Tunnen, että olen kulkenut Jäljellä– ja Toisaalla-kirjojen kanssa nyt jonkin polun päähän. Polku alkoi kutsua minua keväällä 2010. Se sai minut juoksemaan tarinan kanssa, joka poikkesi vahvasti aiemmistani. Tarinassa juoni ja käänteet kiskoivat minua eteenpäin. Polku oli minulle outo ja tiesin olevani vieraalla maaperällä, mutta halusin kiivaasti nähdä, mihin päätyisin. Tein käsikirjoitusta aluksi työnimellä Ainoat, jonka tiesin joka hetki vääräksi. Väärä nimi ärsytti minua kuin kutittava villapaita. Kun löysin viimein oikean nimen, Jäljellä, solahdin miellyttävään veteen. Oikea nimi kannatteli minua ja tarinaa. Olen nyt nähnyt, mihin polku on johtanut. Kirjat jatkavat toivottavasti elämäänsä vielä pitkään, mutta itse en kulje enää tiiviisti niiden rinnalla.
Kirjaparin saamassa palautteessa on korostunut kysymys siitä, onko kyseessä yksi vai kaksi kirjaa. Mielipiteet ovat vaihdelleet jyrkästi. Osa on ollut sillä kannalla, että kahteen kirjaan jako on keinotekoinen ja kyseessä on todellisuudessa vain yksi kirja. Osa taas on ollut sitä mieltä, että kaksi erillisissä kansissa olevaa kirjaa on ollut ainoa oikea ratkaisu kertoa tarina. Koska aiheesta on kysytty minulta niin useita kertoja, päätin kertoa oman näkemykseni siitä. Pahoittelut kaikille jo etukäteen siitä, jos postaus menee liiaksi kategoriaan: ”Kirjailija selittää tekemisiään.”
Olen luultavasti ilmaissut joissain haastatteluissa tai keskusteluissa itseäni epätarkasti, kun osalle lukijoista on jäänyt se kuva, että olisin ensin kirjoittanut yhden käsikirjoituksen ja jakanut sen sitten kahteen osaan. Niin ei tapahtunut. Ensimmäinen käsikirjoitusversio sisälsi Jäljellä-kirjan tapahtumat ja niiden lisäksi lopussa noin kymmenen sivun mittaisen selityksen tyhjän maailman mysteerille. Tajusin melko pian, että se oli rakenneratkaisuna kehno. Koko tarina lässähti. Aloin miettiä kuumeisesti, miten saisin vastattua Jäljellä-kirjan kysymyksiin niin, että vastaukset olisivat itsessäänkin kiinnostavia, eivät pelkkiä kysymysmerkkien poistajia.
Luokseni tuli Samuel, toisen kirjan päähenkilö. Ja hänen kauttaan, hänen näkökulmastaan, kokonaan uusi tarina, jonka ytimessä on Samuelin oma, eettinen kamppailu. Kun toinen kirja vielä löysi nimensä, Toisaalla, minulla ei ollut epäselvyyttä siitä, etteikö kyseessä olisi ollut juuri kirjapari, toisiaan täydentävä teoskaksikko.
Jäljellä kuvaa ennen kaikkea Emmin yksinäisyyttä ja myös havahtumista siihen, että kaikkiin kysymyksiin ei välttämättä ole vastausta. Halusin tietoisesti jättää lukijan kirjan lopussa hetkeksi tyhjän päälle. Halusin myös antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omat ratkaisunsa, keksiä omat vastauksensa. Vaikka kirjat lukisi peräjälkeen, yhden kansien sulkeminen ja toisen avaaminen suo mielestäni ajatuksille merkittävämmän tauon kuin se, että Samuelin tarina jatkuisi Emmin tarinan perään vain sivua kääntämällä. (Kirjoissa on myös mielestäni erilainen kerronnan dynamiikka, mutta tämä nyt on tällaista kirjailijan hifistelyä.)
