You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2013.
Vuosi 2013 on pyörähtänyt vauhdilla käyntiin ja sen myötä myös uusi kirjavuosi. Kevätkaudella 2013 on tulossa moneltakin Grafomanian kirjoittajalta kirja tai muuta kirjallista tuotantoa. Tässä listaus kuukausittain:
Tammikuu 2013
Anneli Kanto ja Pekka Saaristo: Talvisodan tytöt, näytelmä
”Suomen Teatteriopiston näyttelijäntyön jatkolinjan toinen opinnäytetyö on kertomus Tampereen tyttölyseon, Tipalan, abiturienteista sodan puristuksessa talvella 1939-40. Aito ja koskettava kertomus Tipalan likkojen viimeisestä kouluvuodesta esitetään raikkaasti Tampereen Komediateatterin katetulla ulkoilmanäyttämöllä tammi-helmikuussa 2013.”
Helmikuu 2013
Kirsti Kuronen: 4×100, Karisto
”4×100 kuvaa taitavasti tyttöporukan urheilun siivittämää ystävyyttä, jota erikoinen Siri perin pohjin hämmentää. Yleisurheilumaailmaan sijoittuva tarina on raikas tuulahdus nuortenkirjallisuudessa – palkitun kirjailijan hieno uusi avaus.”
Salla Simukka: Punainen kuin veri, Tammi
”Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.
Punainen kuin veri aloittaa uuden, nuorten aikuisten trilleritrilogian, jonka pääosassa on vahva ja itsenäinen Lumikki Andersson. Tapahtumien taustalla talvi on kylmempi kuin vuosiin, ja pakkanen kurittaa Tampereen katuja.”
(Kevään aikana tulee televisiosta myös jokunen Uusi päivä -sarjan jakso, jotka olen käsikirjoittanut. Uuden päivän käsikirjoittamisesta voin tehdä myöhemmin myös aivan oman postauksen.)
Kirsti Kuronen: Ammeiden aika, Robustos
”Ammeiden aika on kaihonaivistinen melodraama Iiris Klingstenistä, jonka elämän täyttää Ammela, persoonallinen kylpylä keskellä kaupunkia, ja kourallinen pieniä suuria hetkiä – ja yllätyksiä. Se on Kurosen ensimmäinen romaani aikuisille.”
Maaliskuu 2013
Päivi Lukkarila: Venlan hoitoponi, Karisto
”Suositun heppasarjan neljännessä osassa Venla kohtaa jälleen uusia haasteita kehittäessään ratsastustaitojaan. Alakoululaisille sopivan sarjan teksti on helppolukuista, ja havainnollistavien kuvitusten lisäksi kirjoissa on aina mukana myös hevosalan sanasto.”
Anneli Kanto: Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista, Gummerus
”Äiti älä jätä. Rakasta minua.
Omakohtainen teos siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Teos näyttää piiruakaan kaunistelematta kaikki raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. Kanto on kerännyt teokseen oman tarinansa lisäksi muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia. Yhteiskunnallisesti kantaaottava teos on väkevä puheenvuoro jaksamisensa rajoilla päivittäin kamppailevien omaisten puolesta.”
Huhtikuu 2013
Anneli Kanto: Veera Virtanen ja esikoulu (Viisi villiä Virtasta 5), Karisto
”Esikoulun aloittaminen on jännää, varsinkin jos päiväkotikin on ihan vieras paikka. Anneli Kannon sympaattinen teksti ja Noora Katon raikas kuvitus saattelevat Veeran ja pienen lukijan haskasti uuteen elämänvaiheeseen. Mainio tarina on viides osa lasten suosikiksi nousseeseen kuvakirjasarjaan.”
Tunnen, että olen kulkenut Jäljellä– ja Toisaalla-kirjojen kanssa nyt jonkin polun päähän. Polku alkoi kutsua minua keväällä 2010. Se sai minut juoksemaan tarinan kanssa, joka poikkesi vahvasti aiemmistani. Tarinassa juoni ja käänteet kiskoivat minua eteenpäin. Polku oli minulle outo ja tiesin olevani vieraalla maaperällä, mutta halusin kiivaasti nähdä, mihin päätyisin. Tein käsikirjoitusta aluksi työnimellä Ainoat, jonka tiesin joka hetki vääräksi. Väärä nimi ärsytti minua kuin kutittava villapaita. Kun löysin viimein oikean nimen, Jäljellä, solahdin miellyttävään veteen. Oikea nimi kannatteli minua ja tarinaa. Olen nyt nähnyt, mihin polku on johtanut. Kirjat jatkavat toivottavasti elämäänsä vielä pitkään, mutta itse en kulje enää tiiviisti niiden rinnalla.
