jaljella toisaalla

Tunnen, että olen kulkenut Jäljellä– ja Toisaalla-kirjojen kanssa nyt jonkin polun päähän. Polku alkoi kutsua minua keväällä 2010. Se sai minut juoksemaan tarinan kanssa, joka poikkesi vahvasti aiemmistani. Tarinassa juoni ja käänteet kiskoivat minua eteenpäin. Polku oli minulle outo ja tiesin olevani vieraalla maaperällä, mutta halusin kiivaasti nähdä, mihin päätyisin. Tein käsikirjoitusta aluksi työnimellä Ainoat, jonka tiesin joka hetki vääräksi. Väärä nimi ärsytti minua kuin kutittava villapaita. Kun löysin viimein oikean nimen, Jäljellä, solahdin miellyttävään veteen. Oikea nimi kannatteli minua ja tarinaa. Olen nyt nähnyt, mihin polku on johtanut. Kirjat jatkavat toivottavasti elämäänsä vielä pitkään, mutta itse en kulje enää tiiviisti niiden rinnalla.

Kirjaparin saamassa palautteessa on korostunut kysymys siitä, onko kyseessä yksi vai kaksi kirjaa. Mielipiteet ovat vaihdelleet jyrkästi. Osa on ollut sillä kannalla, että kahteen kirjaan jako on keinotekoinen ja kyseessä on todellisuudessa vain yksi kirja. Osa taas on ollut sitä mieltä, että kaksi erillisissä kansissa olevaa kirjaa on ollut ainoa oikea ratkaisu kertoa tarina. Koska aiheesta on kysytty minulta niin useita kertoja, päätin kertoa oman näkemykseni siitä. Pahoittelut kaikille jo etukäteen siitä, jos postaus menee liiaksi kategoriaan: ”Kirjailija selittää tekemisiään.”

Olen luultavasti ilmaissut joissain haastatteluissa tai keskusteluissa itseäni epätarkasti, kun osalle lukijoista on jäänyt se kuva, että olisin ensin kirjoittanut yhden käsikirjoituksen ja jakanut sen sitten kahteen osaan. Niin ei tapahtunut. Ensimmäinen käsikirjoitusversio sisälsi Jäljellä-kirjan tapahtumat ja niiden lisäksi lopussa noin kymmenen sivun mittaisen selityksen tyhjän maailman mysteerille. Tajusin melko pian, että se oli rakenneratkaisuna kehno. Koko tarina lässähti. Aloin miettiä kuumeisesti, miten saisin vastattua Jäljellä-kirjan kysymyksiin niin, että vastaukset olisivat itsessäänkin kiinnostavia, eivät pelkkiä kysymysmerkkien poistajia.

Luokseni tuli Samuel, toisen kirjan päähenkilö. Ja hänen kauttaan, hänen näkökulmastaan, kokonaan uusi tarina, jonka ytimessä on Samuelin oma, eettinen kamppailu. Kun toinen kirja vielä löysi nimensä, Toisaalla, minulla ei ollut epäselvyyttä siitä, etteikö kyseessä olisi ollut juuri kirjapari, toisiaan täydentävä teoskaksikko.

Jäljellä kuvaa ennen kaikkea Emmin yksinäisyyttä ja myös havahtumista siihen, että kaikkiin kysymyksiin ei välttämättä ole vastausta. Halusin tietoisesti jättää lukijan kirjan lopussa hetkeksi tyhjän päälle. Halusin myös antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omat ratkaisunsa, keksiä omat vastauksensa. Vaikka kirjat lukisi peräjälkeen, yhden kansien sulkeminen ja toisen avaaminen suo mielestäni ajatuksille merkittävämmän tauon kuin se, että Samuelin tarina jatkuisi Emmin tarinan perään vain sivua kääntämällä. (Kirjoissa on myös mielestäni erilainen kerronnan dynamiikka, mutta tämä nyt on tällaista kirjailijan hifistelyä.)

Mutta toimivatko kirjat erikseen, itsenäisinä teoksina? Minun on oikeastaan mahdoton vastata siihen. Ehkä jollekulle toimivat, toiselle eivät. Voihan myös kysyä: Tarvitseeko niiden toimia ja millä tasolla? Jos palapelin kaksi palaa muodostavat yhdessä kuvan, pitäisikö palojen olla jo alunperin kiinni toisissaan? Toimiiko lukko ilman avainta, avain ilman lukkoa? Minulla ei ollut tällaiselle kirjaparille esikuvaa, josta olisin voinut etsiä suuntaviivoja. Täytyi luottaa omaan vaistoon, ottaa riski.

Mainokset