You are currently browsing the monthly archive for maaliskuu 2013.
Sain Berliinin kaupunginkirjastosta kirjanmerkin, jonka teksti on huvittanut minua siinä määrin, että haluan jakaa sen kanssanne. Tämä on sitaatti kirjailija Kurt Tucholskylta (1890-1935):
”Kun ihminen lainaa kirjaston kirjan, sanotaan nyt vaikka Marxia, mitä hän haluaa lukea? Hän haluaa lukea Marxia. Mitä hän ei missään nimessä halua lukea? Hän ei halua lukea herra Posaukea. Mutta mitä herra Posauke onkaan tehnyt? Herra Posauke on raapustellut kirjan täyteen. Hyi!
Älkää kirjoitelko kirjan marginaaleihin! Älkää tuherrelko kirjaa täyteen, se on rumaa. Kirjoittakaa huomionne muistiin. Älkää kirjoittako kirjoihin, kirjoittakaa mieluummin kirjoista! Älkää haukkuko kirjailijaa kirjan sivulla. Kirjoittakaa hänelle kirje.”
Lopuksi kysely: mieliinpainuvimmat lukijakirjeet tai muut sen sellaiset. Minä sain äskettäin lukijalta tukevan pötkön peuranmakkaraa. Sitä on vielä pieni pala. Unohtumaton lukijapalaute.
Ensiksi pahoitteluni, että uusi grafomaanikko on kaikkea muuta kuin maanisesti kirjoittanut postauksia. Tämän on ensimmäiseni tällä foorumilla.
Sitten alibi: olen ollut kiireinen. Olen tehnyt tärkeitä töitä, siis kirjoittanut, ohjannut kirjoittamista ja opettanut suomen kieltä. Viimeksi mainittua tehtävää pidän näistä kaikista tärkeimpänä tehtävänäni, Työskentelen tämän kevään s2-opettajana eli opetan suomea toisena tai vieraana kielenä. Oppilaani ovat alakouluikäisiä. En ole varmaan koskaan nauttinut mistään työstä niin paljoin kuin tästä. Tai tietysti toisinaan kirjoittamisesta.
Oppilaideni kielitaito vaihtelee lähes äidinkielisen tasoisesta hyvin auttavaan. Tunteja per oppilas on yhdestä kolmeen viikossa. On sanomattakin selvää, että se on liian vähän.
Toki nämä lapset oppivat kieltä muuallakin kuin s2-tunneilla. He oppivat sitä kaikilla muilla tunneillaan, välitunneilla ja toivottavasti myös koulun ulkopuolella. Aina suomea äidinkielenään puhuvia ystäviä ei ole. Ehkä sinä voisit ryhtyä sellaiseksi?
Suomea oppii valtavan hyvin muyös lukemalla. Tarvitaan vain sopivia kirjoja. Kielen ei tarvitse olla yksinkertaista ja latteaa se ei saa missään tapauksessa olla. Silti olisi hyvä, että kirjaa kykenisi lukemaan, vaikkei vielä hallitsisi lauseenvastikkeita, sisäkkäisiä lauserakenteita ja kovinkaan monia deskriptiivisiä sanoja.
Meille suomea äidinkielenä puhuville vaikkapa jolkottelu, lörpöttely, tuuppaaminen, lällättäminen ja hönkiminen ovat tuttua kauraa. Oppitunneilla vaihdan sujuvasti taululle piirtelevästä Kylli-tädistä eloisaksi miimikoksi selventääkseni, mitä vastaantulevilla oudoilla ilmauksilla tarkoitetaan. Tällä viikolla pohdimme esimerkiksi älykkään ja ovelan eroa Jänis Vemmelsäären tarinoiden avulla. Kuitenkin, kun kieltä vielä heikosti hallitseva lapsi lukee yksin tai kieltä vieläkin taitamattomamman vanhemman kanssa, liian monet värikkäät termit ja verbit voivat tappaa lukuinnon.