Kirjaparin saamassa palautteessa on korostunut kysymys siitä, onko kyseessä yksi vai kaksi kirjaa. Mielipiteet ovat vaihdelleet jyrkästi. Osa on ollut sillä kannalla, että kahteen kirjaan jako on keinotekoinen ja kyseessä on todellisuudessa vain yksi kirja. Osa taas on ollut sitä mieltä, että kaksi erillisissä kansissa olevaa kirjaa on ollut ainoa oikea ratkaisu kertoa tarina. Koska aiheesta on kysytty minulta niin useita kertoja, päätin kertoa oman näkemykseni siitä. Pahoittelut kaikille jo etukäteen siitä, jos postaus menee liiaksi kategoriaan: ”Kirjailija selittää tekemisiään.”
Olen luultavasti ilmaissut joissain haastatteluissa tai keskusteluissa itseäni epätarkasti, kun osalle lukijoista on jäänyt se kuva, että olisin ensin kirjoittanut yhden käsikirjoituksen ja jakanut sen sitten kahteen osaan. Niin ei tapahtunut. Ensimmäinen käsikirjoitusversio sisälsi Jäljellä-kirjan tapahtumat ja niiden lisäksi lopussa noin kymmenen sivun mittaisen selityksen tyhjän maailman mysteerille. Tajusin melko pian, että se oli rakenneratkaisuna kehno. Koko tarina lässähti. Aloin miettiä kuumeisesti, miten saisin vastattua Jäljellä-kirjan kysymyksiin niin, että vastaukset olisivat itsessäänkin kiinnostavia, eivät pelkkiä kysymysmerkkien poistajia.
Luokseni tuli Samuel, toisen kirjan päähenkilö. Ja hänen kauttaan, hänen näkökulmastaan, kokonaan uusi tarina, jonka ytimessä on Samuelin oma, eettinen kamppailu. Kun toinen kirja vielä löysi nimensä, Toisaalla, minulla ei ollut epäselvyyttä siitä, etteikö kyseessä olisi ollut juuri kirjapari, toisiaan täydentävä teoskaksikko.
Jäljellä kuvaa ennen kaikkea Emmin yksinäisyyttä ja myös havahtumista siihen, että kaikkiin kysymyksiin ei välttämättä ole vastausta. Halusin tietoisesti jättää lukijan kirjan lopussa hetkeksi tyhjän päälle. Halusin myös antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omat ratkaisunsa, keksiä omat vastauksensa. Vaikka kirjat lukisi peräjälkeen, yhden kansien sulkeminen ja toisen avaaminen suo mielestäni ajatuksille merkittävämmän tauon kuin se, että Samuelin tarina jatkuisi Emmin tarinan perään vain sivua kääntämällä. (Kirjoissa on myös mielestäni erilainen kerronnan dynamiikka, mutta tämä nyt on tällaista kirjailijan hifistelyä.)
Mutta toimivatko kirjat erikseen, itsenäisinä teoksina? Minun on oikeastaan mahdoton vastata siihen. Ehkä jollekulle toimivat, toiselle eivät. Voihan myös kysyä: Tarvitseeko niiden toimia ja millä tasolla? Jos palapelin kaksi palaa muodostavat yhdessä kuvan, pitäisikö palojen olla jo alunperin kiinni toisissaan? Toimiiko lukko ilman avainta, avain ilman lukkoa? Minulla ei ollut tällaiselle kirjaparille esikuvaa, josta olisin voinut etsiä suuntaviivoja. Täytyi luottaa omaan vaistoon, ottaa riski.
