Hämärä, uupunut marraskuu on kuoleman kuukausi. Suomalaisten kansanuskomusten mukaan ”martaat” ovat kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä.
Tänään pyhäinpäivänä me sytytämme kynttilöitä poisnukkuneiden läheistemme muistoksi. Minäkin sytytän pimenevään iltaan tuohuksen viime vuonna kuolleelle isälleni.
Kriitikko Ismo Loivamaa tekee uudessa Lapsen Maailma -lehdessä kiinnostavan havainnon:
”Kuolema-aihe ylikorostuu uudessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.”
Jäin pohtimaan ajatusta; onko todella näin?
Haluaisinkin herätellä keskustelua muutamasta asiasta:
* Mitä mieltä olet Loivamaan kommentista? Millä tavalla Sinä olet käsitellyt kuolemaa tuotannossasi?
* Mitkä kuolemaa käsittelevät lasten- ja nuortenkirjat ovat tehneet sinuun erityisen vaikutuksen lapsena ja nuorena ja myöhemmin aikuisena?
Grafomania 
28 kommenttia
Comments feed for this article
3 marraskuun, 2012 klo 10:53 am
Nimetön
Tuleva kirjani huipentuu (tai syväsukeltaa, miten sen nyt ottaa) pyhäinpäivään. Kirjassa on kuolleita laumoittain, ja se tulee alleviivaamaan Ismo Loivamaan väitettä oikein tehostevärein. Pahoittelen.
No, kauhu on tietenkin oma juttunsa.
Sari
3 marraskuun, 2012 klo 11:02 am
Marja-Leena Tiainen
Ismo L. on oikeassa. Nykynuortenromaaneissa kuollaan paljon. Viimeksi luin Seita Vuorelan loistavan nuortenromaanin (suosittelen myös aikuisille) Karikon, ja kuoleman teema oli vahvasti mukana. Itseänikin kuolema kiehtoo kummasti, ja tunnen siitä hienoista syyllisyyttä. Olenko jotenkin outo? Luen mielelläni rikosromaaneita, ja nuortenkirjoista mieleeni on jäänytt mm. Anna-Liisa Haakanan ”Ykä yksinäinen”. Itse olen käsitellyt kuolemaa mm. Rakas Mikael ja Poistui kotoaan teoksissani. Ensi syksyn kirjani aiheena on – yllätys yllätys – kuolema, suru ja siitä selviytyminen. Kuolema ja nuoruus ovat yhdistelmä, jota ei toivoisi kenenkään kohdalle, siksi kai sen kuvaaminen on niin kiinnostavaa ja haastavaa.
3 marraskuun, 2012 klo 11:11 am
Terhi
Nämä kuvaukset (muun muassa, tulivat nopeasti mieleen) ovat jättäneet lähtemättömän jäljen viime vuosina:
Peter Pohl: Valonarkaa (Otava 2000)
Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas (Otava 2003)
Mimmu Tihinen: Sokerista, kukkasista (Gummerus 2006)
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (Otava 2009)
Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa (Karisto 2011)
Nuorempana:
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (WS 1974)
Sirpa Puskala: Kiti, mun paras kaveri (WSOY 1991)
Deborah Spungen: Nancy (Gummerus 1993)
3 marraskuun, 2012 klo 11:26 am
Salla
Elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja tunteet ovat voimakkaina läsnä nuoruudessa. En näe niiden käsittelyä tai sivuamista ylikorostumisena. Eihän kirjallisuutta kirjoiteta tilastot tai Gaussin käyrä nenän alla. En näe mitään perustetta siihen, miksi nuortenkirjallisuuden pitäisi heijastaa yksi yhteen ympäröivää yhteiskuntaa.
Omissa kirjoissani en ole käsitellyt kuolemaa erityisen paljon. Minuuttivalssissa sivuttiin Susannan äidin kuolemaa, Luokkakuvan yhdessä novellissa hautajaisissa kuokkavieraileva tyttö joutuu kohtaamaan lapsuudenystävänsä kuoleman.
Niin, ja helmikuussa ilmestyvässä Punainen kuin veri -kirjassa tulee pari ruumista. Trilleriä on aika vaikea kirjoittaa ilman niitä.
