Joidenkin kirjojen lukeminen jää syystä tai toisesta kesken. Listaan tähän muutamia, joita olen aloittanut mutta en ole päässyt loppuun ja yritän samalla hahmottaa, miksi kirjat ovat jääneet minulta kesken.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Sinuhen keskenjättöön ei liity mitään dramaattista. Olin muistaakseni yläasteella, kun otimme äitini kanssa tavaksi kuunnella Sinuhea äänikirjana ja neuloa samalla. Äänikirjan kesto on liki 40 tuntia, joten aikamoisen määrän villasukkia tai kaulahuiveja olisi saanut neuloa. Elämään tuli muita kiireitä, joten kuunteleminen jäi kesken. Jatkoin jonkin ajan kuluttua Sinuhen parissa, tällä kertaa lukien itse, mutta meillä oli kotona vain iso, kuvitettu laitos, jonka lukeminen oli hankalaa. Sinuhe joutui syrjään helpomman kokoisten kirjojen tieltä. Tarkoitukseni on kyllä lukea se vielä joskus, ihan alusta loppuun saakka.
Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz
Muuttaessani Berliiniin vuonna 2005 aikomuksenani oli lukea Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz. Aloitin kirjan ennakkoluulottomasti, mutta jostain syystä se ei tempaissut mukaansa. Ehkä kieli tuntui hankalalta, kerronta raskaalta. Oli miten oli, muut kirjan kiilasivat väliin ja Berlin Alexanderplatz jäi. Yritän joskus uudestaan, toivon mukaan hieman kärsivällisempänä.
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Aloitin Kellopeli appelsiinin lukemisen innokkaasti, ja minulla oli selvä mielikuva siitä, millaista kirjaa ja kieltä odotin. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana romaani ei vastannut odotuksiani, joten keskenhän sekin jäi. Syynä ei varmastikaan ollut itse kirjan laatu vaan teoksen ja odotusteni kohtaamattomuus. Uusi yritys jossain vaiheessa ilman odotuksia.
J. R. R. Tolkien: Silmarillion
Kun Hobitti ja Taru sormusten herrasta oli kulutettu kannesta kanteen jo useamman kerran, rupesin lukemaan Silmarillionia. Mutta kun ei. Vakavat ja raskaat jumaltarut eivät jaksaneet kiinnostaa minua silloin noin 13-vuotiaana, ja luulen, etten tule tarttumaan kirjaan nytkään. Kaipaisin liikaa hilpeitä hobitteja pullistelevan mahtipontisuuden rinnalle.
Nick Hornby: Hornankattila
Olin lukenut Hornbyä aiemminkin ja pitänyt lukemastani. Kaipasin jotain kevyehköä ja hauskahkoa luettavaa, joten tartuin Hornankattilaan. Tajusin kuitenkin hyvin pian, että nauttiakseni kirjasta kunnolla minulla pitäisi olla jotain todellista kokemusta jalkapallojoukkueen fanittamisesta. Jos tahdon lukea Hornbyä, on olemassa muitakin vaihtoehtoja, joten Hornankattila jää luultavasti ikuisesti kesken.
Minulta jää kirjoja nykyään kesken aika harvoin. Se johtuu pitkälti siitä, että lukemiseni on jakautunut entistä selvemmin työlukemiseen ja huvilukemiseen. Arvostelukirjat luen tietenkin loppuun. Omaksi ilokseni lukemani kirjat puolestaan valitsen yhä tarkemmin. Juuri nyt tosin tilanne on se, että pari kesälomakirjaa on kesken, mutta syksyn arvostelukirjoja on pinossa jo sen verran, että niitä on pakko alkaa lukea. Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu on siten ainakin vaarassa jäädä kesken. Onneksi se on pokkari, joten se on helppo ottaa matkalle mukaan. Matkakirjat tulee lähes aina luettua loppuun.
Kesken jääneet omat kirjakäsikirjoitukset ovatkin sitten aivan toinen juttu ja ansaitsevat joskus myöhemmin oman postauksensa.
14 kommenttia
Comments feed for this article
elokuu 7, 2012 klo 11:11 am
Helmi-Maaria Pisara
Berlin Alexanderplatz jäi minultakin ensimmäisellä lukukerralla kesken, mutta koska se oli välttämätöntä lukea työn alla olevan romaanin takia läpi, toisella lukukerralla suorastaan rakastuin siihen ja luin hyvin äkkiä!