Suomen Nuorisokirjailijat ry:n kirjallisuuspalkinnot 2013:
Topelius-palkinto vuonna 2012 ilmestyneistä nuortenkirjoista:
Salla Simukka: Jäljellä ja Toisaalla (Tammi)
Palkintoraadin perustelut:
Salla Simukan kirjat Jäljellä ja Toisaalla on eheä kahden kirjan kokonaisuus. Molemmista kirjoista nousee esille useita tärkeitä teemoja niin yksilön näkökulmasta (mm. uskaltaa olla oma itsensä) kuin yhteiskunnallisestikin (suorittaminen, valinnanvapaus ja valta).
Kirjat ottavat myös kantaa nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan. Virtuaalimaailmasta tulee todellinen maailma liian monen nuoren kohdalla.
Simukan kirjoissa perhesuhteet kuvataan arkirealistisesti ilman suuria ongelmavyyhtejä, ja tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että perustarina pysyy vahvana.
– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –
Arvid Lydecken -palkinto vuonna 2012 ilmestyneistä lastenkirjoista:
Kirsti Ellilä: Majavakevät (Karisto)
Palkintoraadin perustelut:
Kirsti Ellilän kirjassa yhdeksi vahvaksi teemaksi nousee rasismi sivutuotteineen kuten syrjiminen ja yksinäisyys, mutta Ellilän kirjassa myös luonto ja eläinten suojelu saavat oman vahvan merkityksensä.
Majakevät kertoo hyvin vakuuttavasti pienen henkilön sinnikkyydestä ja periksi antamattomuudesta, joiden avulla saadaan aikaan suuria asioita. Kirjassa on ihailtavaa sen kieli ja rakenne yhdessä useiden eri teemojen kanssa.
# # # #
Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.
Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.
Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoja tukee Kopiosto.
Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko, kirjastovirkailija Marja Welin, ja muina jäseninä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi, freelancer-kriitikko Emma Saure ja erikoiskirjastonhoitaja Markku Kesti.
Hylsy eli hylkäyskirje on ohittamaton osa kirjailijuutta. Jokainen on joskus saanut hylsyn. Joku kertoo voivansa paperoida makuuhuoneensa seinät hylsykirjeillä, jos nyt niin perverssi mieliteko sattuisi yllättämään.
Aloittelevalle kirjailijalle tai julkaisukynnyksen ylitykseen ponnistavalle kirjoittajalle hylkäys on tuttu juttu. Se tiedetään. Yhtä tuttu juttu ei ole, että myös paljon julkaisseet, palkintoja saaneet, vakiintuneet ja tasokkaat kirjailijat tulevat torjutuiksi.
Tuntuu siltä, että näinä kustannusalan myrskyisinä aikoina hylsyt ovat lisääntyneet ja iskevät yllättävistä suunnista. Myös käsikirjoituksen hylkäämisen perusteet saattavat kuulostaa yllättäviltä ja jopa jälkikäteen haetuilta, selittelyiltä. Vaisto sanoo, että takana on jotain muuta: kustantamon uudelleenjärjestelyjä tai tulevaisuudessa siintäviä yrityskauppoja, nimikkeiden vähennystarvetta, huonoa taloustilannetta tai kaupallista laskelmointia.
Siitä ei päästä mihinkään, että kustannusala on myös bisnestä. Se on syytä muistaa ja ymmärtää. Kustantamon pitää myydä kirjoja voitollisesti tai kustantamo on nopeasti entinen kustantamo. On silti ankeaa, jos käsikirjoituksen julkilausuttu hylkäämisen syy on taiteellisen tason tai omaperäisyyden puute (niitäkin toki käsiksessä voi olla), kun todellinen syy on arvio huonosta myynnistä.
Tämä on tietenkin mutuhuttua eikä ehkä pitäisi munata itseään julkisesti lausumalla näin, mutta on sellainen olo, että muutaman vuoden runsaan nimikemäärän ja kirjanmyynnin vähenemisen jälkeen kustantamoissa kiristetään nyt linjaa ja supistetaan julkaistavien teosten lukumäärää. Se tarkoittaa lisää hylsyjä.
Hylsyn sietäminen vaatii sankaruutta ja selkärankaa. Se on kova paikka kenelle tahansa, olipa sitten kirjoittamisen harrastaja tai paljon julkaissut kirjailija.