3 marraskuun, 2012 klo 11:39 am
Nimetön
Hienoja ja vahvoja kuolemaan liittyviä kirjoja on vaikka kuinka. Mainitsenpa kuitenkin (taas) Joel Lehtosen sadut, jotka lasna tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Niissä on mukana vanhaa satupeintöä ja Lehtosen omaa ääntä. Yhdessä sadussa Kuolema on reilu kaveri ja antaa vähäsen armoa sille, joka myös on reilu. Toisessa vainaja palaa maksamaan velkansa,Ylipäätään viikatemies esiintyy monessa tarinassa sellaisessa hahmossa, joka on helpompi ymmärtää kuin kasvoton, biologisesti ajateltu kuolema.
Terry Pratchettin fantasiakirjoissa Kuolema on suorastaan sympaattinen hahmo. Kyllä ymmärrän, ettei kuolema ole sympaattinen asia, mutta Pratchettin tarkastelukulma on mielestäni myös lämmin ja oudosti lohdullinen.
Sari
3 marraskuun, 2012 klo 11:52 am
Susanna
Ismo taisi kirjoittaa nuo sanat Markku Karpion uutukaisen arvostelun yhteydessä? Arvostelu oli muuten hyvin positiivinen, vain tuo kuoleman läsnäolo toi miinusta. Minusta se oli yllättävää.
Olen sattuneesta syystä lukenut viime aikoina luvattoman vähän kotimaista nuortenkirjallisuutta, mutta jos kuolema on siellä voimakkaasti läsnä, on se minusta vain hyvä. En itse muista koskaan pohtineeni kuolemaa niin paljon kuin teini-ikäisenä, enkä usko olevani ainoa. Viimeksi kirjamessuilla keskustelin erään kirjailijan kanssa aiheesta. Nauroimme sitä, että esim. Herman Hesse oli meille kummallekin teininä kaikki kaikessa, vaikka nyt se paatos naurattaa niin, etten ainakaan minä pysty lukemaan Arosutta nauramatta.
On hyvä jos kuolemasta kirjoitetaan nuortenkirjoissa, sillä uskon, että monet nuoret pohtivat aihetta paljon, niin oman itsensä kautta kuin myös siksi, että moni kohtaa kuoleman siinä iässä ensimmäistä kertaa, esim. isovanhempien poismenon myötä.
3 marraskuun, 2012 klo 11:54 am
Susanna
Tulipas nyt tautologiaa… pahoittelen.
3 marraskuun, 2012 klo 12:00 pm
Terhi
Loivamaa kirjoitti Yhden promillen jutuista: ”Viimeinen luku -kertomuksessa äiti on kuollut päihteiden käyttöön, ja Höyhenenkevyessä äidinkielenopettaja kirjoituttaa harjoitustekstin kuolemasta. Viiltävät aiheet sopivat kokoelmaan hyvin, vaikka kieltämättä kuolema-aihe ylikorostuu uudessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.” (LM 11/2012)
Itsekin olen lukenut vain hyvin pienen osan esimerkiksi tänä vuonna ilmestyneestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta (kollegat ovat SUPERtuotteliaita, vaikea pysyä tahdissa). Siksikin on kiinnostavaa, että paljon lukeva, alaa aktiivisesti seuraava kriitikko tekee tällaisen yhteenvedon. Mikä lie syynä, että kuolema kiinnostaa kirjailijoita niin paljon juuri nyt? Entäpä mikä mahtoi olla kantavin teema vaikkapa kymmenen vuotta sitten?
3 marraskuun, 2012 klo 12:18 pm
Nimetön
Susannan havainnon allekirjoitan. Nuorena kuolemaa pohditaan hyvin paljon. Ihminen tulee tietoiseksi kuolevaisuudestaan ja asiaa täytyy käsitellä. Tuskin minäkään olen koskaan myöhemmin puhunut kuolemasta ja kuolemisesta niin paljon kuin lukioikäisenä.
Toisekseen – rakkaus ja kuolema ovat taiteen perusaiheet. Aina ja kaikkina aikoina.
Lapsuuden rakkaiden Grimmin satujen maailmassa kuolema viikatteineen hillui hyvin ahkerasti. Myös Anni Swanin saduissa kuolema oli välillisesti läsnä, väijyi taustalla.
Mio, poikani Mio oli lapsuuden huimimpia lukuelämyksiä. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että kuolemastahan siinä on kysymys, vaikka sitä ei lapsilukijana ymmärtänyt.
Marja-Leenan Poistui kotoaan on ollut hyvin vaikuttava lukuelämys. Luin sen muutama vuosi sitten.
3 marraskuun, 2012 klo 12:19 pm
annelitre
Anneli siis.
