You are currently browsing the monthly archive for syyskuu 2012.

Tein viime keväänä Jäljellä-kirjalle kirjatrailerin ihan silkasta halusta kokeilla, miten sellaisen tekeminen luonnistuisi. Visuaalisuus ja sen parissa puuhastelu on aina ollut minusta mukavaa, joten lähdin trailerin tekoon harrastusmielessä. Osoittautui, että trailerin tekeminen oli paitsi hauskaa myös helppoa. En lähtenyt tavoittelemaan mitään taiteellisesti hurjan kunnianhimoista, vaan halusin tehdä lyhyen, yksinkertaisen elokuvanpätkän, joka saattaisi herättää kiinnostusta kirjaa kohtaan.

Ei ole olemassa mitään määrättyä kirjatrailerin muotoa. Maailmalla tehdään suuren rahan trailereita, joita tekemään palkataan käsikirjoittaja, näyttelijät, kuvaaja ja leikkaaja. Ne lavastetaan, valaistaan ja tuotetaan aivan kuten oikeatkin elokuvat. Tai sitten kirjatraileria tekemään palkataan animaattori. Musiikkikin voidaan tilata tai maksaa jonkin tunnetun kappaleen käytöstä.

Meillä Suomessakin on tehty hyvin erilaisia kirjatrailereita. Jotkut sisältävät videokuvaa, jotkut valokuvia, osa piirroksia. Joissakin kirjailija lukee tekstiään ääneen. Toisissa on ihmisiä näyttelemässä kirjan henkilöitä. Yhteistä kotimaisille kirjatrailereille lienee se, ettei niiden teossa liiku suuret rahat.

Kun tekee kirjatrailerin itse ja täysin omalla budjetilla, kuten minä olen tehnyt, haasteeksi muodostuu trailerissa käytettävä materiaali. Kaiken materiaalin käyttöön pitää tietenkin olla oikeudet. Itse olen ratkaissut asian yksinkertaisesti niin, että olen käyttänyt kuvamateriaalina ainoastaan kirjan kannen kuvitusta. Mukana voisi toki olla myös sellaisia valokuvia, joita minulla on oikeus käyttää tai vaikkapa itse kuvaamaani videokuvaa. Koska olen halunnut pitää kirjatrailereiden mitan lyhyenä, kovin suurelle määrällä materiaalia ei ole ollut tarvetta. Musiikiksi olen valinnut käyttövapaata musiikkia, jota löytyy esimerkiksi tällaiselta sivustolta: opsound.org.

Jotta kuvista, teksteistä ja musiikista saa aikaiseksi trailerin, pitää olla lisäksi käytössä jokin elokuvatyökalu. Itse olen käyttänyt ilmaiseksi ladattavaa Windows liven elokuvatyökalua. Se ei ehkä huimaa päätä monipuolisuudellaan mutta on helppokäyttöinen ja mielestäni tällaiseen tarkoitukseen aivan riittävä.

Julkaisualustaksi olen valinnut YouTuben. Taas kerran syynä helppokäyttöisyys ja lisäksi se, että potentiaaliset kirjatrailerin katsojat löytänevät sen helpoiten juuri YouTubesta.

Lopuksi sanoista tekoihin. Tässä vastikään valmistunut Toisaalla-kirjan traileri:

Sirin Lontoo-raporttia odotellessa maistellaan hetki Varsovaa.

Suomen Nuorisokirjailijoiden perinteinen yhdistysmatka tehtiin elokuun lopussa rouheankauniiseenVarsovaan. Mukana oli lähes parikymmentä kirjailijaa, ja monilla avecit mukana.

Matka alkoi Varsovan yliopiston kirjastosta. Tyylikästä rakennusta hallitsivat lasi, teräs ja ilmavuus.

Kirjastossa oli hyvä tunnelma ja rento meininki. Opiskelijat istuivat isoilla tyynyillä lattialla ja valoa tulvi valtavista ikkunoista. Ihastuttavasta kattopuutarhasta avautui näkymä yli kaupungin ja Veiksel-joen. Ja löytyihän kirjaston kokoelmasta myös suomalaista lastenkirjallisuutta, kun oikein tarkasti tiirasi (Markku, meikä ja Mila).