Annoin viime viikolla yhdelle oppilaalleni lahjaksi kirjani Tsemppiä, Venla! Tyttö alkoi lukea takakantta innokkaasti. Ensimmäinen sana, jonka merkityksen hän joutui kysymään minulta, oli ”ilo”.
Muutkin kuin maahanmuuttajat kaipaavat selkeäkielistä luettavaa. Moni meistä kärsii lukemisen tai hahmottamisen erityisvaikeuksista. Selkosuomeksi kirjoitettuja kirjoja tarvitsevat ihmiset ovat kaikki erilaisia. Heitä on esikoululaisesta vanhuksiin, kaikille ei siis voi lyödä käteen lastenkirjaa. Myös kulttuuritausta voi vaikuttaa siihen, minkälaisista asioista toivoo saavansa lukea.
Rakkaat ihmiset: kirjoittakaa kirjoja selkosuomella! Niiden kielen tulisi olla suhteellisen yksinkertaista ja kielelliseten rakenteiden selkeitä. Hyvä kuvitus tukee ymmärrettävyyttä, mutta tärkeintä on kuitenkin vetävä, mielenkiintoinen tarina. Sellaisia peräänkuulutan! Kirjoittakaan lukemaan opetteleville, nuorille, ruuhkavuosissa painiville, Suomeen tutustuville, kotimaataan kaipaaville… Kirjoittakaa hyviä kirjoja!
Tiedän, että tämä tulee melko myöhään, muttei toivottavasti liian myöhään:
Lisätietoa selkokirjallisuuden valtiontuesta, haku päättyy 31.3.
Olin viikko sitten mieheni Jyrkin kanssa Suomen nuorisokirjailijoiden järjestämällä kurssilla saamassa eväitä kirjatrailerin tekemiseen. Kouluttajana toimi elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Markus Lehmusruusu.
Kurssin innoittamana syntyi traileri romaanistani Ammeiden aika:
*
Lopputulos on kotikutoinen mutta tunnelmaltaan kirjan näköinen.
Näin se meni:
– Suunnittelin kerronnan ja piirsin kuvakässärin eli erikseen jokaisen kuvan sisällön, ylimenot, tekstit ja äänet.
– Kuvasin materiaalit pienellä Canon PowerShot A590 -pokkarikameralla. Uskomatonta, mutta veteen uppoava kirjan sivu onnistui ekalla otolla, vaahdosta pulpsahtava ankka sen sijaan vaati noin 15 yritystä. Naamalleen kaatuvassa valokuvassa käytin vanhanaikaista siimaviritystä (lopussa siima näkyy, ei haittaa).
– Jyrki äänitti luentani kannettavalla diginauhurilla ”kotistudiossa” eli istuin lattialla muhkean nojatuolin ja tyynykasan edessä. Kellontikitys on 70-luvun herätyskelloni ääni. Loppuviserrykset äänitetty nekin kotipihalla. Kaikki materiaali siis omatuottoista.
– Leikkausohjelma oli Windowsin Movie Maker, jota Jyrki osaa käyttää, minä en. Kurssilla oli mahdollisuus tutustua sekä Movie Makeriin että mac-ihmisten Apple iMovieen, joka vaikutti miljoona kertaa ammattimaisemmalta ja monipuolisemmalta ohjelmalta kuin kökkö Movie Maker, jossa on esimerkiksi olemattomat värimäärittelymahdollisuudet ja noin 90 prosenttia ylimeno yms. -efekteistä naurettavan kömpelöitä. Ääniraitoja ei pysty kerralla lisäämään kuin yhden, eikä annettuja efektejä voi juurikaan säätää.
Mutta kivaa oli, kannattaa kokeilla!
Jokainen kirjatraileri on omanlaisensa. Markus Lehmusruusu kehotti suunnittelussa kiinnittämään huomiota mm. seuraaviin kysymyksiin: Mikä on erityistä juuri sinun kirjassasi? Millainen sävy kirjassa on, miten saat sen välittymään videoon? Onko päähenkilön tarina niin kiinnostava, että voisit hyödyntää sitä? Entä kirjan syntyprosessi, saisiko se katsojan innostumaan kirjasta? Voisiko videossa hyödyntää jotain yhteiskunnallista tapahtumaa tai ihmisille jo ennestään tuttua kuvastoa/ilmiötä?