3 marraskuun, 2012 klo 12:20 pm
kirsti k
”Elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja tunteet ovat voimakkaina läsnä nuoruudessa. En näe niiden käsittelyä tai sivuamista ylikorostumisena.”
Olen samaa mieltä Sallan kanssa.
Kuolemasta pitää puhua ja kirjoittaa aina vaan, erilaisin tyylein ja näkökulmin. Kuolema ja suru ovat hämmentäviä asioita kaikenikäisille ihimiselle, ja jos hämmennystä pystyy fiktiivisin keinoin hälventämään, se on erittäin suositeltavaa.
Kuituset-sarjani sai ideansa siitä, kun poikamme alle kouluikäisenä pelkäsi meidän vanhempien kuolemaa, että kuolemme molemmat samaan aikaan. Ahdistus ei hellittänyt ennen kuin kuolemanpelko-aiheisen tietokirjan opastamana kerroin pojalle, että jos me kuolemme, mummu ja pappa pitävät hänestä huolta. Täytyi siis ottaa huomioon kuoleman mahdollisuus ja tehdä selväksi, että lapsi on turvassa myös sen jälkeen. Kuitusen ekaluokkalaiset kaksospojat ovat menettäneet vanhempansa autokolarissa ollessaan 2-vuotiaita, mummula on heidän uusi kotinsa. Kirjoissa ei varsinaisesti käsitellä kuolemaa ja surua, koska pojat eivät muista vanhempiaan. Pääosassa ovat tavallinen ja turvalllinen koululaisen arki, puuhailu ja ystävyys. Kuitenkin taustalla lepattaa koko ajan vanhempien kuoleman varjo: käydään hautausmaalla, katsellaan valokuvia, löydetään vanhempien lapsuusaikaisia aarteita yms.
Kuolema on mukana myös Etsijät-novellikokoelmaan kirjoittamassani tarinassa Viimeinen kesä, jossa kaksi poikaa tekee jäyniä naapurissa asuvalle änkyrälle ukolle. Miehen kiukkuinen suhtautuminen poikiin johtuu osaltaan hänen sairaudestaan, jonka luonne selviää tarinan edetessä. Lopussa ambulanssi hakee ukon. Perustuu tositapahtumiin.
Helmikuussa ilmestyvän romaanini päähenkilö on kuolemansairas nainen. Perustuu tositapahtumiin.
Terhin jo mainitsemat Tihisen Sokerista, kukkasista ja Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli ovat olleet minulle tärkeitä kuolemakirjoja. Tuoreista lukukokemuksista vaikutuksen teki Miki Liukkosen runokokoelma Elisabet, jonka nuori runoilija on omistanut syöpään kuolleelle äidilleen.
Lohtua kaikille, ja kiitos Terhille avauksesta!
3 marraskuun, 2012 klo 12:23 pm
annelitre
Olin eilen Hämeenkyrön kirjaston ihanassa ja hurjassa kummitusillassa kertomassa kummitusjuttuja 10 – 12 -vuotiaille. Kuolemastahan siinäkin puhuttiin ja mietittiin, mitä ihmiset kuoltuaan tekevät.
Oli kyllä mainio idea kirjaston ihmisiltä. Lapset saivat pyhäinpäivän iltaansa mukavan ohjelman – kirjastossa oli ohjelmaa, iltapalaa ja vapaata riehumista 18 – 23. Minun jälkeeni antitäti Reetta Saine tuli vinkkaamaan kauhukirjoista, Karjalaisen Mattikin oli matkassa, joskaan en tiedä, mikä aihe hänellä oli, sarjakuvat ehkä?
Nostan hattua kirjaston tädeille. Lähtiessäni kotiinpäin puoli yhdeksältä meno senkun vilkastui.
3 marraskuun, 2012 klo 12:34 pm
Susanna
Mielenkiintoista, Terhi! Ismo Loivamaa päättää Markun kirjan arvostelun samassa lehdessä: ”Niin taitavasti
ja hienovaraisesti kuin Karpio aihetta kosketteleekin, teemaa
hiukan verottaa sen korostuneisuus tuoreessa
lastenkirjallisuudessa. Muutoin Aleksin tarina koskettaa
aitoudellaan, lämmöllään ja asiantuntevuudellaan.” Asia ilmeisesti todella vaivaa häntä.
