You are currently browsing the monthly archive for marraskuu 2012.
Grafomania onnittelee lämpimästi Christel Rönnsiä, joka on voittanut tämän vuoden Finlandia Junior -palkinnon kirjallaan Det vidunderliga ägget! Voittajateoksen valitsi näyttelijä, ohjaaja, laulaja Mari Rantasila.
Finlandia Junior -valintaraati luonnehti voittajateosta kertomukseksi erilaisuudesta, ystävyydestä ja luopumisesta. Raadin mukaan Christel Rönnsin teoksen hahmot ovat tunnistettavia ja ilmeikkäitä. Det vidunderliga ägget -kirja näyttää, että aikuisetkin voivat ja saavat olla epävarmoja, hilpeitä ja surullisia.
Huomenna paljastuu Junior Finlandia -voittaja.
Myönnän, etten ole lukenut ehdokkaista kuin puolet, joten lähes täydellisen tietämättömyyden suomalla itsevarmuudella veikkaan Aleksi Delikourasin Nörttiä, jota luen parastaikaa.
Pistän pähkinäni Nörtille, koska laskelmoin ja mietin myös diktaattori Mari Rantasilan mahdollista kirjallista makua. Nörtti on hillittömän hauska, se löytää mainion poikatyypin ja kirjaan tarttuvat ehkä pojat, jotka eivät muuten lukisi sellaista kammotusta kuin kokonaista kirjaa.
En silti lainkaan masentuisi, jos palkinto lankeaisi muutamalle tutulle kirjailijalle Hurraa Helsingin! tai Puheliaan Eliaan voiton myötä.
Mitä kirjaa sinä veikkaat?
Oikeaan osunut saa palkinnoksi arvonimen V.A.L.O.P. eli Vakain Aikomuksin Liikkuva Opas ja Päällikkö.
Viime aikoina on eletty melkoista palkintojen ja ehdokkuuksien aikaa. Muistakaa, että torstai huipentuu Finlandia Junior -tunnustuksen julkistamiseen!
Grafomanialla on ilo onnitella Tuija Lehtistä, jonka uusi nuortenkirja Pesää! (Otava) on Savonia-palkintoehdokkaana. Raadin mukaan Lehtisen novellikokoelma on täynnä humoristisia tilanteita, rakkautta ja pettymyksiä mutta myös rohkaisevia tarinoita nuorille nuorten omalla kielellä.
Muut ehdokkaat ovat:
Pirjo Hassinen: Popula (Otava)
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (Otava)
Sirpa Kähkönen: Hietakehto (Otava)
Saija Nissinen: Sitomisen taito (Atena)
Markku Rönkkö: Metsänpoika (Like)
Savonia-palkinto jaetaan 24. kerran 2.1.2013. Se myönnetään tunnustuksena merkittävästä savolaisesta kaunokirjallisesta teoksesta.
Grafomanian kirjoitusrinki täydentyy kahdella uudella kirjoittajalla. Toivotamme siis tervetulleiksi Päivi Lukkarilan ja Markku Karpion! Markkuhan on ollut grafomaanikko jo aiemminkin, mutta tauon jälkeen hän teroittaa taas blogikynänsä.
Päivi Lukkarila on tamperelainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka on kirjoittanut myös tietokirjoja. Hän kertoo itsestään Suomen Nuorisokirjailijat ry:n matrikkelissa seuraavasti:
”Pikkutytöstä asti olen kehitellyt omia tarinoitani. En osaa oikein sanoa, miksi ajatus kirjailijaksi tulemisesta antoi odottaa itseään aina vuoteen 2006 asti. Kaipa minulla oli siihen asti aina jotain kiireellisempää tehtävää. Sitten osallistuin käsikirjoituksellani Kariston tyttökirjakilpailuun ja sijoituin kolmanneksi. Seuraavana vuonna ilmestyi esikoisteokseni Koitetaan kestää, Nanna, vuonna 2008 sen jatko-osa Tyttöystävätesti ja vuonna 2009 sarjan kolmas osa Talliterapiaa. Nuortenkirjojen lisäksi olen kirjoittanut näytelmiä ja pari tietokirjaa.
