Millainen on hyvä (lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoittava) toimittaja?

Vuosien varrella olen kohdannut monenlaisia toimittajia. Minusta on erityisen kiinnostavaa tarkkailla toimittajien työskentelyä, koska itsekin kirjoitan lehtijuttuja. Toisilta poimin hyviä käytännön vinkkejä, toisten, onneksi hyvin harvan, käytöksestä taas olen tyrmistynyt.

Iloitsen, kun kohtaan toimittajan, joka

* on lukenut kirjani (kaikkea muuta kuin itsestään selvää!) ja joka esittää teräviä, kriittisiäkin kysymyksiä, joita joudun itsekin puntaroimaan. Tällaisen toimittajan kanssa voi päästä hyvin syvälle kirjan maailmaan. Teksti on keskustelun lähtökohta.

* rakastaa työtään (intohimoisesti) ja jonka kanssa kirjoista voisi puhua tuntikausia. Näinä yt-neuvotteluiden kulta-aikoina tämä on aika paljon vaadittu, mutta onneksi ihan kaikki eivät ole vielä leipiintyneet työhönsä. Lisäsin sulut ”intohimoiseen”, sillä tiedän, millaisen paineen alla monet kollegat uurastavat tällä hetkellä isoissa lehtitaloissa.

* ei suhtaudu vanhanaikaisesti kirjallisuuden genreihin – te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan… vaan on avoin ja ennakkoluuloton kohdatessaan haastateltavan.

* Riemuitsen, kun kohtaan toimittajan, joka tuntee koko tuotantoni tai ainakin suuren osan siitä ja pystyy liittämään kirjani osaksi kirjallista traditiota. Tämä on jo hyvin ylellistä ja harvinaista, mutta tätäkin on.

Verenpaineeni taas nousee, kun tapaan toimittajan, joka

* sanoo ”Kyllä mäkin vielä kirjan kirjoitan, mutta en mä mitään nuortenkirjaa kirjoita!” Good for you. Enpä ole tämän henkilön julkaisuun sittemmin törmännyt…

* ei tiedä alastamme mitään, eikä ole vaivautunut edes ottamaan selvää. Sanotaan, ettei tyhmiä kysymyksiä ole, mutta kyllä niitä on, kuten: ”Ovatko kaikki suomalaiset nuoret todella tällaisia?” No eivät hyvänen aika ole, mehän puhumme romaanista, yhdestä kaunokirjallisesta tekstistä, FIKTIIVISESTÄ henkilöstä!

* päästelee suustaan sammakoita: ”Hoidetaan tää keikka tosi nopeesti. Kuvaaja ei olisi itse asiassa halunnut tulla, kun sillä on vapaapäivä, mutta muutakaan ei saatu…” ?!

Raapaisin vasta pintaa.

Jatka listaa!

Advertisement

Juoksee Sports Trackerin kanssa

Alkava syksy houkuttaa taas liikuntapostaukseen!

Huhtikuussa valitin selkäkivuistani. Kiitos loistavan fysioterapeutin, jumppanauhan ja säännöllisen treenaamisen olen taas varsin hyvässä hapessa. Olen hyvin kiitollinen veronmaksaja: 7,50 euroa per fysioterapiakäynti. Kiitos Suomi!

Välilevyn säästämiseksi lääkäri kielsi juoksemisen asfaltilla, mutta en masentunut, koska juoksen joka tapauksessa mieluummin keskellä metsää, järven rantaa mukaillen, lumpeita ja joutsenia ihastellen kuin autojen keskellä.

Alkava syksy tarkoittaa monille uuden alkua, puhdasta pöytää, uusia harrastuksia, energiaa. Minä merkitsen kalenteriini nykyisin ENSIN liikunnan, sitten kirjoittamisen. Syy on hyvin yksinkertainen: haluan herätä irvistämättä tuskasta.

Miten Sinä aiot pitää kunnostasi huolta?

Minun syyslajini ovat:

Juoksu & kävely

Lenkkipolku lähtee kotiovelta. Helppoa ja vaivatonta. Sain aivan uutta juoksumotivaatiota asennettuani kännykkääni Spotifyn (=lempimusaa) ja Sports Trackerin, ah tekniikkaa! Tracker pitää päiväkirjaa suorituskerroista ja miten mukavalta tuntuu, kun onnistuu parantamaan lenkkiaikaansa. Ja kotona odottaa lämmin sauna…

Kahvakuulatunnit

Tehokas ja riittävän haastava lihaskuntotunti. Kun kuula heilahtaa, selkä kiittää.