Kun kirjoittaja saa vaivalloisen työnsä valmiiksi ja antaa sen luettavaksi, tilanne on sama kuin lapsen kiikuttaessa piirustuksensa äidille: hän toivoo hyväksymistä, kehumista ja kiittelyä. Isku on kauhea, jos tuleekin torjunta. Silloin ihminen ropisee sirpaleina lattialle, tuntee tulleensa mitätöidyksi kokonaisuudessaan, jopa häpeää, vaikka siitä ei tietenkään ole kysymys. Järki kertoo, että kustantajalla on hylkäämiseen perusteet, mutta tunne huutaa, että tämä on verinen vääryys ja mieleen hiipii epäilys, että en koskaan enää pysty kirjoittamaan mitään.
Tulee tyhjä olo. Tuntee putoavansa, ei tiedä, mistä ottaisi kiinni.
Varsinaisesti en ole saanut äskettäin hylsyä, mutta muuan toiveikas ja kiva kirjaprojekti karahti kiville ja käsikirjoituspuolella on ollut vastoinkäymisiä. Yllättävän kipeää puraisu on tehnyt.
Otsikon sitaatti saattaa kuulostaa absurdilta, mutta meille marginaalista kirjoittaville kirjailijoille se on aika yleinen ongelma.
Puolituttu lapsuudenkotikaupungistani olisi halunnut ostaa kirjani joululahjaksi, mutta paikallinen kirjakauppa laittoi lapun luukulle. Lähin kirjakauppa 50 kilometrin päässä Joensuussa myi ei-oota. Kuten tiedämme, monet lasten- ja nuortenkirjailijat (ja muut vähälevikkisen kirjallisuuden edustajat) saavat olla kiitollisia, jos kirjakaupan hyllystä löytyy yksikin oma kirja. Hip hei.
Syksyisen kouluvierailun jälkeen eräs opettaja lähetti hyväntahtoista meiliä:
”Haluaisimme tilata kirjojasi koulukirjastoon. Tilataanko niitä sinulta suoraan?”
Ei. Niitä ei tilata minulta suoraan. Kirjailija saa toki vapaakappaleita kirjoistaan, mutta minä jaan ne ystävilleni. En ole koskaan myöskään ryhtynyt kirjakauppiaaksi, myyminen on kustantajan tehtävä.
Mistä kirjoja sitten saa? Myös niitä ei-bestsellereitä, joita kirjakaupat eivät pidä näyteikkunoissaan ja prameilla myyntipöydillään?
Vaikkapa kustantajan nettikaupasta. Niin, mutta harva tietää tuosta vain, mille kustantajalle me kirjoitamme, koska kirjoitamme nykyisin niin monille. Ehkä kaikkein yksinkertaisinta on googlettaa ja vertailla hintoja. Kyllä niitä kirjoja nimittäin saa.
Oletko sinä törmännyt tähän ongelmaan?
Otsikon kysymys iski tajuntaani, kun luin Magdalena Hain blogikirjoitusta ”Fantasian merkityksestä lapsille ja nuorille” 27.12.2012. Otan asian esille Magdalena Hain luvalla myös täällä, koska mielestäni asia on tärkeä. Maggis oli polttanut hihansa fantasiakirjallisuutta koskevien typerien ja asiattomien kysymysten takia. Niitä olivat mm. Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksessa 12.12. esiintynyt mutuun pohjautuva väite: ”Miksi kirjakaupoista ei löydy nuorille kunnollista luettavaa? Miksi enää ei kirjoiteta sellaisia kirjoja kuin silloin kun minä olin nuori?” Hän on joutunut myös sellaisten kysymysten ja väitteiden eteen kuin: ”Milloin kirjoitat ihan oikean kirjan? Minä en tajua fantasiaa. Mitä järkeä siinä on? Tämä tarina ei toimi, jos siitä ottaa fantasiaelementin pois. Miksi joku haluaa lukea mielikuvitusmaailmassa tapahtuvista asioista? Eiväthän ne ole totta.”
Ymmärrän hyvin, että Maggiksen kuppi on hiljalleen täyttynyt ja lopulta kuohahtanut yli. Olen itsekin joutunut vastaamaan samantyyppisiin kysymyksiin, tosin sillä erotuksella, että minun tapauksessani kysyjät ovat tarkoittaneet lasten- ja nuortenkirjallisuutta yleensä. Jostain kumman systä en silti tunne vieläkään suurempaa vetoa ns. aikuisten romaanien kirjoittajaksi. Käykää itse lukemassa Magdalena Hain postaus ja sen herättämä keskustelu.