3 marraskuun, 2012 klo 12:36 pm
Salla
Se täytyy vielä sanoa, että toki ymmärrän, että paljon ja aktiivisesti lasten- ja nuortenkirjallisuutta lukevalle voi helposti tulla sellainen olo, että jokin aihe tai teema ylikorostuu, jos useassa kirjassa tulee vastaan vaikkapa vanhemman kuolema. Ja jos jokin asetelma alkaa tuntua kuluneelta ja nähdyltä, siihen kiinnittää myös tavallista enemmän huomiota.
On varmasti totta, että kuolemaa käsitellään juuri nyt poikkeuksellisen paljon. Kertooko se jostain? Muusta kuin kirjailijan omasta, sisäisestä halusta kirjoittaa juuri siitä? En tiedä. Meidän on vaikea nähdä selvästi oman aikamme trendejä tai etenkään niiden mahdollisia syitä, kun olemme niiden keskellä.
Seitan Karikko on kyllä ihan huiman hieno kirja. Olen sanonut sen ennenkin ja tulemaan sanomaan vastakin.
3 marraskuun, 2012 klo 12:47 pm
Susanna
En millään muotoa halua moittia Ismo Loivamaata. Hän varmasti tuntee lasten- ja nuorisokirjallisuuden trendit paljon paremmin kuin esim. minä. Siitä huolimatta kuolema on minusta aihe, joka varmasti kiinnostaa nuoria.
3 marraskuun, 2012 klo 3:12 pm
kirsti k
Tässä kynttilöitä sytytellessä ja makaronilaatikon valmistumista odotellessa tuli vielä mieleen tällaista:
Kuolemaa voi käsitellä niin monesta kulmasta. Esim. Hannu Hirvosen muutaman vuoden takaisessa upeassa Tuonenkehrääjät-nuortenromaanissa kuljetaan rajatilassa. Kuolematematiikastaan huolimatta tarina viestii vahvasti siitä, että elämä on aina kuolemaa parempi.
Entä miltä tuntuu pelätä, että joku läheinen on kuollut, ja elää epävarmuudessa päivästä, jopa kuukaudesta toiseen? Sallan Jäljellä-kirjassa Emmin kauhein skenaario on ajatus siitä, että oma perhe ja muut ihmiset ovat kuolleet. Samoin Omenapuu laulaa -kirjassani Eliaksen ystävät pelkäävät Eliaksen kuolleen.
Nuorena päässäni pyöri jatkuvasti vaikka mitä kuolemaan liittyvää, häpeällistäkin: Jos kuolisin, vasta sitten porukat ja kaverit tajuaisivat, miten hyvä tyyppi olen. Isä joutaisi kuolla kurinpitoineen, äidin kanssa on paljon helpompaa. Mitä jos kuoleman jälkeen tuleekin loputon pimeä ikuisuus. Toimiiko yhteys tuonpuoleiseen; jos kaveri kuolee, voiko sen kanssa silti jutella. Näkisinpä kiusaajien ilmeet arkkuni ääressä. Ja niin edelleen. Käsittääkseni tällaiset ajatuskuviot eivät ole tuiki harvinaisia nykynuorillakaan. On hyvä, jos myös aikuiset uskaltavat kohdata nämä tuntemukset, vaikka sitten kirjoittamalla aiheista kirjoja.
3 marraskuun, 2012 klo 4:07 pm
annelitre
Kriitikot – siis ne harvat – jotka lukevat laajasti lasten- ja nuortenkirjallisuutta, näkevät yleiskuvan. Trendejä saattaa olla. Kuitenkin kirjailijat ovat aina kirjoittaneet kirjansa tietämättä toisistaan ja edes aavistamatta, millaisia kirjoja samaan aikaan muualla kirjoitetaan. Kirjathan on kirjoitettu vuosi tai pari aiemmin, jopa enemmänkin, ennen kuin ne ilmestyvät.
Jotain on kenties ollut ilmassa, idulla, jos trendi syntyy.
Kirjailijat eivät todellakaan yhdessä juonittele, että otetaanpa seuraavaksi teemaksi suvaitsemattomuus, minä voisin kirjoittaa siitä tästä näkökulmasta, ota sinä tuo…
Minulla on hämärä muistikuva, että tällaista trendipohdiskelua oli joku vuosi takaperinkin. Yhtään en kyllä muista, mikä trendi oli johtavana tai mikä asia oli painottunut kirjoissa liikaa. Muistaako joku muu?
3 marraskuun, 2012 klo 4:52 pm
Nimetön
Se oli varmaan lopulta vain minitrendi, mutta muutama vuosi sitten huvitti, kun varsinkin lastenkirjoissa oli niin paljon vanhuksia, jopa kokonaisia vanhainkoteja. Ikäihmistä tuntui tulevan vastaan joka puolella.