Menisikö Kellopeliappelsiini alkukielellä läpi? Suosittelen kokeilemaan! Mulla ovat jääneet kaikki aloittamani Tolkienit kesken. Ei vain uppoa…
elokuu 7, 2012 klo 11:30 am
hollolankirjasto
Sinuhe Egyptiläinen on suomalaisen kirjallisuuden Citizen Kane. Vaikka ei olisi lukenut tai vaikka olisi lukenut eikä tykännyt, niin se pitää äänestää suosikkikirjaksi. Olen kai kolmesti yrittänyt lukea kirjaa ja pari kertaa katsoa elokuvaa, mutta ei vain kykene. Sopii minulle unilääkkeeksi. Turms kuolematonta en ole koskaan ehtinyt edes aloittaa ja se on sitten joskus luettavien listalla. Jotta Sinuhen dissaamiseni asettuisi oikeisiin ja riittävän älyttömiin mittasuhteisiin niin tunnustan pitäneeni kovasti Mikael Karvajalka/mikael Hakim kirjaparista ja Komisario Palmuista.
Berlin Alexanderplatz on aloittamatta, koska työ vaatii lukemaan muuta ja vapaa-aikana on niiiin paljon muuta kivaa ja hyvää tai muuten vaan luettavaa kirjaaa. Sama kohtalo on todella monella kirjalla. Harmi.
Nick Hornbyä minulle on kehuttu moneen otteeseen parhaaksi jutuksi sitten valmiiksi siivutetun leivän, mutta minun lukukokemukseni ovat olleet pahasti homeessa. Luin yhden, mutta en muista tähän hätään lunttaamatta edes kirjan nimeä enkä juuri mitään oleellista tarinastakaan. Joku levykaupan myyjä laati listoja ja kärsi parisuhdeongelmista. tjsp.
Tolkien on sitten sitä minun hyllyni ominta aluetta. Silmarillionkin on tullut luettua sekä suomeksi, että englanniksi ja siitä huolimatta, että tätä on markkinoitu täysin lukukelvottomana tekeleenä, niin minulle tämä on ollut jo kaksitoistavuotiaasta saakka toistuvan uudelleen lukemisen kohteena.
Nuorempana kirjan kesken jättäminen tuntui jo ajatuksena mahdottomalle, mutta aika ja vuodet ovat opettaneet, ettei ole pakko lukea, jos ei tykkää. Tosin moni kirja ei kolahda heti alusta alkaen ja siksi yritän antaa nihkeästi alkaneillekin aina mahdollisuuden. Esimerkiksi Crow Roadin käsikirjoitus jonka ensimmäinen lause on kirjallisuudenhistorian paras (En kerro. Etsikää kirja itse luettavaksenne;-p), jää hyvän alun jälkeen junnaamaan paikoilleen. Osittain koska tarinassa on lukuisia sivujuonia ja harhapolkuja, jotka sidotaan vasta loppupuolella yhteen ja jotka tekevät alun junnaamisesta mielekkään. Kirja jäi pariinkiin kertaan kesken, mutta on nykyään suuria suosikkejani.
markku-setä
elokuu 7, 2012 klo 1:07 pm
anuh
Mulla jäi teini-iässä kesken sekä Silmarillion että Sinuhe, sittemmin olen kyllä lukenut molemmat ja tykkäsin kovasti 🙂
Nuorempana mulla oli sellainen ihme periaate, että luen kirjan vaikka väkisin loppuun jos olen sen kerran aloittanut, ja nuo kaksi olivat jotakuinkin ainoat poikkeukset. Ei vaan kyennyt.
Onneksi en enää pidä moisesta hölmöilystä kiinni, vaikka tosi harvoin kyllä tarvii jättää kirjoja kesken. Viimeisin taisi olla Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan! joka oli niin harvinaisen typerä kirja, että sanon sen ronskisti tässä ihan suoraan – harvemmin viitsin haukkua kirjoja joista en henkkoht ole tykännyt, mutta tämä tapaus oli todellakin varsinainen pohjanoteeraus (ja huom. noin yleisesti pidän chick litistä, eli ei ole mikään genrelyttäys!).
elokuu 7, 2012 klo 4:00 pm
Vera Vala
Luin Sinuhen aikoinaan 12-vuotiaan innokkuudella ja ihan loppuun saakka. Olisi kiva tietää, ihastuisinko niin kovasti yhä näin aikuisena. Minuun Waltari nyt iskee muutenkin kuin vasara päähän, joten Sinuhe ei ole mikään poikkeus.
Minä olen kyllä aina jättänyt varsin helposti kirjoja kesken. On niin vähän aikaa, ettei sitä voi tuhlata johonkin, joka ei oikeasti kiinnosta.
