Viimeistellessäni tulevaa romaania olen alkanut yhä vakavammin vieroksua pitkää proosaa. Sisäistä logiikkaa, loputtomia lankoja, tarkistamista, toiston karsimista, kässärin ees-ja-taas hinkkaamista. En hallitse tuota kaikkea, enkä edes pidä siitä.
Tekstin ensimmäinen kirjoituskerta on aina lentoa ja iloista pirskottelua. Seuraavat kerrat eivät enää innosta, enemmänkin puuduttavat. Kieltä tykkään hioa, mutta juonen käänteet eivät tahdo pysyä näpeissäni. En myöskään hypi riemusta tarkistaessani faktoja tai selvittäessäni asiantuntijoilta asioita. Mieluiten kirjoitan siitä, minkä olen itse kokenut (haukotus) tai tunnen muuten, ettei tarvitse tehdä kovasti ennakkotutkimusta ja kerätä ulkopuolista materiaalia.
Ristiriita syntyy siitä, että olen kuitenkin tarkka faktoista ja haluan realistisessa romaanissa asioiden tapahtuvan niin kuin ne oikeasti voisivat tapahtua – ja toisaalta koen tämän kahleena. Tahtoisin päästellä, välittämättä siitä, miltä lehmän nännit oikeasti tuntuvat käteen tai kuka maksaa juoksijoiden kilpailulisenssit. Ja taas toisaalta: on ärsyttävää lukea kirjaa, jossa on virheitä.
Kaikista tunnontuskista huolimatta päädyin ennen kuulumattomaan ratkaisuun: jätin tulevaan romaaniini virheen. Sieltä löytyy normaalin käytännön vastainen toiminto, joka kuitenkin tukee tarinan dramaturgiaa ja luo jännitettä. Jos joku tämän virheen joskus kirjasta bongaa, vetoan taiteelliseen vapauteen ja näytän kieltä.
(Ei tämä ole niin helppoa, miltä kuulostaa…)
Voi olla, että keskityn jatkossa lyhyempiin teksteihin. Runoihin, pikkutarinoihin. Terhin promillejuttuja lukiessa tuli huojentunut olo, kun tajusin, miten kauniisti lyhyt pysyy kasassa, miten hallittua mutta silti sattumanvaraisen tuntuista teksti on.
Runojen kirjoittaminen taas on yksinkertaisesti ihanaa, se on siinä hetkessä, silmäyksessä. Olen alkujaankin kuvitellut olevani enemmän runoilija kuin prosaisti. Syntyneet romaanit ovat olleet jonkinlaisia vahinkoja, toivottuja toki.
Mitäpä te muut mietitte? Kumpi on tällä hetkellä luontevampaa kirjoittajanlaadullenne, lyhyt vai pitkä?
Grafomania 
8 kommenttia
Comments feed for this article
11 syyskuun, 2012 klo 1:18 pm
Terhi
Kiitos Kirsti kauniista sanoistasi! Kun kirjoitin lyhytproosaa, minulla oli voimakkaasti sellainen tunne, että olen vihdoin löytänyt ”kodin”, oman paikkani. Kirjoittaminen oli motivoivaa, palkitsevaa ja raskaasta aiheesta huolimatta yllättävän vaivatonta (ja siksi kielletyn tuntuista) – viime vuosina olin ”tottunut” siihen, että kirjoittaminen on sinnikästä puurtamista, välillä silkkaa tervanjuontiakin, mutta sitten löytyikin tämä ulottuvuus. Uudenlainen into.
En oikeastaan ymmärrä, miten olen onnistunut kirjoittamaan romaaniksi kutsuttavia kirjoja ylipäätään, koska minulla on erittäin lyhyt pinna. En usko, että pystyn koskaan synnyttämään tekstiä, jossa on yli 300 sivua.
Aion kirjoittaa lisää lyhyttä. Mutta on mukavaa, kun ei tarvitse tehdä lopullista valintaa pitkän ja lyhyen välillä. Niitä voi kirjoittaa rinnakkain tai vuorotellen.
11 syyskuun, 2012 klo 1:42 pm
anuh
Mulla on ihan samoja fiiliksiä! 🙂 Pitkä kässäri on kyllä myös työn alla, mutta sen ohessa kirjoittelen lyhyttä.
En koskaan aiemmin pitänyt novellimittaa itselleni sopivana – se jotenkin aina riistäytyi käsistä ja kasvoi pitkäksi kumminkin – mutta nyt lyhyet tarinat tuntuvat ihanilta, suorastaan hengähdyshetkiltä pitkän puurtamisen lomassa.
Pitkästä en silti ole luopumassa, siinä on oma viehätyksensä. Lisäksi takaraivolla muhivissa suunnitelmissa on juttuja, joista kaikki eivät edes mahtuisi pätkään, vaikka kuinka sorvaisi. Tosin ainakin yksi ennakkoideoistakin on jo hahmottumassa pikemmin episodimaiseksi kuin yhtenäiseksi tarinaksi.
11 syyskuun, 2012 klo 3:47 pm
Terhi
Tunnistan tuon virheneuroosin. Jäämeri-kirjan ilmestyttyä säpsähdin eräänä aamuna sydän pamppaillen hereille:
– Siinä on virhe! Siinä on virhe!