Sari
3 marraskuun, 2012 klo 4:10 pm
Rouva Huu
Ennen vanhaan kuolema oli lastenkirjoissa ihan kestoaihe. Näin valmistettiin sekä lapsia että heidän vanhempiaan kohtaamaan kuolemaa, kun lapsikuolleisuudenkin määrä oli korkea.
Nykyisin sekä pienet lapset että nuoret (ja aikuisetkin!) on eristetty kuolemasta, se on kaiken ikäisille vieras ja varmaan vähän kammoksuttavakin asia. Siksi on tärkeää että aihetta käsitellään kirjoissa.
Kuvakirjoista hieno kuoleman kuvaus on Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Tyttö ja naakkapuu ja sen jatko-osat, jotka osoittavat ,että läheisen kuolemasta ei selviä käden käänteessä, vaan prosessointi kestää pitkään ja voi olla puuskittaistakin.
Monenlaiset perimmäiset kysymykset ovat nyt ilmassa, ja se kertoo tietysti jotain kiinnostavaa tästä ajasta.
3 marraskuun, 2012 klo 4:22 pm
Terhi
Muistan itsekin, millainen pelottava lumo kuolemalla oli teini-ikäisenä. Teimme itsemurhasta esitelmän parhaan ystäväni kanssa. Kurt Cobainista tuli myyttinen hahmo, jota ihailtiin. Minullakin luki päiväpeitossa: ”It’s better to burn out than fade away”. (Äiti ei ilahtunut, nyt hymyilyttää suuresti).
Lastenpsykiatrian ylilääkäri Anita Puustjärven mukaan kuolema- ja itsemurha-ajatuksia esiintyy suurimmalla osalla murrosikäisistä hetkellisesti, sillä ne ovat osa KUOLEMAKÄSITYKSEN muodostamista. Ne liittyvät olennaisesti teini-iän tunne-elämän prosesseihin.
3 marraskuun, 2012 klo 7:25 pm
Arjamaaria
Ennen kuin kuolen ja Jos vielä jään sekä vähän sivuavasti Kuka on Jenna Fox? ovat edelleen vinkkausten suosituimmat kirjat käännetyistä. Kuten Terhi sanoi, ne liittyvät olennaisesti teini-iän ja tämän kirjavinkkarin tunne-elämän prosesseihin. Nyt olen kyllä sen verran oppinut, että mukana aina muutama ihana kirja, koska sen verran olen kuullut vinkkauksen jälkeen, että eikö ole mitään sellaista, missä ei olisi jotain kamalaa.
Aina joku aihe nousee ylitse muiden. Punatukkaisena tyttönä aiheutti hiukan hilpeyttä, kun 4-6-luokkalaisten kirjoissa oli muutama vuosi sitten aina punatukkainen päähenkilö. Muistin aina mainita, että se en ole minä kuitenkaan 🙂
4 marraskuun, 2012 klo 2:35 pm
Kirsi Pee
Anneli (se taisi olla?) mainitsi Mio poikani Mion.
Yritin lukea sitä lapsilleni ääneen, kun he olivat pieniä. Ei tullut mitään, koska minua itketti vähän väliä ja tyttöjen mielestä ihan väärissä kohdissa. En kokenut tarinaa kertomukseksi kuolemasta, vaan kaltoin ja epäoikeudenmukaisesti kohdellun, kiusatun pojan mielen järkkymisestä. Koin että hän lopulta löysi pakokeinon liian raa’asta todellisuudesta kääntymällä sisäänpäin, paeten itseensä, muiden ulottumattomiin. Nytkin nousee tippa silmään, kun sitä tuskaa ja epäoikeudenmukaisuutta aattelen.
Ja tyttöjen isi taisi sitten lopulta lukea ääneen ne kriittisimmät kohdat. Elokuvan katsominenkin aiheutti samat vuolaat virrat… 😦
Voevoe.. aika laimeasti ilmaistuna se todella kosketti.
Erot lukijoiden tulkinnoissa ovat kuitenkin mielenkiintoisia. 🙂
4 marraskuun, 2012 klo 3:49 pm
annelitre
Mio on kyllä itkettävä kirja.
Aikuisena olen lukenut sitä niin, että lapsi kuolee, kun hänet haetaan tähän uuteen maahan, missä hänen isänsä on kuningas ja hänellä on hyvä olla. Mielen järkkymistä en tullut ajatelleeksi. Voisi se niinkin mennä.