Hankin leipäni paitsi kirjoittamalla, myös viestintäkouluttajana ja draamaopettajana. Vuosien mittaan olen kokeillut myös maskeeraajan, mainostoimittajan ja yliopistosuunnittelijan ammatteja, mutta kirjoittaminen on ehdottomasti hauskinta (ja vaivalloisinta, haastavinta ja takapuolelle käyvintä) mitä tiedän. Mielikuvittelu kun on niin kivaa, että ilman sitä eläminen taitaisi olla aika lailla mahdotonta.”
Koitetaan kestää, Nanna sai myös Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinnon vuonna 2008. Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maa (2011) oli Lydecken-ehdokas.
Suosittu Venla-sarja on sekin Päivin käsialaa.
Markku Karpio on Utön saarella asuva lasten- ja nuortenkirjailija.
Esikoisteos Otsalamppu ilmestyi vuonna 1995. Sen jälkeen Karpio on kirjoittanut neljä nuortenromaania, aikuistenromaanin, koululaisten luonto-oppaan yhdessä Anne Petäisen kanssa ja neliosaisen nuorten tv-sarjan yhdessä Anita Malkamäen kanssa. Lisäksi hän on julkaissut novelleja, kolumneja, pakinoita ja artikkeleja useissa antologioissa ja lehdissä.
Karpio toimii myös sanataideopettajana. Hän on vetänyt nuorten viikonloppukursseja Haminassa vuodesta 2000, ja luovan kirjoittamisen peruskursseja aikuisille Oriveden opistolla vuodesta 2002. Harrastuksiin kuuluvat mm. verkkokalastus, veneenhoito, saaristoluonto ja jalkapallo.
Kirjailijan uusin teos on tänä syksynä ilmestynyt Mun isäni on avaruusmies.
Kirsti Koon hyvä postaus jäi tuonne juhlahumun alle, joten otan oikeuden nostaa se tänne kärkeen. Kirsti kysyy, sujuuko kirjoittaminen paremmin sateella vai paisteella.
”Vastaan sateella. Kirjoittaminen luistaa parhaiten.
Terhi puhui edellisen postauksen kommentissa kesäloman tärkeydestä. Olen samaa mieltä. Kesällä tekee hyvää olla ja käyskennellä — ulkoilmassa, maisemissa. En omista läppäriä, jonka ottaisin mukaan kannonnokkaan tai laiturille. Kirja kuuluu kesäpäivääni, ja korkeintaan vihko ja lyijykynä. Runo saattaa kolkuttaa, sitä kuuntelen.
Eniten nautin kirjoittamisesta syystalvella. Mitä pimeämpää, sen parempi. Ei viettelevää riippumattoa, D-vitamiinia tai kuivien käpyjen narskahtelua. Pelkkä hämärän hys-hys ja oma pää. Täydellinen keskittymisrauha. Arkipäivä kääntyy nopeasti sisäisiksi maailmoiksi, jotka vaativat päästä ilmoille, kerrotuiksi.
Talvi. Hyvää aikaa sekin. Jostain syystä kesä tunkee talveeni sitä voimakkaammin, mitä kylmempää ja lumisempaa on. Mukavimmat kesäjuttuni olen kirjoittanut keskitalvella. Olen huomannut, että usein kaukainen muistikuva mistä tahansa tapauksesta on verevämpi ja kiinnostavampi kuin tunti sitten koettu aistimus. Etäisyys antaa kokemuksille syvyyttä, niitä on ollut aikaa imeskellä ja käännellä. Toisaalta talvikirjoittamistani ohjailee myös tuleva, kohti kesää, kohti sirityksiä ja pehmeitä tuulia.