Silmarillionin jätin kesken, samoin kuin kaikki muutkin Tolkienit. Kun vielä Avalonin usvatkin jäivät kesken, aloin epäillä, etten olekaan fantasiaan päin kallellaan 🙂 Potterit olen kuitenkin lukenut kaikki, ja vielä sueaan kertaan 🙂
Keskeneräisten kirjojen top3 on seuraava (kasvavassa tylsyysjärjestyksessä)
Kafkan Linna, jaksan aina kertoa, että puuttuu n. 20 sivua lopusta, mutta en vain ole koskaan jaksanut edes selata loppuun, kun lopulta ei olisi voinut sen vähempää kiinnostaa, että pääseekö tyyppi sinne Linnaan vai ei.
Hitlerin Taisteluni osa I, koska vaikka lukioiässä luulin, että yleissivistykseen kuuluu myös tämänkaltaisten opusten hallinta, niin teksti oli liian tökeröä, että olisin jaksanut lukea enää pidemmälle siitä, jossa hän reputti piirustelukoulun pääsykokeissa.
Freudin Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan, jonka taisin lainata yhdessä tuon Taisteluni kanssa. Tylsin lukemani kirja, siinä ei ollut mitään vitsikästä, oikein klassisesti johdetaan lukijaa harhaan nimellä 😀
Tästä voisi tietenkin päätellä, etten ole saksankielisen kirjallisuuden yltiöpäisiä ystäviä…
elokuu 8, 2012 klo 4:25 pm
Elma Ilona
Minulla on jäänyt Sinuhe monta kertaa kesken, vielä joskus sen luen…!!!
elokuu 8, 2012 klo 11:16 pm
Calendula
Sinuhea kokeilen jokaisella Suomenlomalla ja aina jää jonnekin sivun 30 paikkeille. Ehkä ensi kerralla en edes yritä 😛
Suuri lammasseikkailu sen sijaan oli outoudessaan mainio. Tosin mä olenkin puolueellinen kun on kyse lampaista.
elokuu 9, 2012 klo 9:42 am
Seppo Jääskeläinen
Hitto vie, täytyy tunnustaa minunkin että Sinuhe on jäänyt monia kertoja kesken, ei aiheen eikä sisällön saatikka sanataiteen takia, mutta nyt olen ottanut kirjan mökkilukemistoksi, ja junnannut kesiä viisi-seitsemän sen kanssa, syynä jonkinlainen pitkäveteisyys, mutta vielä se tulee luetuksi ennen kuin seiskaviisi tulee ikää, nyt on 73. En keksi mitään puolustelua, koska olen lukenut Päätalotkin kaikki läpi ja pitänyt lukemastani, kuin myös on kirjoja, jotka olisi täytynyt kieliasun heikkouden, tyylin, kerronnan, aiheen tai jonkun muun alamittaisuuden vuoksi jättää kesken, vaan en ole montakaan kertaa kehdannut.
elokuu 9, 2012 klo 12:42 pm
Matti K.
”Sinuhe egyptiläinen” olisi saattanut jäädä minulta tyystin lukematta, ellei se olisi ollut ns. pakkoluettavien listalla lukiossa. Lähdin matkaan vähän epäillen, mutta tarina imaisi mukaansa ja lasken teoksen yhdeksi suurimmista suosikeistani. Pari kertaa olen sen lukenut, ja joka kerralla löytänyt kirjasta jotain uutta.
Sinuhen vertaaminen Citizen Kaneen on siinä mielessä onnistunut, että kyseessä on kaksi kulttuurillista merkkipaalua, joista ei ole pakko pitää, mutta joiden klassikkostatus ei ole syntynyt tyhjästä.
Suosikkikirjailijani Nick Hornbyn ”Hornankattila” on myös erinomainen kirja, mutta siitä pitäminen saattaa tosiaan kulkea käsi kädessä lukijan oman jalkapallosuhteen kanssa.
elokuu 9, 2012 klo 12:45 pm
Matti K.
… mutta tosiaan: yritän itse olla jättämättä kesken aloittamiani kirjoja, mutta eipä tuo onnistu läheskään aina. Syyttävästi minua kirjahyllystä tuijottavat mm. Leo Tolstoi ja Jack Kerouac. Jälkimmäinen taitaa pitää osanaan omaa epävirallista ennätystäkin: ”Matkalla” -teoksen olen hyökännyt kolme kertaa ja joka kerta minut on lyöty takaisin ennen puoltaväliä.
elokuu 9, 2012 klo 8:07 pm
Päivi
Kiehtova keskustelu! Ja vielä netissä – eikös näistä ole tapana ennemminkin vain kuiskia luotetuille ihmisille puolisalaa… 😉
En liity sinuhenkeskeyttäjiin (luin parikymppisenä ja pidin kovasti!) vaan tunnustan jotain muuta. Kesken jääneitä on toki useita, samoin kesken jättämisen syitä. Sallan jo mainitsema Kellopeli appelsiini jäi kesken, ehkä minunkin odotukseni olivat liian erilaiset kuin kirjan todellisuus.
