Olen ollut vapaa kirjailija 1.10. 2012 alkaen.

Päätös syntyi yllättäen. Lokakuun ensimmäisenä aamuna, töihin mennessäni,  en vielä tiennyt lähteväni. En ollut päättänyt. Toki puhunut mieheni öisin uuvuksiin ja puntaroinut vaihtoehtoja.  En ollut ajatellut, että minä olen se, jolla on rohkeutta lähteä.

Olen elänyt kirjoittamalla ja sitä opettamalla viimeiset kymmenen vuotta. Siitä huolimatta vapaan kirjailijan arki on tuottanut monta yllätystä.

Tässä lista asioita, jotka ovat yllättäneet minua:

1) Yhteisön tarve.

Olen kateellinen töissä käyvien ihmisten me-puheelle. ”Meillä”, ”meidän puljussa”, ”meidän osasto”. Vaikka se puhe olisi minkä kaltaista tahansa, ihastelen niitäkin, jotka haukkuvat työpaikkojaan.

Ymmärrän nyt, miksi kotona onnellisesti kirjoittaneet kirjailijat hankkivat työhuoneen tai perustavat osuuskunnan tai taidekommuunin. Ollakseen edes jossakin kohti päivää vähän ”me”.

2) töiden paljous

Freenä ei sanota ei ihan keveään. Se näkyy juuri nyt. Olin ajatellut itselleni pitkiä laiskoja aamuja ja kirjoittamisviikkoja, mutta juuri nyt suhaan enemmän kuin pitkään aikaan. Ei:tä sanovia kirjailijaystäviäni ihailen ja pidän viisaana. Ei:n sanominen on vaikeaa. Entä jos päivänä, jonka haluaa rauhoittaa vain kirjoittamiselle, teksti ei juoksekaan? Ajatteleeko silloin syyllisesti, että ihan hyvin tähän olisi mahtunut kirjastovierailu….

Tässä uskon, että kyse on vuosikellosta: loka-marraskuu on kouluvierailuiden, messujen ja erilaisten kirjallisuuskalaasien tihentymää. Jos olisin hypännyt virkabussista maalis-huhtikuussa, olisin voinut rauhassa hämmästellä aamulintuja kahvikuppi kädessä.

3) verotuksen vaikeus

Tähänkin mennessä verotus on ollut helvettiä. Nyt se vasta jännäksi menee. On luettava päätökset rivi riviltä, ettei apurahaosuuksista ole vähennetty tulonhankkimisvähennyksiä, on seurattava, onko jokainen pieni palkanliru ilmestynyt eteenpäin.

Ja miksi, oi miksi verohallinnon kirjeet ovat niin myrkyllisen virkakielisiksi muotoiltuja? Soitin saamastani kirjeestä Kirjailijaliiton juristille täysin varmana siitä, että minut halutaan haastaa oikeuteen. ”Joo ei, toi on toi niiden vakiosanamuoto.” Rosiskutsuksi ymmärtämäni kirje tarkoitti, että minulla on 3 päivää oikaista verotusta tai jos en halua sitä silloin tehdä, saan tehdä sen vielä viisi vuotta sen jälkeen….

 Voisiko joku kirjailija alkaa opettaa myös Verohallinnolle kirjoittamista?

4) eläkkeitten ihmemaa

Tarvitseeko edes sanoa…. En edelleenkään uskalla lausua yhtään kirjanyhdistelmää (MYEL, YEL, MELA) ilman lievää hien kutinaa niskassa. Mielikuvani on se, että jokaisen kulman takana vaanii jokin instanssi, jolle olen unohtanut ilmoittaa olemassaolostani.

5) Hinnoittelun vaikeus

Olen vannonut itselleni, että teen harkitun hinnaston, jonka voin napsauttaa dokumenteista auki, jos joku soittaa ja tarjoaa keikkaa. Rahasta puhuminen on vaikeaa. Oman osaamisen hinnoitteluun pitää opetella. On eri asia hinnoitella itseään virkatyön ohella keveään kuin hinnoitella niin, että sillä taksalla ostaisi leivän päälle myös ne juustot.

Pitäisi myös opetella haistamaan ilmaiseksi tyrkytetyt työt. ”Tämähän on näkyvyyttä.” ”Tästä ala saa paljon julkisuutta. ” ”Mielelläsihän sinä puhut juuri lastenkirjallisuudesta.”

Usein juuri nämä ilmaiset työt ovat niitä työläimpiä, taustatyötä vaativimpia, kirjoitustyötä katkaisevimpia.

Niitä pitää laittaa kahteen koriin: siihen, jossa lukee VAPAAEHTOISTYÖ, tärkeät edistettävät asiat, joiden puolesta saa ja pitää puhua vaikka ilmaiseksi. Toisessa korissa lukee OMAN AMMATIN HARRASTAMINEN (=KIELLETTYÄ): vienkö joltakulta toiselta palkkatyön, jos suostun ilmaiseksi? Luonko toimintamallin, jossa sanon, että me kirjailijat tulemme pullapalkalla ihan mihin vaan? Hinnoittelenko koko alan osaamista alas omalla vaatimattomuudellani?

Hyvin harvoin, tässä tunnustan, tästä keikkojen kahteen koriin lajittelusta tulee puhuttua ääneen. Se on sitä kirjailijana toimimisen tabualuetta. Jos kerran olen vapaa ammatinharjoittaja, kai nyt osaan sentään ammattiani harjoittaa, tiedän, mikä on olennaista ja mikä ei…

6) ENNAKKOSUUNNITTELU VAILLA PAINEITA = PAINETTA

Olen oppinut kuljettamaan taiteellista työtä elämän tauoissa ja hengähdyspaikoissa. Kun vauva nukkuu. Kun taapero katsoo Pikku Kakkosta. Kun opettajalla on pitkä kesäloma.

On eri asia suunnitella niin, että taiteellinen suunnittelu on päälause. Kun arjen tulisi täyttyä erilaisista kirjoitusprojekteista, joilla on kaikilla oma rytminsä, aikajänteensä, huipentumansa, deadlinensa.

Rakastan kaavioita ja häkkyröitä. Tämä on alue, jossa haluan olla hyvä. Toistaiseksi opettelen tätäkin. Nyt saa. Nyt saisi. Jos ei vain olisi niin paljon kaikkea, jota saisi….

7) KIRJOITTAVIEN KANSSAIHMISTEN TUKI

Tämä on kohdista ehkä tärkein ja syy koko seitsemän kohdan listaan. Olen ollut järkyttynyt ja liikuttunut siitä, miten paljon tukea olen saanut sille, että loikkasin vapauteen.

Olen saanut kuulla hienoja vapautumistarinoita ja hypyistä tyhjään.

Olen kuullut unelmista, joita free-hyppyä ennen on ajateltu ja arjesta, joka on ollut joko ihan sitä unelmaa tai ihan toisenlaista kuin on ajatellut.

Kertokaa te.

 Oletko itse suunnitellut freeksi ryhtymistä/ oletko free?

Millaista on se vapaus, jossa nyt elät tai mistä haaveilet?

Millaisia eloonjäämistaitoja free tarvitsee pysyäkseen vapaana?

Mainokset