Kevät on julma. Ruma, räikeä, paljastava ja vaativa. Liian nopea, en ehdi mukaan. Tahtoisin hypätä talvesta suoraan kesään. Viime vuonna se melkein onnistui: toukokuussa Toscanassa oli kesä. Harkitsen vakavasti samaa reissua tulevanakin vuonna. Toscanan lämmössä hioin romaania, joka on silkkaa jäätävää hyhmää, talviöitä ja kalmakellareita. Lisäksi kirjoitin puutarhakirjaan tarinan Nainen, joka kaivautui lumeen.
Mikä on sinun kirjoittamisvuodenaikasi? Onko talvella vaikea kirjoittaa kesää, tai päinvastoin?”
Palkintosadetta ei pysäytä mikään. Tämä uutinen tulee hieman jälkijunassa mutta sitäkin kovemmin hurraa-huudoin:
Selkokeskuksen ja Saarni-kirjojen järjestämän nuorten selkokirjojen käsikirjoituskilpailun on voittanut kirjailija Mimmu Tihinen-Varis käsikirjoituksellaan Kello tuhat. Palkintona on kirjan julkaisusopimus Saarni-kirjojen kanssa sekä 3 000 euron rahapalkkio.
Kilpailussa myönnettiin lisäksi kunniamaininnat Marja-Leena Tiaisen käsikirjoitukselle Varkaiden jäljillä ja Niina Mälkiän käsikirjoitukselle Liian pieni äidiksi. Voittajat julkistettiin Helsingin kirjamessuilla 28.10.2012.
Kilpailuun saapui 50 käsikirjoitusta, ja raati luonnehti käsikirjoitusten tasoa korkeaksi.
Grafomania lähettää pitkän ja pehmoisen halauksen Mimmulle – ja tietenkin myös kunniamainituille Marja-Leenalle ja Niinalle!
Palkintohumu jatkuu! Grafomania onnittelee erittäin lämpimästi Tuula Korolaista, jolle on eilen myönnetty 15 000 euron suuruinen valtion lastenkulttuuripalkinto. Tuula on paitsi ihana, viisas ja sympaattinen ihminen myös lastenkulttuurin rautainen ammattilainen, joka on toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi vuosikausia.
Palkintoa perusteltiin näin:
”Korolaisen lastenkirjatuotanto ulottuu pienten lasten riimeistä tietokirjoihin. Tuotannon laadusta kertoo se, että Korolainen on saanut teoksestaan Kuono kohti tähteä (2005) Finlandia Junior -palkinnon ja että hänelle on myönnetty yhdessä Riitta Tuluston kanssa Tietopöllö-palkinto (2001) lapsille ja nuorille kirjoitetuista tietokirjoista.
Merkittävän työn Korolainen on tehnyt erityisesti lastenkulttuurin esittelijänä ja arvioijana: hän on lähes neljännesvuosisadan, vuodesta 1988 lähtien, toiminut Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin, nykyisen Lastenkirjainstituutin, lehden Onnimannin päätoimittajana. Julkaisu on Korolaisen aikana monipuolistunut ja vahvistunut niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikin. Lehden artikkeleista on äskettäin ilmestynyt antologia Satusaappaat ja runopilli (2011), jonka Korolainen toimitti yhdessä Arja Kanervan kanssa.
Lastenkirjakritiikkien palstatilan pienentyessä päivälehdistössä lastenkulttuurin laaja-alainen ja syventävä seuranta erikoisjulkaisussa on entistä tärkeämpää. Tuula Korolaisen johdolla Onnimannista on kehittynyt korkeatasoinen lastenkulttuurin tutkimuksen ja popularisoinnin foorumi.”
Onnittelut ja halaus Tuulalle!
Hurraa-huuto ja koko joukkueen supersuuret aallot meidän omalle Annelille, jonka Huippuvalmentaja (Futistyttö 4, Karisto, 2011) on juuri saanut jaetun Plättä-palkinnon! Tämän vuoden Plätän saavat myös Sinikka ja Tiina Nopola teoksellaan Risto Räppääjä saa isän (Tammi, 2011).