Pahempi (pahin?) syntini tulee kuitenkin tässä: en ole lukenut loppuun Tuntematonta sotilasta. Tuntematon jäi ensimmäisen kerran kesken aika nuorena tyttönä, kun ajattelin vain lukaista jotain vanhempien kirjahyllystä. Nimiä ja sotilasarvoja oli tietämykseeni nähden aivan liikaa, mutta päätin ottaa yhden tyypin erityiseen seurantaani. Tietäisin ainakin sen, kuka hän on. Kas, mies kuoli ensimmäisenä ja negatiivinen lukukokemus puolestaan syntyi. Kirja palasi hyllyyn vauhdikkaasti.
Tuntematonta ei koskaan ollut ns. pakko lukea missään, ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä useammin vain oletettiin, että onhan se luettu, eikös. Ja olihan tarina tuttu, samoin sanonnat – niin, elokuvasta. Joka näytettiin ja katsottiin vähintään kerran vuodessa. Yritin aikuisiällä lukea Tuntematonta pariinkin otteeseen, mutta jossain kohtaa vain kiinnostus lopahtaa.
Mutta jos minä joskus vielä…?
elokuu 10, 2012 klo 5:22 am
annelitre
Kuulun Sinuhen fanikerhoon. Tykkäsin myös hulluna Mikael Karvajalasta, Turmsista, Johannes Angeloksesta ja Ihmiskunnan vihollisten Minus… Minutus… jotain sinne päin päähenkilöstä.
Luku-urakoina muistan Thomas Mannin Faustuksen, jota luin yhden kesäloman ja Joycen Ulysseksen, jota luin englanniksi toisen kesäloman.
Kesken jää aika vähän, mutta Vanikanpaloja en saa luetuksi. Tunnistan kyllä Hannu Väisäsen taidon kuvata miljöitä, mutta en vain jaksa.
elokuu 10, 2012 klo 5:22 am
annelitre
Niin… tykkäsin myös Avalonin usvista!
elokuu 10, 2012 klo 9:48 am
Kirsi Pee
Olen tosi huono lukemaan ”pakollisia klassikkoja”, enkä pysty osallistumaan viisaaseen keskusteluun niistä, jos sellaiseen satun joutumaan… ;( Mutta Sinuhe ei kohdallani kuulunut näihin. Pakkoluku lukiossa imaisi tosiaan mukaansa ja olen lukenut sen uudelleen 5-6 kertaa. Englanninkielinen käännös paksuna pokkarina kesti koko interrailin kaukana nuoruudessa ja se oli vaan hyvä, muuta matkalukemista ei tarvinnut raahata. 🙂
Juttelin Tuusniemen Marja-Leenan kanssa kerran Sinuhesta ja hän totesi löytäneensä uutta ja ymmärtäneensä uudella tavalla sen joka kerta, kun oli noin kymmenen vuoden välein lukenut aina uudelleen. Mutta kuulemma oliko se oman kuudenkympin rajapyykin jälkeen ei enää uusi lukukerta avannut uusia uria. Aika etevää Waltarilta, sanoisin. 🙂
Mutta että Rikos ja rangaistus, Tuulenviemää jne….. Oi ei. 😦
elokuu 10, 2012 klo 11:55 am
Terhi
Minullekin Sinuhe oli niitä mullistavimpia lukuelämyksiä 12-vuotiaana. Pitäisipä vain lukea uudemman kerran nyt aikuisen silmillä.
Tuntematonta yritettiin pakkoluettaa lukiossa, mutta silloin en ollut valmis kirjan lukemiseen. Sen sijaan luin sen parikymppisenä eräänä kesäisenä päivänä ja pidin kovasti.
Kesken jääneitä kirjoja on. Vaikkapa Taru sormusten herrasta… Freudin Unien tulkinta jäi lukematta yliopiston kirjallisuuden kursseilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Annan kirjalle armoa 50 sivun verran, mutta jos se ei vedä, jätän hyvällä omallatunnolla kesken tai jatkan joskus myöhemmin, jos siltä tuntuu. Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi keskinkertaisiin kirjoihin, kun niin moni helmikin jää joka tapauksessa lukematta.