Lähes kaikki kurssilaiset olivat yhtä mieltä siitä, että kirjatrailerissa tulisi olla puhetta. Ihmisen ääni herättää enemmän kiinnostusta kuin pelkkä teksti. Ideaalikesto 1 – 1 1/2 min. Hups, inasen venähti.
Kirjailija Seita Vuorelan romaani Karikko on pokannut Tulenkantaja-palkinnon. Uuden kirjallisuuspalkinnon ovat perustaneet Aamulehti ja tamperelainen Tulenkantajat-kirjakauppa. Palkinnon tarkoituksena on löytää edellisvuoden teoksista sellainen, jolla on edellytyksiä menestyä kansainvälisesti. Palkintosumma on 5000 euroa, lisäksi kirjailija Sofi Oksanen toimii voittajateoksen kummina kohti maailmanmenestystä.
Karikko on unenomainen ja syrjäisestä leirintäalueesta oman mystisen maailmansa rakentava kirja. Sitä markkinoidaan englanniksi nimellä Reef.
Vuorelan aiemmat teokset Viima (2006) ja Usva (2009) on käännetty useille kielille. Viima on myös palkittu Ranskassa vuoden parhaana nuortenkirjana.
Historian ensimmäisen Tulenkantaja-palkinnon luovutti Vuorelalle palkintoraadin puheenjohtaja Sofi Oksanen. Raati kuvaa Karikkoa hyväksi ja innostavaksi kirjallisuudeksi. Oksanen kiittää Vuorelaa omasta kielestä, vahvasta tarinasta ja omaleimaisesta aiheesta, joka on yhtaikaa paikallinen ja syvästi universaali.
Grafomania hihkuu Seitalle suloiset onnittelut!
Ensi viikonloppuna ovat Jyväskylän kirjamessut, ja Grafomanian kirjoittajista paikalla olemme minä, Siri ja Terhi. Esiinnymme kaikki lauantaina 23.3.2013 Peppi Pitkätossu -lavalla, mutta emme ole ainakaan vielä sopineet, onko yhteinen kampauslinjamme tiukat letit. Kiipeämme lavalle seuraavan ohjelman mukaisesti:
12:30 Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku. (Huom! Kyseessä on tosiaan vain ”arkku” eikä ”aarrearkku”, kuten netin ohjelmatiedoissa lupaillaan. Että kullan- ja timanttienkiilto silmissä on turha saapua paikalle.)
14:30 Realistista! Nuorten arkea teoksissaan kuvanneet kirjailijat Terhi Rannela, Marika Laijärvi, Laura Lähteenmäki ja Pasi Lönn keskustelevat teemasta. (Pasilta voi sen sijaan yrittää jo lauantaina kiskoa irti tietoa aarrekätköstä, vaikka hän kertookin virallisesti vasta sunnuntaina teoksestaan Rosvonkultaa.)
15:30 Salla Simukka: Punainen kuin veri. (Minun kirjassani ei ole kultaa eikä timantteja mutta sen sijaan viidensadan euron seteleitä melkoinen tukku. Tosin ne ovat verisiä.)
Täältä löytyy messujen koko ohjelma:
Tulkaa kuulemaan ja juttelemaan!
Salla
“En halua, että kirjoittamisesta tulee suorittamista.”
“Se menee pelkäksi suorittamiseksi.”
Suorittaminen on paha juttu. Luominen on hyvä juttu.
Mikä on näiden kahden ero? Mitä on suorittaminen?
Sitä mietin tänään, suoritettuani koko viikonlopun erästä käsikirjoitusta, jota olen suorittanut jo pari viikkoa. Pääsin äsken siunattuun “tallenna nimellä” – vaiheeseen enkä yhtään liian aikaisin, sillä deadline on huomenaamulla.
Itsekin olen viljellyt alussa mainittuja lauseita, paheksunut suorittamista ja ihaillut luomista.