Zumba

Olen todella myöhäisherännäinen, sillä löysin zumban vasta viime viikolla… Meillä oli niin hauska naisporukka, että jo pelkästään se pakottaa palaamaan salille.

Ja ehkä: Prana Beats

Uusi laji, joka yhdistää joogaa ja tanssia. Kuulostaa eksoottiselta ja kokeilemisen väärtiltä.

Kuva: vagabondish.com

Kirjojen nimet

Paljastettakoon tässä ja nyt, etten pysty kirjoittamaan kirjaa kovin pitkään ilman, että minulla on sille sellainen nimi, jonka voisin kuvitella päätyvän kanteen saakka. En pärjää työnimien kanssa. Edes sarjaa tehdessäni en voinut ajatella kirjoittavani vaikkapa Tapio ja Moona kolmosta. Sillä piti olla nimi, ihan kunnon nimi. Minun täytyi tietää, että tämä kirjoittamani teos on nimeltään Takatalvi. Itse asiassa Tapio ja Moona -sarjan kaikkien osien nimet olivat olemassa jo hyvissä ajoin, jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä.

Tähän mennessä kaikki kirjani ovat saaneet sen nimen, jonka olen itse niille antanut. Olen vasta nyt ihan viime vuosien aikana ymmärtänyt (kollegoiden puheista), että se on hyvin harvinaista. Tosin näin jälkikäteen ajatellen ei olisi ehkä haitannut, vaikka joku olisi aikoinaan vihjaissut, ettei Kun enkelit katsovat muualle ole ehkä se kaikkein iskevin kirjannimi. Se on auttamatta liian pitkä ja vaikea taivuttaa. Ensimmäisen kirjani jälkeen pysyinkin monta vuotta kaidalla tiellä ja annoin teoksilleni yksisanaisia, perusmuotoisia nimiä kuten Viimeiset tai Ylivalotus. Jäljellä ja Toisaalla lipsahtivat taas tähän hankalasti taivutettavien kategoriaan ja ensi vuonna ilmestyvän kirjani nimessä on kolme sanaa (silläkin oli muuten nimi jo pitkään ennen kuin olin kirjoittanut ensimmäistäkään merkkiä varsinaista käsikirjoitusta). Noh, aina ei voi ottaa opikseen.

Jäljellä on ollut kirjoistani se, jota olen joutunut kirjoittamaan pisimpään pelkän työnimen turvin. Työnimi oli The Empty World. Sille on syynsä, miksi työnimi oli englanniksi, mutta se paljastukoon sitten Toisaalla-kirjan myötä. Olin hermostunut, kun en päässyt kirjoittamaan oikean nimen kanssa. Onneksi se sitten eräänä päivänä valkeni minulle.

Miksi oikea nimi on minulle niin tärkeä? Olen ajatellut, että kirjan nimi on kuin magneetti. Se vetää puoleensa niitä asioita ja ajatuksia, jotka ovat kirjan kannalta merkittäviä. Se helpottaa omaa hahmottamistani. Kirja kasvaa nimensä ympärille ja saa nimestään voimaa. Nimi on kiintopiste, jota kohti kirjan sisältö kurottuu ja jonka ympärille se kiertyy.

Kustantamoissa monilla muillakin kuin vain kirjailijalla on sanansa sanottavana kirjan nimestä. Kuten tuli jo todettua, en ole tähän mennessä joutunut luopumaan yhdestäkään itsekeksimästäni nimestä, mutta ymmärrän hyvin, että näin voi joskus tulevaisuudessa käydä. Enkä pidä lainkaan pahana asiana sitä, että joku toinen saattaisi nähdä kirkkaammin, mikä olisi kirjalleni paras mahdollinen nimi.

Suomentajana olen tottunut siihen, että suomentamani kirjat ilmestyvät jollain aivan muulla nimellä kuin sillä, jonka olen suomennoskäsikirjoitukselle antanut. Yleensä suomennan kirjan nimen melko sananmukaisesti, eikä se välttämättä toimi suomeksi nimenä kovin hyvin. Ajattelenkin suomentaessani nimeä vain työnimenä. Suomentajilta ei läheskään aina edes kysytä mielipidettä kirjan nimestä. Joskus sen saa tietää vasta siinä vaiheessa, kun bongaa teoksen katalogista. Suomentajia ei siis kannata syyttää joidenkin käännöskirjojen pöljistä nimistä (eikä toisaalta kiittää nerokkaista).