4 marraskuun, 2012 klo 6:45 pm
kirsti k
Anneli kirjoitti: ”Trendejä saattaa olla. Kuitenkin kirjailijat ovat aina kirjoittaneet kirjansa tietämättä toisistaan ja edes aavistamatta, millaisia kirjoja samaan aikaan muualla kirjoitetaan.”
Niinpä, kirjailija kirjoittaa niistä asioista, jotka kutsuvat ja viekoittelevat, eivät millään jätä rauhaan. Se on sitten puhdasta sattumaa tai ajan henkeä, ehkä molempia, jos samat aihelmat yllättäen pyörivät joka toisen kirjailijan päässä.
Erään kollegan kirjat luen nykyään pelonsekaisesti hihitellen, koska tiedän, että sieltä löytyy AINA samoja juttuja, joita olen juuri kutomassa tai kutonut omaan kässäriini – ja päinvastoin. Olemme jopa miettineet, että pitäisikö meidän etukäteen neuvotella tekeillä olevista töistä… Kerran kävi niin, että kyseinen kollega sai käteensä uunituoreen kirjani ja huudahti: ”Voi ei, mun kässärilläni on SAMA työnimi!” Enää mikään ei yllätä. Kiva olla samalla aallolla, vähän karmivaa mutta hauskaa.
Arvelen, että kirjailija kirjoittaa aina omasta mielestään uniikkeja ajatuksia ja omaäänistä tarinaa. Trendejä ei kirjoittaessa ajattele, tuskin edes näkisi niitä, vasta alaa laajemmin tunteva tutkija tai kriitikko pystyy hahmottamaan kokonaiskuvan. Itselleni tuli suurena yllätyksenä esimerkiksi maan mainion Ismo Loivamaan huomio siitä, että nuortenkirjallisuus vilisee taiteilijaäitejä: ”Eliaksen runoilijataräiti on kaikessa kamaluudessaan herkullinen tyyppi, vaikka näitä rasittavan itsekkäitä taiteilijaäitejä nuortenkirjallisuudessa riittääkin.” (Lapsen Maailma 5/2012) En keksinyt yhtään itsekästä taiteilijaäitiä. No, ei mikään ihme, luen tuskin kymmenesosan Loivamaan lukemista kirjoista, olen auttamattomasti pihalla kaikista trendeistä. Toisaalta, haittaako se, että kirjojen tarinat tai henkilöt muistuttavat toisiaan, jokainen teos on kuitenkin ainutlaatuinen, tärkeä aina jollekin, The Kirja.
Kuolemakeskusteluun palanen ”teini-iän tunne-elämän prosessointia” eli viimeinen säkeistö lukion äikäntunnilla kirjoittamastani runosta: ”Seison kaiteella/ sadepisara nenänpäälläni./ Tuuli työntää minua/ kiitos tuulenpuuska!/ Olen jo matkalla.”
Kymppi tuli. Kuten lukuisista muistakin itsemurha-aineista. Koskeen hyppäämisen lisäksi mahdollisia keinoja riitti: eniten suosin pillereitä, raiteita, jäätymistä lumihankeen ja myrkkyä.
Kirjoittakaa kuolemasta kuomat, minä ainakin luen.
4 marraskuun, 2012 klo 9:40 pm
Siiri
Anneli tuolla taisi jo aikaisemmin sanoakin, että rakkaudesta ja kuolemasta kirjoitetaan aina, ja mitäs näitä ihmeellisempää tai mahtavuudessaan pelottavampaa maailmassa voisi edes olla? Tekisi mieli jo kirjoittaa jotain vähän iloisempaa, mutta en pysty. Kuolema on ja pysyy tematiikassani, mutta tietenkin myös rakkaus.
5 marraskuun, 2012 klo 10:26 pm
Usvazine
Kuolema-aiheisista kirjoista Marja Luukkosen Tuulipuun maa (2009). Erinomainen teos, jäänyt minusta suotta vähälle huomiolle.
6 marraskuun, 2012 klo 9:17 am
Mila
Mieleen tuli myös Nora Schuurmanin Auringonkukkatalvi, joka on vähäeleisen koskettava kuvaus aiheesta.
6 marraskuun, 2012 klo 4:04 pm
kirsti k
Mila, Auringonkukkatalvi on yksi suosikeistani, kiitos että muistutit. Herkkä ja koskettava.