Antoisaa oli tavata sikäläistä kirjallisuusväkeä: kirjailijat Anna Onichimowska ja Grzegorz Gortat, IBBY Poland presidentti Maria Kulik ja lastenkirjallisuusaktiivi Ewa Swierzewska. Keskustelu oli vilkasta ja nopeasti huomasimme, että Puolassa tuskaillaan medianäkyvyyden, apurahojen, lukemisharrastuksen vähenemisen, käännöskirjoihin keskittymisen ym. epäkohtien kanssa samalla tavalla kuin Suomessa. Toisaalta ilahdutti se valtava innostus, millä toimijat puhuivat lastenkirjallisuuden merkityksestä ja voimasta. Erityisesti jäi mieleeni Ewa S., joka on ideoinut onnistuneen hyväntekeväisyysprojektin, jossa kerätään kirjoja lapsille, joilla niitä ei ole. Kuka tahansa voi osallistua keräykseen – jo 3000 kirjaa on löytänyt uuden lukijan! Lisäksi Ewa ylläpitää lastenkulttuuriin keskittyvää ja lukemista edistävää Qlturka-nettisivustoa. Ewa on myös kääntäjä, hänelle olivat tuttuja muun muassa Sari Peltoniemen ja Marja-Leena Tiaisen kirjoista tehdyt puolankieliset käännökset.

Sain IBBY Finlandin Maija Karjalaiselta uusimpia englanninkielisiä Virikkeitä-lehtiä tuliaisiksi vieraillemme, jotka ottivat ne iloiten vastaan. Maria (vas.), Anna, Grzegorz ja Ewa.

Onnistunut matkamme huipentui yhteiseen illalliseen Papaya-ravintolassa. Njammm.

Suuri kiitos lähtee Lehtisen Tuijalle plus apujoukoilleen, jälleen upeasti junailtu matka! Perättäisinä syksyinä olemme käyneet Kööpenhaminassa, Tallinnassa, Vilnassa ja nyt Varsovassa. Minne ensi vuonna – tuskin maltan odottaa.

Näin juhlallisesta aiheesta keskustellaan 12. kansainvälisellä kirjallisuusfestivaalilla Berliinissä. Minulla on ilo nauttia Kirjailijaliiton residenssistä täällä viikon verran, joten olen päässyt festivaalia jonkin verran seuraamaan.

Komeata aihetta tukee EU:n projektiraha. Vink, vink, kotimaiset kirjafestivaalit! Jos nimittäin jotain kotimaisilta, loistavilta kirjafestareilta kaipaan, niin ulkomaisia vierailijoita.Täällä vierailee lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kuvittajia Argentiinasta, Taiwanilta, Uudesta Seelannista, Zimbabwesta ja lukuisista Euroopan maista. Koska olemme viimeksi saaneet tavata Suomessa ulkomaisen lasten- tai nuortenkirjailijan festarivieraana? En muista. Olisi hienoa nähdä Suzanne Collins, Terry Pratchett tai vaikkapa Gunilla Bergström. Tai Shaun Tan…

Kuuntelin eilen paneelia, jossa esiintyi iranilainen lastenkirjailija Farideh Chalatbarie. Hän halusi lapsesta asti kirjailijaksi, mutta opiskeli matematiikkaa mm. Englannissa. Valmistuttuaan hän palasi Iraniin, alkoi kirjoittaa lapsille ja perusti kustantamon. ”Hyvin vaikeaa”, hän vastasi kysymykseen, millaista on olla nainen kirjailijana ja kustantajana Iranissa. Jokainen kirja tarvitsee kulttuuriministeriön hyväksynnän, ennen kuin se voidaan painaa. Chalatbarien linja on, että kirjaa tai sen kuvitusta ei muuteta tavuakaan, vaan kirja jätetään julkaisematta, jos se ei julkaisulupaa saa. Aina voidaan myös yrittää julkaisua ulkomailla. Chalatbarien saksalainen kustantaja korosti haluavansa julkaista maahanmuuttajien kulttuurista nousevia lastenkirjoja myös antaakseen näiden lapsille mahdollisuuden nähdä vanhempiensa kulttuuria ja olla ylpeitä siitä.

Chalatbarien kustantamo Shabaviz toimii siten, että joka tiistai kokoontuu kuvittajien työpaja käsittelemään kuvituksia, joka torstai on kirjoittajien paja. Näiden työryhmien kokouksissa työt kehittyvät prosessinomaisesti. Chalatbarien kuvakirja Bussimatka tuntemattomaan on juuri ilmestynyt saksaksi. Sen kuvitus on huima, ja niin on aihekin: kuljettaako bussikuski kuolleet matkustajansa helvettiin vai taivaaseen? ”Voi, me olemme hyviä helvetti-ihmisiä”, vakuuttaa muuan matkustajista.