Mutta toimivatko kirjat erikseen, itsenäisinä teoksina? Minun on oikeastaan mahdoton vastata siihen. Ehkä jollekulle toimivat, toiselle eivät. Voihan myös kysyä: Tarvitseeko niiden toimia ja millä tasolla? Jos palapelin kaksi palaa muodostavat yhdessä kuvan, pitäisikö palojen olla jo alunperin kiinni toisissaan? Toimiiko lukko ilman avainta, avain ilman lukkoa? Minulla ei ollut tällaiselle kirjaparille esikuvaa, josta olisin voinut etsiä suuntaviivoja. Täytyi luottaa omaan vaistoon, ottaa riski.
Grafomania 
8 kommenttia
Comments feed for this article
15 tammikuun, 2013 klo 7:47 pm
Terhi
”Minulla ei ollut tällaiselle kirjaparille esikuvaa, josta olisin voinut etsiä suuntaviivoja. Täytyi luottaa omaan vaistoon, ottaa riski.”
Tämä kirjoittajan huoneentauluksi, opiksi sanataideryhmiin. Kirjoittajan on oltava rohkea, uskallettava kokeilla, vaikka hirvittäisi ja tekisi mieli perääntyä. Sallan riskinotto kannatti, sillä syntyi jotain uudenlaista.
15 tammikuun, 2013 klo 11:30 pm
Nimetön
Nimenomaan. Siitä syntyi jotain uudenlaista. Ja vaikka uudenlaisuuden ei mitenkään pidä olla itseisarvo, tässä kirjaparissa se on todella virkistävä ja ajautksia herättävä asia.
Minulle molemmat osat toimivat ominaan. Ja ilahduin erityisesti siitä, että toisen kohdalla sain aidon yllärin. Taitavasti rakennetun, hykerryttävän siksi, että se avasi niin paljon ensimmäiseen, vaikka toimikin ihan itsenäisenä. Niinkuin salaovi kirjahyllyn takana…
Kun näitä uusia lajityyppejä mieluusti kategorisoidaan ja näitä utopistisia tulevaisuuden tai rinnakkaistodellisuuden jne. kuvauksia joko hehkutetaan muodikkaina ja uudenlaisina tai sitten moititaan muodikkaiksi ja erikoisuudenhakuisiksi tai ties miksi, niin lajityyppejä ollenkaan tuntemattomana ja mieluusti lajittelut sikseen jättävänä tahdon kiittää virkistävistä, hyvin monenlaisia ajatuksia niin moraalisesti ja eettisesti herättävistä kuin ihan kirjallisten, kielellisten ja rakenteellistenkin ansioiden tarjoamista lukuelämyksistä.
T von L
16 tammikuun, 2013 klo 10:02 am
kirsti k
Mukavaa ja kiinnostavaa Salla, että ”selitit tekemisiäsi”.
”Halusin myös antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omat ratkaisunsa, keksiä omat vastauksensa.”
Juuri tämä kutkutti ekan osan jälkeen: heti oli mielessä useampikin selitys Emmin katoamiselle, vahvimpana epäilin, että kyseessä oli jonkinlainen kolossaalinen tosi-tv, jota Iso Veli käsikirjoitti ja ohjasi. Tosin aloin epäillä tätä teoriaa siinä vaiheessa, kun satuviittaukset mystisesti ilmestyivät ja katosivat. No, vaikka kehittelin mielessäni erilaisia ratkaisuja, toimi Jäljellä siitä huolimatta yksinäänkin, pidän avoimista lopuista, jopa apposen avonaisista. Jos toista palaa ei olisi ollut, olisin hyvin tyytynyt kirjailijan siihen saakka tarjoamiin vinkkeihin sekä omiin selityksiini.
Entä toimiiko Toisaalla yksinään? Vaikea sanoa, kun olen lukenut molemmat. Löytyykö joku, joka olisi lukenut vain kakkosen? Olisi mielenkiintoista tietää, miten se aukeaa – luultavasti kiihottaa menemään myös Emmin nahkoihin, etsimään käsiinsä ekan palan.
Erityisen hienoa tuplassa on se, miten Emmi ja Samuel omine erilaisine kipupisteineen tekevät kirjoista persoonat – kyllä Salla, molemmissa on oma dynamiikkansa.