Plättä on todellinen lukijoiden suursuosikkien palkinto. Annelin Futistyttö-sarja on tavoittanut laajan ja innostuneen lukijakunnan, joka lukee takuulla sarjaa yhä uudestaan ja uudestaan, kun se tänä vuonna tuli päätökseensä viidennessä osassa Pusu ja pokaali (Karisto, 2012).
Hyvä Futistyttö! Hyvä Anneli!
Tässä vielä linkki Piki-verkkokirjaston uutiseen: https://piki.verkkokirjasto.fi/web/arena/platta
Palkinnosta kerrotaan Wikipediassa näin:
”Pirkanmaan Plättä on kotimaiselle nuortenkirjalle myönnettävä palkinto. Voittaja, vuoden paras suomalainen nuortenkirja, valitaan äänestyksellä, jonka järjestävät Suomen Nuortenkirjaneuvoston Tampereen osasto ja Tampereen kaupunginkirjasto. Äänestykseen voi osallistua internetissä tai Pirkanmaan kirjastoissa.
Ensimmäinen Plättä-äänestys järjestettiin vuonna 1975. Palkinto jaetaan vuosittain 20. marraskuuta. Samaa kirjailijaa ei palkita kahtena peräkkäisenä vuonna. Ennen vuotta 1999 sama kirjailija voitiin palkita aikaisintaan viiden vuoden kuluttua ja vuosien 1999–2003 sääntöjen mukaan kolmen vuoden kuluttua.
Vuosina 1975–1994 voittaja palkittiin Plättä-plakaatilla, taiteilija Taisto Toivosen puupiirroksella, joka kuvaa Kiljusen herrasväkeä seuraamassa Pitkäjärveläiset-näytelmää. (Plättä on Kiljusen perheen tytär.) Vuodesta 1995 palkintona on ollut taidegraafikko Tuula Lehtisen värigrafiikkatyö Maailmankuva (1992).”
(Hienon kirjankansikollaasin postausta varten teki Terhi.)
p.s. Huomatkaa myös blogin kaksi aiempaa postausta eli Kirstin kysymys siitä, mihin vuodenaikaan kirjoittaminen sujuu parhaiten ja Sirin avaus vapaan kirjailijan suhteellisesta vapaudesta.
Vastaan sateella. Kirjoittaminen luistaa parhaiten.
Terhi puhui edellisen postauksen kommentissa kesäloman tärkeydestä. Olen samaa mieltä. Kesällä tekee hyvää olla ja käyskennellä — ulkoilmassa, maisemissa. En omista läppäriä, jonka ottaisin mukaan kannonnokkaan tai laiturille. Kirja kuuluu kesäpäivääni, ja korkeintaan vihko ja lyijykynä. Runo saattaa kolkuttaa, sitä kuuntelen.
Eniten nautin kirjoittamisesta syystalvella. Mitä pimeämpää, sen parempi. Ei viettelevää riippumattoa, D-vitamiinia tai kuivien käpyjen narskahtelua. Pelkkä hämärän hys-hys ja oma pää. Täydellinen keskittymisrauha. Arkipäivä kääntyy nopeasti sisäisiksi maailmoiksi, jotka vaativat päästä ilmoille, kerrotuiksi.
Talvi. Hyvää aikaa sekin. Jostain syystä kesä tunkee talveeni sitä voimakkaammin, mitä kylmempää ja lumisempaa on. Mukavimmat kesäjuttuni olen kirjoittanut keskitalvella. Olen huomannut, että usein kaukainen muistikuva mistä tahansa tapauksesta on verevämpi ja kiinnostavampi kuin tunti sitten koettu aistimus. Etäisyys antaa kokemuksille syvyyttä, niitä on ollut aikaa imeskellä ja käännellä. Toisaalta talvikirjoittamistani ohjailee myös tuleva, kohti kesää, kohti sirityksiä ja pehmeitä tuulia.
