Turun kaupunginkirjastossa pidettiin tilaisuus nimeltä Voittajapaneeli. Oli tietty hienoa olla voittaja. Kyse oli Suomen Nuorisokirjailijoiden järjestämästä tilaisuudesta, jossa esiintyivät Topelius- ja Lydecken-voittajat Salla Simukka ja Kirsti Ellilä ja heidän siivellään minä Plättä-palkinnon voittajana.

Kirjailija Anu Holopainen veti paneelikeskustelun ja vaati meitä kertomaan, miten voittajakirjat olivat syntyneet ja miltä tuntui saada palkinto. Kaikki vastasivat lähes samoin sanoin: hienolta tuntui, oli palkitsevaa saada palkinto.

Alussa oli hylsy. Kaikilla voittajakirjoilla, mikä on aika hassua. Simukka vaihtoi kustantajaa, Ellilä mietti ja lähestyi kustantajaansa uudelleen ja samoin tein minäkin, kun futissarjan ensimmäinen osa ei herättänyt kiinnostusta Tiina-kilpailussa. Kirjat löysivät ymmärtäjänsä, tulivat julki ja pääsivät siis lopulta palkinnoille. Kaikki kolme myös arvioivat, että hylsy ja siitä seurannut mietintäkotvanen olivat tehneet idealle ja käsikirjoitukselle hyvää.

Palkituksi tuleminen ei kirjan tai kirjailijan kohtaloa hievahduttanut. Sekin oli yhteinen kokemus. Palkinto antoi kirjailijalle varmuutta ja iloa, mutta ei myyntimenestystä, kuuluisuutta tai roppakaupalla esiintymis- ja haastattelupyyntöjä. Kenties kirjailijan nimi jäi palkinnon myötä mieleen, kenties kirja-alan ammattilaiset kuten kirjasto- ja kirjakauppaväki muistavat kirjan paremmin, mutta vain kenties.

Anu tivasi myös, miltä tuntuu, kun kirjailijalta odotetaan yhä enemmän näkyvyyttä ja osallistumista kirjan markkinointiin. Lukijoiden kohtaamiset olivat kaikille mieluisia emmekä panneet pahaksemme muutakaan julkisuutta, jota tosin ei kiusaksi asti nuortenkirjailijan osalle tulekaan. Ainoastaan Kirsti epäili, edesauttaako vai tuhoaako hän kirjallista uraansa julkisilla esiintymisillään. Hän myös tunnusti kiduttautuvansa vertailemalla itseään muihin kirjailijoihin. Minä ja Salla otamme osamme kevyemmin.

Tietenkin haastattelija kysyi myös, miksi kirjoitamme. Kovin yksituumaisia olimme senkin suhteen. Rahan, maineen, palkintojen tai muun ulkokirjallisen vuoksi emme ainakaan, ne eivät edes kantaisi kirjoittamisen motiivina eikä kukaan ollut havainnut palkinnon vaikuttaneen kirjoittamiseensa – palkintohan annettiin jostain, joka oli jo kirjoitettu. Kirjoittamisen syy on kirjoittamisessa itsessään, ja kirjoittaminen on kommunikaatiota, kurottumista mahdollisten lukijoiden luokse, intiimistä kirjoittamistilanteesta intiimiin lukemistilanteeseen.

Advertisements