Suorittamiseen tuntuu sisältyvän pakko, kuten määräaika – se nimensä mukainen kuolemanviiva, deadline – sopimus, liuskoja odottava ihminen, ylipäänsä jokin ulkopuolinen kannustin, joka ei lähde kirjoittajan sisäisestä motivaatiosta. Suorittaminen on jotain, mikä pitää tehdä vaikka ei huvittaisi tai vaikka huvittaisi tehdä jotain aivan muuta. Siihen liittyy kurinalaisuus ja mielihalujensa taivuttaminen työn hyväksi. Suorittamista suoritetaan vaikka sitten hampaita kiristellen.
Entä “luominen”? Siihen liittyy innoittunut mielentila, inspiraatio, suuri halu tehdä sitä mitä on juuri tekemässä, kenties jopa sen vaikeasukunimisen unkarilaisen luoma käsite flow. Luomiseen kannustaa sisäinen pakko, joka on niin suuri, ettei työtä malta jättää eikä työtunteja lasketa. Luomisessa on iloa ja nautintoa.
Mutta kun tarkastelen “suorittamiani” ja “luomiani” tekstejä, en näe eroa niiden taiteellisessa tasossa. Yhtä hyviä ovat tai yhtä huonoja.
Olen vuosien mittaan ruvennut arvostamaan suorittamista ja havainnut, että ainakin joskus suorittamisen välttely on laiskuutta tai mukavuudenhalua. Olen myös havainnut, että omalla kohdallani luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi tyhmältä. Kun siinä muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, mielikuvitus vetreytyä ja tunnit kadota. Sitten havahtuu siihen, että kello on kolme iltapäivällä ja nälkäiset koululaiset ovat juurikohta tulossa kylmän kotilieden ääreen.
Usein tekstin ensimmäisen version valmistumiseen liittyy paljon suorittamista, mutta kun on jotain, minkä päälle rakentaa, vaikka kurjakin ensiversio, alkaa luomisvaihe.
Luulen, että urheilijoilla toimii sama mekanismi. Tuskin hiihtäjiä hirvittävästi huvittaa lähteä suohon rämpimään ja itseään rääkkäämään. En usko, että inspiraatio heitä kannustaa. Itsekuria ja kovaa tahtoa siinä tarvitaan. Mutta luulen kyllä, että kun lihakset lämpiävät ja veri alkaa vilkkaasti kiertää, mielihyvähormonit iskevät ja ponnistus alkaa tuntua miellyttävältä tai ainakin se antaa tyydytystä. Aivan niin kuin kirjoittamisessa.
Muiden kokemuksia suorittamisesta ja luomisesta?
Anneli K.
Tarjolla tänään Markku Karpion ja Kirsti Kurosen sähköpostikirjeenvaihto ali- ja ylituotteliaisuudesta. Toivomme keskustelun jatkuvan kommenteissa.
KIRSTI:
Nyt hävettää. 4 x 100 -tekijänkappalepaketti saapui, mutta en kehtaa kenellekään kertoa, että TAAS on tullut kirja. Ajattelen juuri nyt lämmöllä leppoisatunnelmaista kirjaasi Mun isäni on avaruusmies ja maltillista julkaisutahtiasi.
MARKKU:
Vilpittömät onnittelut uudesta kirjastasi! Minä häpeilen täällä sitä, että olen niin etana näissä kirjoitushommissani. Alussa julkaisin kirjan joka toinen vuosi, sittemmin vauhtini on hidastunut. En oikein ymmärrä, mikä sinua hävettää. Eikö vilkas julkaisutahti tarkoita sitä, että kirjailija ja hänen teoksensa pysyvät paremmin ns. framilla?
Minusta tuntuu usein, että minun hitauttani salaa paheksutaan. Että en oikeastaan olekaan mikään oikea kirjailija, kun julkaisen niin harvoin. Olen ikään kuin vain osittain olemassa. Monesti olen yrittänyt terästäytyä ja keinotekoisesti nopeuttaa työtahtiani, mutta se on vain johtanut uupumiseen ja yhä pahempiin itsetunto-ongelmiin.