Takaisin otsikkoon: millaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta tarvitaan? Keskustelussa esiin tulleet ajatukset kuulostivat tutuilta. Kirjan on kasvettava yhdessä lukijansa kanssa – sekä lapsen, nuoren että aikuisen on löydettävä tekstistä itseään puhutteleva taso. Tematiikan täytyy olla monisyinen, mutta pienin yhteinen nimittäjä pitää löytyä. Myös esteettisyys on tärkeä – kuvituksenkin täytyy olla monitasoinen, ei lattea. Lukijat on otettava vakavasti, heitä ei saa aliarvioida.
Haluaisin lisätä luetteloon vielä laadun. Tekstin täytyy olla huippulaatua, joka kestää aikaa.

Festivaalilla oli esillä kirjanäyttely, johon festivaaliesiintyjät olivat nimenneet tärkeäksi kokemansa lasten- tai nuortenkirjan. Esimerkiksi nämä kirjat näyttelystä löytyivät:

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio ja Ronja Ryövärintytär
Jöröjukka
Anne Frankin päiväkirja
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Homeros: Odysseia
Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Paulo Coelho: Alkemisti
Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Bambi
Bertrand Russell: Länsimainen filosofia

Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kirjan sinä näyttelyyn asettaisit. Minun kirjani olisi Grimmin sadut. Tai mitä vastaisit otsikon kysymykseen. Vastaisin, että kirjallisuudelle ei saa asettaa tilausta. Kirjallisuus syntyy vapaudessa.

Anneli

Viimeistellessäni tulevaa romaania olen alkanut yhä vakavammin vieroksua pitkää proosaa. Sisäistä logiikkaa, loputtomia lankoja, tarkistamista, toiston karsimista, kässärin ees-ja-taas hinkkaamista. En hallitse tuota kaikkea, enkä edes pidä siitä.

Tekstin ensimmäinen kirjoituskerta on aina lentoa ja iloista pirskottelua. Seuraavat kerrat eivät enää innosta, enemmänkin puuduttavat. Kieltä tykkään hioa, mutta juonen käänteet eivät tahdo pysyä näpeissäni. En myöskään hypi riemusta tarkistaessani faktoja tai selvittäessäni asiantuntijoilta asioita. Mieluiten kirjoitan siitä, minkä olen itse kokenut (haukotus) tai tunnen muuten, ettei tarvitse tehdä kovasti ennakkotutkimusta ja kerätä ulkopuolista materiaalia.

Ristiriita syntyy siitä, että olen kuitenkin tarkka faktoista ja haluan realistisessa romaanissa asioiden tapahtuvan niin kuin ne oikeasti voisivat tapahtua – ja toisaalta koen tämän kahleena. Tahtoisin päästellä, välittämättä siitä, miltä lehmän nännit oikeasti tuntuvat käteen tai kuka maksaa juoksijoiden kilpailulisenssit. Ja taas toisaalta: on ärsyttävää lukea kirjaa, jossa on virheitä.

Kaikista tunnontuskista huolimatta päädyin ennen kuulumattomaan ratkaisuun: jätin tulevaan romaaniini virheen. Sieltä löytyy normaalin käytännön vastainen toiminto, joka kuitenkin tukee tarinan dramaturgiaa ja luo jännitettä. Jos joku tämän virheen joskus kirjasta bongaa, vetoan taiteelliseen vapauteen ja näytän kieltä.

(Ei tämä ole niin helppoa, miltä kuulostaa…)

Voi olla, että keskityn jatkossa lyhyempiin teksteihin. Runoihin, pikkutarinoihin. Terhin promillejuttuja lukiessa tuli huojentunut olo, kun tajusin, miten kauniisti lyhyt pysyy kasassa, miten hallittua mutta silti sattumanvaraisen tuntuista teksti on.

Runojen kirjoittaminen taas on yksinkertaisesti ihanaa, se on siinä hetkessä, silmäyksessä. Olen alkujaankin kuvitellut olevani enemmän runoilija kuin prosaisti. Syntyneet romaanit ovat olleet jonkinlaisia vahinkoja, toivottuja toki.

Mitäpä te muut mietitte? Kumpi on tällä hetkellä luontevampaa kirjoittajanlaadullenne, lyhyt vai pitkä?