Miten te koette kirjojenne nimet? Teettekö työtä työnimen kanssa? Ovatko nimet muuttuneet usein? Jos joku rohkenee paljastaa työnimiä tai omia nimiehdotuksiaan, niin antaa palaa! Niitä olisi erittäin herkullista kuulla.

Ai niin, valitsin postauksen kuvaksi kannen kirjasta, jolla on periaatteessa täysin omien kirjannimimieltymysteni vastainen nimi. Tolkuttoman pitkä ja hankala taivuttaa. Silti se on nerokas ja hieno, yksi parhaista.

Kesken jääneet

Joidenkin kirjojen lukeminen jää syystä tai toisesta kesken. Listaan tähän muutamia, joita olen aloittanut mutta en ole päässyt loppuun ja yritän samalla hahmottaa, miksi kirjat ovat jääneet minulta kesken.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Sinuhen keskenjättöön ei liity mitään dramaattista. Olin muistaakseni yläasteella, kun otimme äitini kanssa tavaksi kuunnella Sinuhea äänikirjana ja neuloa samalla. Äänikirjan kesto on liki 40 tuntia, joten aikamoisen määrän villasukkia tai kaulahuiveja olisi saanut neuloa. Elämään tuli muita kiireitä, joten kuunteleminen jäi kesken. Jatkoin jonkin ajan kuluttua Sinuhen parissa, tällä kertaa lukien itse, mutta meillä oli kotona vain iso, kuvitettu laitos, jonka lukeminen oli hankalaa. Sinuhe joutui syrjään helpomman kokoisten kirjojen tieltä. Tarkoitukseni on kyllä lukea se vielä joskus, ihan alusta loppuun saakka.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Muuttaessani Berliiniin vuonna 2005 aikomuksenani oli lukea Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz. Aloitin kirjan ennakkoluulottomasti, mutta jostain syystä se ei tempaissut mukaansa. Ehkä kieli tuntui hankalalta, kerronta raskaalta. Oli miten oli, muut kirjan kiilasivat väliin ja Berlin Alexanderplatz jäi. Yritän joskus uudestaan, toivon mukaan hieman kärsivällisempänä.

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini

Aloitin Kellopeli appelsiinin lukemisen innokkaasti, ja minulla oli selvä mielikuva siitä, millaista kirjaa ja kieltä odotin. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana romaani ei vastannut odotuksiani, joten keskenhän sekin jäi. Syynä ei varmastikaan ollut itse kirjan laatu vaan teoksen ja odotusteni kohtaamattomuus. Uusi yritys jossain vaiheessa ilman odotuksia.

J. R. R. Tolkien: Silmarillion

Kun Hobitti ja Taru sormusten herrasta oli kulutettu kannesta kanteen jo useamman kerran, rupesin lukemaan Silmarillionia. Mutta kun ei. Vakavat ja raskaat jumaltarut eivät jaksaneet kiinnostaa minua silloin noin 13-vuotiaana, ja luulen, etten tule tarttumaan kirjaan nytkään. Kaipaisin liikaa hilpeitä hobitteja pullistelevan mahtipontisuuden rinnalle.

Nick Hornby: Hornankattila

Olin lukenut Hornbyä aiemminkin ja pitänyt lukemastani. Kaipasin jotain kevyehköä ja hauskahkoa luettavaa, joten tartuin Hornankattilaan. Tajusin kuitenkin hyvin pian, että nauttiakseni kirjasta kunnolla minulla pitäisi olla jotain todellista kokemusta jalkapallojoukkueen fanittamisesta. Jos tahdon lukea Hornbyä, on olemassa muitakin vaihtoehtoja, joten Hornankattila jää luultavasti ikuisesti kesken.

Minulta jää kirjoja nykyään kesken aika harvoin. Se johtuu pitkälti siitä, että lukemiseni on jakautunut entistä selvemmin työlukemiseen ja huvilukemiseen. Arvostelukirjat luen tietenkin loppuun. Omaksi ilokseni lukemani kirjat puolestaan valitsen yhä tarkemmin. Juuri nyt tosin tilanne on se, että pari kesälomakirjaa on kesken, mutta syksyn arvostelukirjoja on pinossa jo sen verran, että niitä on pakko alkaa lukea. Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu on siten ainakin vaarassa jäädä kesken. Onneksi se on pokkari, joten se on helppo ottaa matkalle mukaan. Matkakirjat tulee lähes aina luettua loppuun.

Kesken jääneet omat kirjakäsikirjoitukset ovatkin sitten aivan toinen juttu ja ansaitsevat joskus myöhemmin oman postauksensa.