi ajatella lukijaa: puolivillainen, intohimoton tekele on loukkaus lukijaa kohtaan.

Luovuutta ei voi pakottaa, väkisin ei synny hyvää. Luovuutta täytyy hoitaa, ravita, sille tulee antaa aikaa. Minä kun ajattelin tästä työstä elämän mittaista ammattia.

Nyt näyttää epätodennäköiseltä, että pidän taukoa (vaikka olisinkin halunnut, että tämä postaus päättyy proosallisesti välivuoden valitsemiseen). Kustannustoimittajani sai minut innostumaan eräästä kirjasta viime viikolla, kotona nakuttelin konetta hyväntuulisena.

Mutta pelkkä tauon mahdollisuuden, tahdin hidastamisen pohtiminen on tehnyt hyvää, ollut jopa terapeuttista tässä kiihtyvässä oravanpyörässä.