Onnittelut meille kaikille. Kaikilta grafomaanikoilta ilmestyy taas tänäkin syksynä kirja tai kirjoja!

Aika moni meistä näyttää jatkavan sarjaansa, mutta singlejä ilmestyy myös ja jopa harvinaisia nuorille suunnattuja novelleja.

 Terhi:

Terhi Rannelan nuortenkirja Yhden promillen juttuja sisältää 19 tummanpuhuvaa ja todenmakuista tarinaa, joissa alkoholi näyttelee suurta roolia nuorten elämässä. (Savon Sanomat)

 Terhi ja Anneli:

Korkea puoliso jatkaa Tähystäjäneidossa tutuksi tulleen Amayan tarinaa. Yläkoululaisille sopiva sarja on täynnä vauhtia, dramatiikkaa ja suuria tunteita, mutta tarinasta voi löytää myös selkeitä yhtymäkohtia Euroopan historiaan. (Karisto)

 Salla:

Toisaalla on Jäljellä-kirjan hieno jatko-osa, palapelin täydentävä pala ja ratkaisun avain. (Risingshadow)

 Kirsti:

Alan tykästyä Kuitusiin kirja kirjalta enemmän. Tällainen vanhanaikainen mukavatempoinen ja turvallinen sarja löytää kyllä paikkansa. (Goodreads, Arja)

 Siri:

Edellisen Me rosvolat-kirjan lopussa Vilja Vainisto löysi ratkaisen vihjeen siitä, minne Helmeri Kvistin legendaarinen rosvousopas on kätketty. On siis aika lähteä jahtaamaan opasta. (Kirjavinkit, Mikko)

Hannu:

Sadan asteen eskarikuume kertoo hauskasta ensimmäisestä päivästä eskarissa. Eskaripäivän aikana riittää touhua ja puuhaa, mutta kotiinpaluun varallekin on pieni yllätys… (Kirjavinkit, Mikko)

Anneli:

Pusu ja pokaali on Futistyttö -sarjan viides ja viimeinen osa, valitettavasti sillä sarja on hyvässä vauhdissa ja hyviä nuortenkirjoja urheilusta ei ole taatusti yhtään liikaa. (Hollolan kirjasto)

 Anneli:

Nuorille suunnatussa Uusi päivä –kirjasarjassa kerrotaan tv:stä tuttujen ihmisten elämästä siellä, mihin tv-kamerat eivät pääse. Ensimmäisessä osassa Vilma ja Ilari Haaviston perheen päättäväinen esikoinen ihastuu tanssinopettajaansa. (Gummerus)

 Anneli:

Kolmevuotias Perttu kihisee kateudesta, kun vietetään Kastehelmi-siskon syntymäpäivää. Hänkin haluaisi lahjoja. (Karisto)

 

Tekstin kokosi: Anneli

Kollaasit näperteli: Terhi

Näin se meni:

Toukokuu. Toscanan syvin maaseutu. Ruusupergola keskellä oliivilehtoa. Villisikametsät. Loputtomat hiekkatiet yli peltojen. Kaksi viikkoa kirjoittamista, rauhaa. Ei nettiyhteyttä.

Jo toisena päivänä tein päätöksen: jatkan Suomessa samaan malliin, lopetan netin käytön kokonaan, luen vain sähköpostin.

H-U-O-J-E-N-N-U-S!

Netin helppous ja näennäinen kaikenkattavuus eivät sopineet luonteelleni. Netti vääristi suhtautumistani moniin asioihin ja nosti minussa pintaan kurjia piirteitä. Surffailu ja googlettaminen aiheuttivat tunkkaista oloa ja epämiellyttävää levottomuutta.

Kolmen kuukauden netittömyyden jälkeen olo on kevyt ja helpottunut. On jäänyt aikaa ihmisille ja asioille, jotka vahvistavat ja ilostuttavat.

Vain Grafomaniaa on ollut ikävä. Blogin kirjoittajia ja kommentoijia, vertaisia.

Nyt olen taas remmissä, mutta en jatkossa aio linkkailla tänne mitään, enkä uskalla myöskään avata teidän linkkejänne. Itsesuojelua, pelkään eksyväni. Haluan pysytellä turvallisessa Grafo-aitauksessa, jossa uskon riittävän pureksittavaa tarpeeksi.

I am back, olen selkä, sanoisi tähän Reuhurinteen Pulla.

Arkistot