KIRSTI:
Miksikö hävettää? En halua vaikuttaa kirjoja suoltavalta tehtaalta.
Toisaalta, pitäisi kai riittää, että itse tiedän totuuden: Olen hidas ja loputtomiin viilaava kirjoittaja. Tiheä julkaisutahti johtuu osaltaan siitä, että varastossani on pino vanhoja käsikirjoituksia. Tällä hetkellä myös kaksi kustantajaa vaikuttavat asiaan.
Eikös kiivaan julkaisutahdin ja juoksenpissaamisen väliin piirretä helposti yhtäsuuruusmerkki? Tunnistan asenteen itsekin. Kahden vuoden muhittelu vakuuttaa paljon enemmän kuin kahden kuukauden – ei lukija tajua ajatella, miten monta vuotta mikäkin kirja on maannut kässärivaiheessa.
Kustantajat eivät käsittääkseni julkaise mielellään samalta kirjailijalta montaa kirjaa vuodessa, onneksi! Mutta jos on kärsimätön luonne ja pelkää ajan ja mahdollisuuksien loppuvan, jää vaihtoehdoksi kurkotella vieraisiin pöytiin. Ja jälkiruuaksi saa sitten hypertuotteliaisuushäpeän.
Tuntuuko sinusta, että apurahoja on vaikeampi saada, jos ei julkaise joka vuosi?
MARKKU:
Tyhjän päälle jäämistä olen pelännyt jatkuvasti. Siis sitä, etten harvoin julkaisevana saisi apurahoja. Se taas tarkoittaisi, että olisi keksittävä muuta ansiohommaa, kuten sanataideopetustöitä. Ja se taas, ainakin minun tapauksessani, tarkoittaisi sitä, että en varmaan pystyisi kirjoittamaan riviäkään omaa tekstiä. Olen opettanut melko paljon, mutta kuten tiedämme, kukaan ei pyydä keikoille tai vetämään sanataidekursseja, jos on muiden katveessa kyyristelevä nimetön ja näkymätön kirjailija.
Täytyy koputtaa puuta ja lujaa, sillä olen tähän asti ollut hyvin onnekas apurahojen suhteen. Ei se silti ainaista pelkoa ole onnistunut poistamaan, päinvastoin. Kun joku antaa apurahan, se joku ajattelee kuten puhujamies Kulttuurirahaston vuosijuhlassa, joka sanoi sen ääneen: ”Jäämme odottamaan.” Tunsin välittömästi kuristusotteen kiristyvän kurkullani.
Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, että ehkä nämä minun pelkoni ja pohdintani ovat ihan turhia. Voisi senkin energian käyttää kirjoittamiseen. Palkintoraateja ei luulisi kiinnostavan, kuinka usein kukakin julkaisee. Ei hidas julkaisutahti takaa välttämättä korkeaa kirjallista laatua, vai mitä?
KIRSTI: Ei takaa, eipä kai. Eikä nopea tahti tarkoita sitä, että teos on hutaistu. Silti joku nolonpoikaselta näyttävä kurkistelee laatikon takaa, kun iloisena vihellellen yritän nostella tekijänkappaleita pöydälle.
On taas aamu. Kuljen aamun ensimmäisessä lähijunassa, jossa matkaavat Vantaan haalarijengi ja kirjailijavieraat. Yhtään kuulemistani keskusteluista en ymmärrä, koska en tunne kieltä. Mukanani on mukillinen kahvia, repullinen kirjoja ja valkoinen sateenvarjo. Jossakin vaiheessa syksyn kiireisintä sadekautta siitä tuli kirjailijavierailujen symboli: olen sitten se punatukkainen nainen, jolla on valkoinen sateenvarjo. Sateenvarjo suojaa tihkulta ja toimii lähitaisteluaseena tyhjillä asemilla, jotka ovat kukonlaulun aikaan pelottavan autiot.