Kevät on julma. Ruma, räikeä, paljastava ja vaativa. Liian nopea, en ehdi mukaan. Tahtoisin hypätä talvesta suoraan kesään. Viime vuonna se melkein onnistui: toukokuussa Toscanassa oli kesä. Harkitsen vakavasti samaa reissua tulevanakin vuonna. Toscanan lämmössä hioin romaania, joka on silkkaa jäätävää hyhmää, talviöitä ja kalmakellareita. Lisäksi kirjoitin puutarhakirjaan tarinan Nainen, joka kaivautui lumeen.
Mikä on sinun kirjoittamisvuodenaikasi? Onko talvella vaikea kirjoittaa kesää, tai päinvastoin?
Ps. Jatkukoon vilkas keskustelu myös Sirin nostamasta friikun selviytymisestä. Grafomaniassa saa aina kommentoida aikaisempiakin kirjoituksia, vanhoja juttuja ei ole!
Olen ollut vapaa kirjailija 1.10. 2012 alkaen.
Päätös syntyi yllättäen. Lokakuun ensimmäisenä aamuna, töihin mennessäni, en vielä tiennyt lähteväni. En ollut päättänyt. Toki puhunut mieheni öisin uuvuksiin ja puntaroinut vaihtoehtoja. En ollut ajatellut, että minä olen se, jolla on rohkeutta lähteä.
Olen elänyt kirjoittamalla ja sitä opettamalla viimeiset kymmenen vuotta. Siitä huolimatta vapaan kirjailijan arki on tuottanut monta yllätystä.
Tässä lista asioita, jotka ovat yllättäneet minua:
1) Yhteisön tarve.
Olen kateellinen töissä käyvien ihmisten me-puheelle. ”Meillä”, ”meidän puljussa”, ”meidän osasto”. Vaikka se puhe olisi minkä kaltaista tahansa, ihastelen niitäkin, jotka haukkuvat työpaikkojaan.
Ymmärrän nyt, miksi kotona onnellisesti kirjoittaneet kirjailijat hankkivat työhuoneen tai perustavat osuuskunnan tai taidekommuunin. Ollakseen edes jossakin kohti päivää vähän ”me”.
2) töiden paljous
Freenä ei sanota ei ihan keveään. Se näkyy juuri nyt. Olin ajatellut itselleni pitkiä laiskoja aamuja ja kirjoittamisviikkoja, mutta juuri nyt suhaan enemmän kuin pitkään aikaan. Ei:tä sanovia kirjailijaystäviäni ihailen ja pidän viisaana. Ei:n sanominen on vaikeaa. Entä jos päivänä, jonka haluaa rauhoittaa vain kirjoittamiselle, teksti ei juoksekaan? Ajatteleeko silloin syyllisesti, että ihan hyvin tähän olisi mahtunut kirjastovierailu….
Tässä uskon, että kyse on vuosikellosta: loka-marraskuu on kouluvierailuiden, messujen ja erilaisten kirjallisuuskalaasien tihentymää. Jos olisin hypännyt virkabussista maalis-huhtikuussa, olisin voinut rauhassa hämmästellä aamulintuja kahvikuppi kädessä.
3) verotuksen vaikeus
Tähänkin mennessä verotus on ollut helvettiä. Nyt se vasta jännäksi menee. On luettava päätökset rivi riviltä, ettei apurahaosuuksista ole vähennetty tulonhankkimisvähennyksiä, on seurattava, onko jokainen pieni palkanliru ilmestynyt eteenpäin.
Ja miksi, oi miksi verohallinnon kirjeet ovat niin myrkyllisen virkakielisiksi muotoiltuja? Soitin saamastani kirjeestä Kirjailijaliiton juristille täysin varmana siitä, että minut halutaan haastaa oikeuteen. ”Joo ei, toi on toi niiden vakiosanamuoto.” Rosiskutsuksi ymmärtämäni kirje tarkoitti, että minulla on 3 päivää oikaista verotusta tai jos en halua sitä silloin tehdä, saan tehdä sen vielä viisi vuotta sen jälkeen….
Voisiko joku kirjailija alkaa opettaa myös Verohallinnolle kirjoittamista?