Kuuluin aluksi koulukuntaan, jonka mukaan tarina olisi pitänyt olla yksissä kansissa. Nyt en ole enää varma. Ehkäpä selitys olisi tullut liian nopeasti eikä lukijan spekuloinneille ja sulatteluille olisi jäänyt aikaa. Kahden näkökulman samasta paketista loistava esimerkki on mielestäni noin kymmenen vuoden takainen Audrey Tautoun tähdittämä elokuva Rakastaa, ei rakasta. Noin puolivälissä näkökulma annetaan henkilölle, joka siihen saakka oli lähinnä sivuroolissa, tarina muuttuu täysin. Käänne hämmentää, tuntuu hienolta; kaksi elokuvaa yhdessä. Sallan kirjaparistakin saisi komean elokuvan! Olisiko niitä yksi vai kaksi? Ehkä niitäkin kaksi, koska Samuelia ei ole ekassa osassa. Yhden elokuvan ratkaisussa voisi toimia limittäinen näkökulmien vuorottelu – tai ei sittenkään, juju paljastuisi aivan liian aikaisin.
Taidan kääntää takkiani, tässä tapauksessa kirjapari on parempi kuin yksi kirja.
Kannatti luottaa vaistoon, Salla!
16 tammikuun, 2013 klo 12:35 pm
hollolankirjasto
Juuri yhden tarinan kertominen kahdessa kirjassa ja onnistuneesti oli ehkä yksi vahvimmista syistä miksi Salla tuli palkituksi. Vaikka yllättävyys ei kuulu varsinaisesti palkinoperusteisiin, niin kyllä paljon lukeva ilahtuu aina kun kirjailija onnistuu syöttämään hänelle pajunköyttä ihan uudella ja piristävällä tavalla. Kirjallisuudessa voi petetyksi tulemisesta ja harhaanjohtamisesta huolimatta, tai jopa juuri siksi, tulla lukijalle hyvä mieli! 🙂
markku-setä
16 tammikuun, 2013 klo 5:27 pm
Salla
Kiitos sanoistanne ja ajatuksistanne Terhi, T von L, Kirsti ja Markku-setä! Kommenteistanne lähti hyökymään ajatusryöppyjä, mutta istuisin täällä kirjoittamassa niitä auki vielä ensi vuoden puolellakin, jos nyt lähtisin sille tielle. Sanon siis vain vielä kerran: lämmin kiitos.
17 tammikuun, 2013 klo 11:04 am
Reeta / Les! Lue!
Ensi alkuun kiitos hienoista kirjoista! 🙂 Tykkäsin molemmista valtavasti! Blogistanian Kupouksessa äänestin ensimmäistä osaa, mutta ääni oli tarkoitettu samalla myös kakkososalle.
Minun mielestäni kirjasi toimivat ehdottomasti parhaiten juuri näin, kahtena erillisenä teoksena. Kirjojen tunnelma ja teemat ovat kuitenkin sen verran erilaisia, että yhteen kirjaan ympättynä kaikkea olisi tullut liikaa.
Vähän samanlaisen ratkaisun on tehnyt Margaret Atwood kirjaparissa ”Oryx ja Crake” ja ”Herran tarhurit”. Nekin voi lukea erikseen, mutta omasta mielestäni ne avautuvat paljon paremmin peräkkäin luottuina.
17 tammikuun, 2013 klo 3:03 pm
Nimetön
Hmmm, Reetan kommentti saattaa selittää miksi Herran tarhurit tuntui minusta hieman väkisinväännetyltä ja ylipitkältä. Täytynee lukea Oryx ja Crake, jottei tule arvosteltua vain osaa tarinasta. Kiitos vinkistä, Reeta!
markku-setä
5 helmikuun, 2013 klo 4:21 pm
Tuija
Kiitos taustoituksesta. Minusta kirjaparisi toimii eri kansissa, tuo mainitsemasi hengähdystauko kuvaa asiaa hyvin. Tosin ne kannattaa ehdottomasti lukea peräkkäin, kun on vielä tunnelmassa mukana.
Toimivatko ne erillisinä? Jäljellä toimii yksinkin, se on sillä tavalla etulyöntiasemassa Toisaalla-romaaniin nähden. Samuelin näkökulma puolestaan on niin sidoksissa Emmin tarinaan, ettei se ehkä aukeaisi koko kantavuudessaan, jos ei olisi ensin lukenut mitä Emmille on tapahtunut.