Tuijotan reittiopasta. Juna + bussi + bussi on aivan normaali keino päästä lähikeikalle. Kaukokeikalla vaihtaisin junaa Pasilassa nopeampaan junaan. Kirjailijavieraasta tulee reittioppaiden ja Eniron karttojen suuri ystävä. Kolmen liikennevälineen aamuina on hyvä printata myös koulurakennuksen kuva. Tuntemattomassa ja tiheässä lähiössä, keskellä rakennustyömaita tai metsän reunassa sijaitsevaa koulua ei kiireessä tunnista helposti. Ja jos yksikään liikennevälineistä on myöhässä, ei erehtymisiin ole varaa.
Sivuovi on yleensä se, joka on auki. Ehkä. Tai sitten soitetaan summeria, jos sellainen on tai se toimii. Sieltä tulee vahtimestari. Ehkä. Lopusta huolehtii rutiini. Lapset neuvovat opettajanhuoneeseen. Se on se, josta kaukaa jo käytävälle kuuluu kopiokoneen louskutus.
”Oletko sijainen?” kysyy tyhjän opettajanhuoneen ainoa opettaja. ”En”, sanon. ”Olen kirjailijavieras.”
Mikä meitä siis erottaa, minua ja sijaista?
Olemme molemmat luokassa lyhytaikaisesti toimivia henkilöitä, jotka suoritamme opetuksen kaltaisia tehtäviä. Miksi minun keikkapalkkioni on Lukukeskuksen suosituksen mukainen eikä sijaisen tuntipalkka?
Tätä on kysytty minulta ja parilta muultakin kollegalta, ja huomaan, että vastausluonnokset ovat joka kerta varsin vaikeita. Mikä kirjailijavierailussa maksaa?
Vastausluonnos 1:
hinnoittelu perustuu työaikaani. Se on korvaus koko siitä ajasta siirtymisineen, jonka olen pois varsinaisen työni, kirjailijantyön äärestä.
Vastausluonnos 2:
hinnoittelu perustuu asiantuntijuuteeni.
Vastausluonnos 3:
kolmen vartin oppitunti ei ole normaaliopetusta, siihen ei nykäistä valmista materiaalia, kuten sijaiselle (toivottavasti). Kirjailijatuokio on kirjailijantyön, kirjallisuuden, luovan kirjoittamisen tai luovien työtapojen oppimistihentymä, jonka jokainen kirjailija laatii tavallaan ja persoonallisuutensa mukaan.
Vastausluonnos 4:
kirjailijavierailulla on paitsi opettaja, myös opetettava aineksensa. Puhuu itsestään, omasta työstään. Joutuu siis prosessoimaan itsensä metatavalla, joka vaatii toisenlaista suhdetta opetuksen valmisteluun kuin muissa asiantuntijatehtävissä.
Vastausluonnos 5:
Tätä itse ajattelen, kun pyydän Lukukeskuksen taksaa.
Kirjailijavierailuun kohdistuu odotuksia.
Joko kirjaan, kirjailijan henkilöön tai kirjailijaunelmaan liittyviä odotuksia.
Kun olen väsynyt ja pakkaan kahvikuppiani ja valkoista sateenvarjoani, ajattelen tätä: kirjailijavieras pitää käsissään jonkun kirjoittamisesta haaveksivan oppilaan unelmaa. En eettisistä syistä voi olla keikalla väsynyt, kiukkuinen tai poissaoleva, jos voin sen vain jollain estää.
Unelman vaaliminen on vastuutyötä, josta pitää saada asiallinen hinta.
Kertokaa te? Mikä kirjailijavierailuissa maksaa?
Mitä kirjailijakohtaamiselta toivoisitte, mikä on vastinetta rahalle?
Siri
Turun kaupunginkirjastossa pidettiin tilaisuus nimeltä Voittajapaneeli. Oli tietty hienoa olla voittaja. Kyse oli Suomen Nuorisokirjailijoiden järjestämästä tilaisuudesta, jossa esiintyivät Topelius- ja Lydecken-voittajat Salla Simukka ja Kirsti Ellilä ja heidän siivellään minä Plättä-palkinnon voittajana.