4) eläkkeitten ihmemaa
Tarvitseeko edes sanoa…. En edelleenkään uskalla lausua yhtään kirjanyhdistelmää (MYEL, YEL, MELA) ilman lievää hien kutinaa niskassa. Mielikuvani on se, että jokaisen kulman takana vaanii jokin instanssi, jolle olen unohtanut ilmoittaa olemassaolostani.
5) Hinnoittelun vaikeus
Olen vannonut itselleni, että teen harkitun hinnaston, jonka voin napsauttaa dokumenteista auki, jos joku soittaa ja tarjoaa keikkaa. Rahasta puhuminen on vaikeaa. Oman osaamisen hinnoitteluun pitää opetella. On eri asia hinnoitella itseään virkatyön ohella keveään kuin hinnoitella niin, että sillä taksalla ostaisi leivän päälle myös ne juustot.
Pitäisi myös opetella haistamaan ilmaiseksi tyrkytetyt työt. ”Tämähän on näkyvyyttä.” ”Tästä ala saa paljon julkisuutta. ” ”Mielelläsihän sinä puhut juuri lastenkirjallisuudesta.”
Usein juuri nämä ilmaiset työt ovat niitä työläimpiä, taustatyötä vaativimpia, kirjoitustyötä katkaisevimpia.
Niitä pitää laittaa kahteen koriin: siihen, jossa lukee VAPAAEHTOISTYÖ, tärkeät edistettävät asiat, joiden puolesta saa ja pitää puhua vaikka ilmaiseksi. Toisessa korissa lukee OMAN AMMATIN HARRASTAMINEN (=KIELLETTYÄ): vienkö joltakulta toiselta palkkatyön, jos suostun ilmaiseksi? Luonko toimintamallin, jossa sanon, että me kirjailijat tulemme pullapalkalla ihan mihin vaan? Hinnoittelenko koko alan osaamista alas omalla vaatimattomuudellani?
Hyvin harvoin, tässä tunnustan, tästä keikkojen kahteen koriin lajittelusta tulee puhuttua ääneen. Se on sitä kirjailijana toimimisen tabualuetta. Jos kerran olen vapaa ammatinharjoittaja, kai nyt osaan sentään ammattiani harjoittaa, tiedän, mikä on olennaista ja mikä ei…
6) ENNAKKOSUUNNITTELU VAILLA PAINEITA = PAINETTA
Olen oppinut kuljettamaan taiteellista työtä elämän tauoissa ja hengähdyspaikoissa. Kun vauva nukkuu. Kun taapero katsoo Pikku Kakkosta. Kun opettajalla on pitkä kesäloma.
On eri asia suunnitella niin, että taiteellinen suunnittelu on päälause. Kun arjen tulisi täyttyä erilaisista kirjoitusprojekteista, joilla on kaikilla oma rytminsä, aikajänteensä, huipentumansa, deadlinensa.
Rakastan kaavioita ja häkkyröitä. Tämä on alue, jossa haluan olla hyvä. Toistaiseksi opettelen tätäkin. Nyt saa. Nyt saisi. Jos ei vain olisi niin paljon kaikkea, jota saisi….
7) KIRJOITTAVIEN KANSSAIHMISTEN TUKI
Tämä on kohdista ehkä tärkein ja syy koko seitsemän kohdan listaan. Olen ollut järkyttynyt ja liikuttunut siitä, miten paljon tukea olen saanut sille, että loikkasin vapauteen.
Olen saanut kuulla hienoja vapautumistarinoita ja hypyistä tyhjään.
Olen kuullut unelmista, joita free-hyppyä ennen on ajateltu ja arjesta, joka on ollut joko ihan sitä unelmaa tai ihan toisenlaista kuin on ajatellut.
Kertokaa te.
Oletko itse suunnitellut freeksi ryhtymistä/ oletko free?
Millaista on se vapaus, jossa nyt elät tai mistä haaveilet?
Millaisia eloonjäämistaitoja free tarvitsee pysyäkseen vapaana?
Grafomania 
Uusimmat kommentit