Kylpyankkojen ominaisuuksista

On hetkiä, on iltoja, joita ei ikänään unohda. Te teitte eilisestä sellaisen. Ammeveden lämpöiset kiitokset sanoistanne, katseistanne, kosketuksista, kukista ja kylpytarvikkeista! Seuraavaan kymmeneen vuoteen ei tarvitse mennä kylpyvaahto-ostoksille. Oli aika, kun en halunnut käyttää vaahtoa (katseen tiellä), mutta haisteltuani näitä toinen toistaan huumaavampia tuoksuja, tuskin tahdon enää koskaan kylpeä ilman vaahtoa.

Niin, itkettiin – jopa herkemmin kuin Bambi-elokuvaa katsoessa. Mutta enemmän naurettiin, olennaisten asioiden ääressä, muun muassa kylpyankkojen sukellusominaisuuksia vertaillessa. Tiedättehän, pieni pulpsahtaa aina pintaan pystypäin, iso tasapainoa vailla ja kellahtaa. Kuka miettikään, puhutaanko tässä kirjailijoista vai ankoista?

Olennaista 2: Nuoren miehen tulkinta Eva Dahlgrenin kappaleesta När jag längtar on yhtä tosi kuin alkuperäinen. ”Jag bär hela livet inom mig, när jag vill kan jag höra dig.”  Huh. Ja turha pelko, ei se lausuminen kuulostanut yhtään kankealta, päinvastoin, todistaa Salla S. pohjoismaista filologiaa opiskelleena.

Olennaista 3: Kustannustoimittaja kehuu kirjailijan taitoa kirjoittaa dialogia sen jälkeen kun kirjailija on lukenut näytteen, jossa vuoropuhelun toisen osapuolen repliikit ovat pelkkää plaa-plaa-plaa-plaa:ta.

Olennaista 4: Kirjan päähenkilön puoliso Juhani onkin sympaattinen uhrautuja vaikka kirjailijan mielestä tavallisen tylsä tyyppi. Uusi tulkinta Juhanista astuu valoon, kun edellä mainittu nuori mies (kirjailijan poika) siirtyy yllättäen haastattelijan paikalle ja perustellusti kyseenalaistaa kirjailijan jumittuneen käsityksen Juhanista. Miten sitä onkaan yksisilmäinen. Ja tämäkin vielä: Kielomies on itsekeskeinen paskiainen, hmm, saattaa hyvinkin olla.

Olennaista 5: Tulenkantajien kirjakauppa on yksi kotoisimmista paikoista järjestää julkkarikemut. Kiitos Erkki & kumpp., kiitos kaikki!

*   *   *   *   *

”- Kerttu lupasi laulaa hautajaisissa.

– Tyttö ei pelkää mitään.

– Ei enää. Kerttu tietää, että kaikki jatkuu.

Voin jutella tytön kanssa missä ajassa ja milloin tahansa. Vain pieni merkki ja yhteys aukeaa. Katso äiti, tässä on minun rakkaani, muutamme pian Lacosten kylään. Mikään etäisyys ei ole liikaa.”

(Ammeiden aika, Robustos 2013, s. 170)

Advertisement

Lumikki-trilogian kirjatraileri

Edellisen postauksen hengessä: Lumikki-trilogian kirjatraileri, joka syntyi eilisillan ja -yön aikana. Olen aiemminkin huomannut, että trailerin tekeminen on addiktoivaa puuhaa, jota ei malttaisi jättää kesken. Tässä postauksessa olen kertonut tarkemmin siitä, miten olen itse tehnyt kirjatrailerini:

https://grafomania.wordpress.com/2012/09/19/miten-kirjatraileri-syntyy/

Ei muuta kuin äänet päälle tietokoneeseen ja hyvää kahden minuutin trailerimatkaa!

Lumikkeja, Lumikkeja, Lumikkeja…

Sain vuonna 2011 saksalaisessa kirjakaupassa vision nuorten aikuisten trilleristä, jonka nimi olisi Rot wie Blut, Punainen kuin veri. Minulla ei ollut siinä vaiheessa vielä aavistustakaan kirjan sisällöstä. Lumikki-sadusta peräisin oleva nimi houkutteli kuitenkin luokseni heti saman tien kaksi muutakin kirjannimeä: Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Siinä minulla oli sitten kokonaisen trilleritrilogian nimet. En voinut jättää niitä sikseen. Tiesin heti, että minun olisi kirjoitettava nimiä vastaavat kirjat.

Kirjojen nimet toivat eteeni myös päähenkilön, Tampereella asuvan Lumikki Anderssonin. En siinä vaiheessa vielä tiennyt, että pian Lumikkeja alkaisi vyöryä ovista ja ikkunoista.