Huomasiko kukaan?
Ei.
(virheen havaitsemiseen olisi tarvittu lääkärin ammattitaitoa)
Sen sijaan Scarlett-kirjan kohdalla yksi väärään paikkaan eksynyt yhdysviiva herätti kohtuutonta närää…
12 syyskuun, 2012 klo 9:36 am
annelitre
Pidän pitkästä tekstistä. Ja draamasta. Ja lyhyistä kuvakirjateksteistä (kiitos Hanna lähettämistäsi terveisistä!) Ja lyhyestä teksistä.
Mutta luulisin hyytyväni, jos pitäisi kirjoittaa vain yhtä lajia. Lajien vaihtelu on minulle tärkeä juttu.
Tuntuu muuten siltä, että moni on parhaillaan kirjoittamassa lyhytproosaa. Terhin kirja ilmestyi jo, pari tuttua kirjailijaa on kertonut kirjoittavansa lyhytproosaa, nyt Kirstikin tunnusti ja minun seuraava aikuisten kirjani on lyhytproosaa.
Kustantajat sen sijaan eivät tunnu olevan lyhytproosasta haltioissaan. Tulee vähän sellaisia – toki pidättyväisiä – toiveita, että eikö nyt romaani kuitenkin, saisiko tähän pitempää kaarta…
Minusta silti tuntuu, että lyhytproosa on nousussa. Sitä on mukava lukeakin, voi lukaista yhden jutun silloin toisen tällöin. Tosin minäkin tunnustan, että Terhin jutut vetäisin Pohjanmaan kautta.
12 syyskuun, 2012 klo 10:07 am
Kirsi Pee
Kouluvierailulla vertaan usein kirjoittamista jääkiekkoon: pelaajan taito (ja terveys) ei kehity pelkästään jääkiekkoa pelaamalla, harjoitteluun kuuluu myös voimaharjoittelua, ketteryyttä, muita lajeja jne. Ja usein huippupelaajat ovat nuoruudessaan harrastaneet useita urheilulajeja.
Pointti: sama pätee usein kirjoittamiseenkin. Ote ja taito kehittyvät, kun tekee monensorttista kirjoittamista.
Lyhyestä kirjoittamisesta: kolumnien säännöllinen kirjoittaminen (dead-linet…) on todella hyvä kirjoittajakoulu. On opittava tiivistämään, kärjistämään, luomaan jännitettä jne. Mukavaa hallita koko teksti yhdellä silmäyksellä pläräämisen sijaan jne.
Hui, ukkonen jyrisee, kone kiinni!!!!! 🙂
12 syyskuun, 2012 klo 10:29 am
Mila
Tunnistan Kirstin pohdinnat tästä menneiltä kuukausilta, kun viimeistelin pian ilmestyvää nuortenromaaniani.
Onneksi voi kirjoittaa monenlaista ja monenmittaista.
Kirjoittaminen vertautuu jollakin tavalla käsitöihin – kirjaa tehdessä sommitellaan vain sanojen paikkoja.
Lauseista voi kutoa paukuttaa romaaninmittaisen räsymaton tai suunnitella niistä tilkkutäkin kaltaisen lyhytproosakokoelman. Kolumnin näköä saattaa syntyä, kun patalapun kantit osuvat kohdilleen. Ja joskus on vaan mukava virkata muutamasta tarkoin valitusta sanasta yksi pieni, lyyrinen pitsiliina.
12 syyskuun, 2012 klo 10:40 am
kirsti k
”pari tuttua kirjailijaa on kertonut kirjoittavansa lyhytproosaa, nyt Kirstikin tunnusti”
Ajattelin ehkä enemmän runoa kuin proosaa.
Mahdollisuus vaihtaa tekstin lajia, pituutta, tyyliä tuo minunkin kirjoittamiseeni mielekkyyttä. Usein kuitenkin huomaan kehitteleväni juttuja, joita tykkäisin itsekin lukea eli tiiviitä ja lyhyitä. Tiiliskivikauhu iski jo nuorena, siihen lienee osasyynä lievä lukihäiriö: olen toivottoman hidas lukija ja laajojen tekstimassojen nieleminen tuottaa usein tuskaa. (Voisin kokeilla äänikirjoja.) Lisäksi olen hiukan kärsimätön, kuten Terhi, esimerkiksi romaania kirjoittaessa juoksen malttamattomasti kohti viimeisiä lukuja – on ihanaa nähdä, miten kaikki päättyy, usein yllätyn itsekin.
Anun mainitsema ”episodimaisuus” kiehtoo. Voisi olla kiinnostavaa esimerkiksi kirjoittaa välähdysmäisiä hetkiä ja kohtaloita, jotka vaikuttavat aluksi irrallisilta mutta lopulta lomittuvat toisiinsa, tai ovat lomittumatta.
12 syyskuun, 2012 klo 10:44 am
kirsti k
Kiitos Mila kässyvertauksesta, se on kaunis ja kuvaava!
Terv. nimim.
Kolmessa päivässä 12 afrikkalaista kukkaa virkannut (nehän ovat runoja!)