Olen ilmeisesti hiukan vainoharhainen, kun ensin luin Maggiksen purkauksen niin, että siinä oikein halkipoikkipinoon-tyylillä todistetaan, miten paljon parempaa kirjallisuutta fantasia on kuin ns. realistinen lasten- ja nuorenkirjallisuus. Se nosti niskakarvani pystyyn. Keskusteltuamme aiheesta Maggiksen kanssa, minullekin lopulta valkeni, ettei hänen ollutkaan tarkoitus lytätä realistista lanu-proosaa, vaan nimenomaan juhlia fantasiakirjallisuuden ja sen eri muotojen murtautumista lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtavirtaan. Se onkin mainiota! Jos Kodin Kuvalehden vuoden 2012 viimeisen numeron pientä uutista on uskominen, niin lanu-kirjallisuudella näyttäisi menevän suhteellisen hyvin. Ja koska arvokkainta arvoa mitataan nykyään tietenkin myyntiluvuilla, tarkoittanee ”suhteellisen hyvin” tässä sitä, että joku meidän kirjoittamiamme kirjoja ostaa.
Olen täällä joskus ennenkin ilmaissut mielipiteeni lasten- ja nuortenkirjallisuuden turhan ahtaasta lokeroinnista. Mitä esim. tarkoittaa ”realistinen lasten- ja nuortenkirjallisuus”? Ai niin, mutta onhan sekin tietenkin jaettavissa omiin lokeroihinsa. Olen näiden seitsemäntoista vuoden kirjallisuusmaailmassa haahuilun jälkeen tajunnut senkin, että kammoni kaikensorttista kategoriointia kohtaan johtuu aika pitkälti omasta pystymetsätaustastani. Olen sen verran yksinkertainen heppu, että ajattelen luvun tai kirjoittamistyön alla olevaa kirjaa ensisijaisesti yksilönä. Minulle on ihan sama mitä genreä se edustaa jos se vain on sellainen, että tulen juttuun sen kanssa. Joo, ymmärrän toki tutkijoiden, kirjastovirkailijoiden ja kirjakauppiaiden tarpeen jakaa lasten- ja nuortenkirjallisuuttakin yhä pienempiin ja sitä kautta ehkä helpommin markkinoitaviin alalajeihin. Ehkä minut voisi luokitella vanhaksi hipiksi, kun jaksan jankuttaa tätä vanhaa ja kulahtanutta fraasia: antaa kaikkien kukkien kukkia.
Kirjailijana minua ottaa päähän jos tapa jolla kerron pikku tarinoitani, luokitellaan katoavaksi kansanperinteeksi. Magdalena Haista poiketen en kertakaikkiaan pysty sanomaan, millaista kirjallisuutta lapset ja nuoret tarvitsevat. Jokaisella lukijalla iästä riippumatta on omat suosikkikirjansa. Teini-ikäisissä sanataideoppilaissani on ollut sekä fantasian että ns. realistisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystäviä. Ja onhan sellaistakin kirjallisuutta, jossa realistinen ja fantastinen kulkevat käsi kädessä. Timo Parvela sanoi radiohaastattelussa, että menestyäkseen pitää lasten- ja nuortenkirjailijan kirjoittaa sarjakirjoja. Minä voin siis huoletta luopua menestymishaaveistani. Ymmärrän toki, että joukoissamme on itseäni joustavampia ja ajan vaatimusten mukana työtapojaan muuttavia kollegoja. En kai minäkään vielä ihan uppotukkiosastolle kuulu. Ja joskushan jokaisen kirjailijan on lopetettava uransa. Aion kuitenkin sinnitellä vielä mukana, jos vain terveys ja pää kestävät. Omalla tyylilläni, omalla verkkaisella vauhdillani ja puolinäkymättömästi jostain taustalta tapahtumia seuraillen. Meitä lasten- ja nuortenkirjailijoita on niin vähän, että meillä ei ole varaa jakautua kuppikuntiin, vaan paremminkin yrittää oppia toisiltamme ja kannustaa toisiamme. Mitä sanoo Magdalena Hai? Mitä sanotte te muut?