Viime vuonna sai ensi-iltansa kaksi suuren budjetin Lumikki-elokuvaa: Snow White and the Huntsman ja Mirror Mirror. Molemmat ovat klassisen sadun uustulkintoja, ensimmäinen synkempi ja toimintaelokuvan suuntaan kallistuva, jälkimmäinen musikaalielementtejä hyödyntävä komedia. Puhuttiin suoranaisesta Lumikki-buumista. Kuin varmuuden vakuudeksi Suomen televisio alkoi esittää sarjaa nimeltä Olipa kerran (Once Upon a Time), jossa klassiset sadut ja arkitodellisuus kohtaavat. Koko sarjan kantavana kehyssatuna on, no tietenkin, Lumikki. Tampereen Komediateatterissa pyörii tälläkin hetkellä lapsille suunnattu satunäytelmä Lumikki ja aikuisten draama Lumikit. Olen luultavasti unohtanut listauksestani jotain. Viimeisen reilun vuoden aikana on kuitenkin tuntunut siltä, että minne tahansa käännän katseeni, vastassa on Lumikki. Toki tiedostan, että kyse on osin oman katseeni terävöitymisestä vastaanottamaan juuri punaisia, valkoisia ja mustia signaaleja.

En ole nähnyt yhtäkään näistä ”toisista Lumikeista”. Olen ehkä tarkoituksellakin halunnut varjella itseäni liioilta vaikutteilta. Ehkä turhaan, sillä oma trilogiani ei ole sadun uustulkinta. Klassisen sadun elementit ovat siinä ainoastaan mausteina. Kirjat sijoittuvat nykyhetkeen, reaalimaailmaan eikä niissä tapahdu mitään yliluonnollista. Tiukan realistisia ne eivät toki ole – ellei pidä esimerkiksi James Bond -elokuvia realistisina.

Usein on niin, että jotkut asiat ja ilmiöt ovat enemmän ”ilmassa” kuin toiset ja siksi ne alkavat näyttäytyä konkreettisen hahmonsa saadessaan buumina. On luultavaa, että vuonna 2011 saksalaisessa kirjakaupassa ensimmäisen idean saadessani olin alitajuisesti virittäytynyt siihen, että klassisista saduista tavalla tai toisella ammentavat teokset tekivät tuloaan tavallista voimakkaammin (jatkuvastihan niitä on, se on toki muistettava). Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa, että juuri Lumikki tulisi olemaan sankareista vahvimmin esillä. Helmikuun 20. päivänä oma Lumikkini astuu esiin.

(Vaikka en tosiaan ole nähnyt Snow White and the Hunstman -elokuvaa, innostuin Florence And The Machinen leffaa varten tekemästä kappaleesta ja sen kautta koko yhtyeestä. Florence And The Machine on ollut voimakkaasti soundtrackina koko tähänastisen kirjoitusprosessin ajan, joka siis jatkuu kaiken aikaa.)

Enpäs kuole vielä tänään

Ammeiden aika -paketti tuli, lämpimäiset.

Näin se alkaa:
Enpäs kuole vielä tänään.
En tietenkään, en kiusallani.
Eivät kiurutkaan saavu talveen eikä tyhjää hammastahnaa kannata neljättä kertaa likistää. Niitä on, selvyyksiä.

Selaan muistikirjaa taaksepäin, vuosia vuosia. Kunnes punaisella tussilla 25.9.2004 Iiris eli ammeiden aika. Alla hajanaisia huomioita, jotka hyvin tunnistan, suurin osa matkannut kirjaan saakka:
– Iiris lapsesta saakka kulkenut huoneita
– lupa olla omanlainen, haihatella? oikeus
– hiihtäen järven yli kauppaan. korkeat paikat, näkyvyys.
– Katri V + Eva D
– liirumlaarumeiden totuus
– ei koskaan saa tietää, millaisia lapset ovat aikuisina
– palvoo Mumua, on pakko
– kynttilät palavat loppuun
– jotkut mandariinit tuoksuvat enemmän mandariineiltä kuin toiset
– mitä jää rajauksen ulkopuolelle?
– kaikkihan sen tietävät, ettei meillä ole koskaan tapahtunut mitään pimeää
– Lummehuone hienostelee
– Anna vie toisiin todellisuuksiin?
– kuivausjärjestys, kasvot ensin
– SEHÄN ON SELVÄ.
– Muuta ei ole.

Muuta ei ole nousee nyt voimakkaimmin pintaan. On vain se totuus, jonka Iiris itselleen antaa – menneestä, tästä hetkestä ja tulevasta. Eikä siihen ole kenelläkään mitään. Sanottavaa.

Kiitos Robustoksen herrat, että uskoitte.