Kirjailija Anu Holopainen veti paneelikeskustelun ja vaati meitä kertomaan, miten voittajakirjat olivat syntyneet ja miltä tuntui saada palkinto. Kaikki vastasivat lähes samoin sanoin: hienolta tuntui, oli palkitsevaa saada palkinto.
Alussa oli hylsy. Kaikilla voittajakirjoilla, mikä on aika hassua. Simukka vaihtoi kustantajaa, Ellilä mietti ja lähestyi kustantajaansa uudelleen ja samoin tein minäkin, kun futissarjan ensimmäinen osa ei herättänyt kiinnostusta Tiina-kilpailussa. Kirjat löysivät ymmärtäjänsä, tulivat julki ja pääsivät siis lopulta palkinnoille. Kaikki kolme myös arvioivat, että hylsy ja siitä seurannut mietintäkotvanen olivat tehneet idealle ja käsikirjoitukselle hyvää.
Palkituksi tuleminen ei kirjan tai kirjailijan kohtaloa hievahduttanut. Sekin oli yhteinen kokemus. Palkinto antoi kirjailijalle varmuutta ja iloa, mutta ei myyntimenestystä, kuuluisuutta tai roppakaupalla esiintymis- ja haastattelupyyntöjä. Kenties kirjailijan nimi jäi palkinnon myötä mieleen, kenties kirja-alan ammattilaiset kuten kirjasto- ja kirjakauppaväki muistavat kirjan paremmin, mutta vain kenties.
Anu tivasi myös, miltä tuntuu, kun kirjailijalta odotetaan yhä enemmän näkyvyyttä ja osallistumista kirjan markkinointiin. Lukijoiden kohtaamiset olivat kaikille mieluisia emmekä panneet pahaksemme muutakaan julkisuutta, jota tosin ei kiusaksi asti nuortenkirjailijan osalle tulekaan. Ainoastaan Kirsti epäili, edesauttaako vai tuhoaako hän kirjallista uraansa julkisilla esiintymisillään. Hän myös tunnusti kiduttautuvansa vertailemalla itseään muihin kirjailijoihin. Minä ja Salla otamme osamme kevyemmin.
Tietenkin haastattelija kysyi myös, miksi kirjoitamme. Kovin yksituumaisia olimme senkin suhteen. Rahan, maineen, palkintojen tai muun ulkokirjallisen vuoksi emme ainakaan, ne eivät edes kantaisi kirjoittamisen motiivina eikä kukaan ollut havainnut palkinnon vaikuttaneen kirjoittamiseensa – palkintohan annettiin jostain, joka oli jo kirjoitettu. Kirjoittamisen syy on kirjoittamisessa itsessään, ja kirjoittaminen on kommunikaatiota, kurottumista mahdollisten lukijoiden luokse, intiimistä kirjoittamistilanteesta intiimiin lukemistilanteeseen.
Jo kolmannentoista kerran jaettavan valtakunnallisen Lasten LukuVarkaus –palkinnon finaaliin on valittu kuusi mainiota lastenkirjaa:
*
Kirsti Ellilä: Majavakevät (Karisto)
Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Karisto)
Roope Lipasti: Vilhelmiina ja vanha röyhyttelijä (WSOY)
Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira (Otava)
Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät (WSOY)
Jarkko Tontti: Vedeeran taru (Otava)
*
Ehdokasteokset on valinnut aikuisista koostuva esiraati, mutta palkinnon saajan päättää lapsiraati, johon kuuluvat Puurtilan koulun oppilaat Emma-Maria Nyyssönen 12 v., Ada Rothström 11 v. ja Mira Sipilä 10 v. sekä Luttilan koulun oppilaat Ida Karvonen 11 v., Veera Koponen 12 v. ja Amanda Rimpeläinen 11 v.
*
3 500 euron palkinto julkistetaan 12. kesäkuuta Varkauden kaupunginkirjastossa Vekara-Varkaus -festivaaliviikon yhteydessä. Palkinto on Stora Enso Oyj:n ja Varkauden kaupungin perustama.
*
Grafomania onnittelee ehdokkaita koko lumisen maan kauneudella!
*
Grafomania 
Uusimmat kommentit