Kirjailijan ja minkä tahansa luovan alan työntekijän tärkein omaisuus on hänen työkykynsä. Kyky tuottaa uutta ja hallita suuria kokonaisuuksia. Kirjailijan täytyy kyetä luomaan, keksimään kiinnostavia tarinoita ja kirjoittamaan ne hyvin. Täytyy kestää hyvät tai huonot kritiikit – molemmissa on kestämistä – tai täysi hiljaisuus, mikä lienee pahinta.

Useimmiten kirja painuu unohduksiin kohtuuttoman nopeasti kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Sitten on huokaistava ja kirjoitettava uusi kirja. Aloitettava taas alusta.

Aina joskus hiipii mieleen tuhoisa ajatus: entä jos en enää kykenekään? Entä jos kadotan kykyni keksiä ja kirjoittaa? Tai mikä vielä pahempaa: entä jos olen jo kadottanut luovuuteni ja kirjoittamisen taitoni, mutta en vain itse huomaa sitä?
Olen ajatellut tätä viime aikoina ehkä siksi, että olen lukenut kolme kirjaa, jotka edustavat tekijänsä myöhäistuotantoa ja jotka ovat niin huonoja, että samankaltainen esikoiskirja ei ylittäisi julkaisukynnystä. Nämä on kuitenkin julkaistu, vaikka ne ovat tekijälleen häpeäksi. Yksi on dekkari, joka ei pysy koossa ja jonka ratkaisu tulee kuin deus ex machina. Toinen on viihdekirja, joka ei ole enää nokkela eikä säkenöivä vaan jonka kielikin on kuin sote-mietinnöstä. Kolmas on realistinen, tekijänsä elämään perustuva kirja, joka leviää ja pursuaa joka suuntaan, toistaa tapahtumia ja kielikuvia, vyöryttää yhä uusia henkilöitä ja on aivan liian pitkä. Kirjat eivät ole välttämättä uutuuksia eivätkä kotimaisia.

Kirjailija on menettänyt kykynsä eikä kukaan ole sanonut sitä hänelle.

Tuottelias Mika Waltari menetti työkykynsä suhteellisen varhain. Silti hän yritti yhä edelleen, riipaisevasti. Kiipesi joka aamu vinttikamariin ja yritti, mutta oli kadottanut kokonaisuuden hallinnan. Se on minusta kirjan kirjoittamisessa vaativinta, pitää kokonaisuutta näpeissä. Waltarin epäilen sairastaneen burn outia, josta tuolloin ei tiedetty mitään. Hän olisi tarvinnut hoitoa ja vuoden tai kahden loman. Hän olisi voinut toipua, niin uskon, mutta kirjoituskoneen ääressä istuminen ja itsensä pakottaminen mahdottomaan vain pahensi tilannetta.

Kirjailijat tekevät työtään varsin iäkkäiksi. Harvassa lienevät ne, jotka odottavat vesi kielellä varhaiseläkettä. Paitsi ne, jotka odottavat varhaiseläkettä porvarillisesta leipätyöstään ja unelmoivat kokopäiväisestä kirjoittamisesta.

Kirjailijaliitto järjestää Kelan kanssa nykyään kirjailijoille työkykyä ylläpitävää kuntoutusta. Se on loistava hanke. Kuitenkaan kuntoutukseen ei ole tungosta, päinvastoin. Ehkä muillekin käy kuin minulle: suunnittelin lähteväni kuntoutukseen, koska haluan ylläpitää kalleintani, aarrettani, työkykyäni. Vaan finanssit eivät antaneet myöten. Kuntoutus vaatisi paljon aikaa, joka olisi poissa työnteosta ja haukkaisi loven ansioihini. Koska tulot eivät ole suuret, ei ole varaa menetyksiin. Päivärahan olisin saanut, mutta maksamani yel-tason päiväraha olisi naurattanut ellei olisi itkettänyt. Apurahoja ei herunut. Ei ole varaa ylläpitää työkykyä, on vain kyettävä työhön. Tämä tekee minut huolestuneeksi.

Mainokset