No niin, te kaikki, jotka päädyitte blogiin sanahaulla ”big tits”, hajaantukaa. Täällä ei ole mitään nähtävää. Muut voitte jatkaa Grafomanian tilastovuosikatsauksen lukemista. Edellisessä postauksessa Siri loi katseensa jo tähän uuteen, alkaneeseen vuoteen. Käykäähän kommentoimassa lupauksianne. Tässä muutama huomio viime vuodesta:
1. Blogin kuukausittaiset näyttökerrat liikkuivat vuonna 2012 kahdentuhannen ja seitsemäntuhannen välillä. Kesällä oli hiljaisinta, maaliskuussa vilkkainta. Näyttökerta on eri asia kuin kävijä, mutta ainakin näyttökertojen valossa Grafomaniaa voidaan pitää hyvin vilkkaana ja seurattuna kirjallisuusblogina.
2. Vuoden 2012 neljän suosituimman artikkelin kärjen muodostivat Roope Lipastin esikoiskirjailijuutta pohtiva postaus, avoin kirje Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle, Topelius- ja Arvid Lydecken -ehdokkaat 2013 ja postaus siitä, miten paljon kirjailijan pitää miettiä kirjojensa myyntiä. Näille kaikille kertyi näyttökertoja pitkälti yli 700. Topelius- ja Lydecken-ehdokkaiden julkistuspostaus keräsi Grafomanian historian suurimman yhden päivän näyttökertapotin. Näissä luvuissa kannattaa ottaa huomioon se, että ylivoimaisesti suosituin sivu blogissa on kuitenkin etusivu, joka keräsi vuonna 2012 yli 28 000 näyttökertaa. Monesti postaukset luetaankin suoraan etusivulta, klikkaamatta varsinaista postausta.
3. Blogiin on tultu ehdottomasti eniten hakukoneiden avulla. Toiseksi eniten on tultu Facebookin kautta, missä Grafomanian postauksia linkataan kiitettävän paljon. Sari Peltoniemen kotisivujen kautta tullaan myös erittäin paljon, samoin Parnassosta, Blogilistalta ja Kirjailijaliiton sivuilta.
4. Blogissa olevista linkeistä on klikattu eniten Terhin blogin osoitetta, sen jälkeen minun kotisivujeni osoitetta ja kolmanneksi eniten Kirstin kotisivujen osoitetta.
5. Sitten päästään hauskimpaan tilasto-osioon eli niihin hakusanoihin, joilla blogiin on tultu vuonna 2012. Ehdottomasti suosituin hakusana on ollut ”grafomania” (myös kirjoitusmuotoja ”grafomnaia”, ”grfaomania”, ”grafomanai” ja ”grafoomania” on esiintynyt useita kertoja). Voidaan varmaan olettaa, että suurin osa ”grafomania”-hakusanan kirjoittaneista on etsinyt juuri blogiamme. Toki sana on olemassa muutenkin ja esimerkiksi sen tarkoitusta tai taudinkuvan määritelmää on voitu hakea. Jos blogimme nimi kuitenkin olisi esimerkiksi tuo otsikossa mainittu ”Big Tits”, olisi oletettavampaa, että niillä hakusanoilla ei etsittäisi ensisijaisesti blogiamme, vaikka sinne päädyttäisiinkin. Toiseksi eniten vuonna 2012 blogiin on päädytty hakusanalla ”kustannustoimittaja” ja kolmanneksi eniten sanalla ”joulukertomus”. Sijoilla neljä ja viisi on kaksi blogin kirjoittajaa eli ”salla simukka” ja ”kirsi kuronen”. Kolmas blogin kirjoittaja ”siri kolu” on hakusanana voittanut ”rakkauskertomukset” mutta hävinnyt täpärästi hakusanalle ”alasti”. Pari kuriositeettia hakusanoista: ”kato googlesta”, ”huominen”, ”tuula kallioniemen lapsuus”, ”ruokapalkka” ja ”eroottiset eläintarinat”. Hmm. En kommentoi.
Katsotaan tämän vuoden loputtua, onko tilastoissa tapahtunut muutoksia.
(Kuvassa talitiainen, englanniksi great tit. Kuvalähde: Wikimedia Commons.)
Grafomania 
Uusimmat kommentit