Tarjolla tänään Markku Karpion ja Kirsti Kurosen sähköpostikirjeenvaihto ali- ja ylituotteliaisuudesta. Toivomme keskustelun jatkuvan kommenteissa.

KIRSTI:
Nyt hävettää. 4 x 100 -tekijänkappalepaketti saapui, mutta en kehtaa kenellekään kertoa, että TAAS on tullut kirja. Ajattelen juuri nyt lämmöllä leppoisatunnelmaista kirjaasi Mun isäni on avaruusmies ja maltillista julkaisutahtiasi.

MARKKU:
Vilpittömät onnittelut uudesta kirjastasi! Minä häpeilen täällä sitä, että  olen niin etana näissä kirjoitushommissani. Alussa julkaisin kirjan joka toinen vuosi, sittemmin vauhtini on hidastunut. En oikein ymmärrä, mikä sinua hävettää. Eikö vilkas julkaisutahti tarkoita sitä, että kirjailija  ja hänen teoksensa pysyvät paremmin ns. framilla?

Minusta tuntuu usein,  että minun hitauttani salaa paheksutaan. Että en oikeastaan olekaan mikään oikea kirjailija, kun julkaisen niin harvoin. Olen ikään kuin vain osittain olemassa. Monesti olen yrittänyt terästäytyä ja keinotekoisesti nopeuttaa työtahtiani, mutta se on vain johtanut uupumiseen ja yhä pahempiin itsetunto-ongelmiin.

KIRSTI:
Miksikö hävettää? En halua vaikuttaa kirjoja suoltavalta tehtaalta.

Toisaalta, pitäisi kai riittää, että itse tiedän totuuden: Olen hidas ja loputtomiin viilaava kirjoittaja. Tiheä julkaisutahti johtuu osaltaan siitä, että varastossani on pino vanhoja käsikirjoituksia. Tällä hetkellä myös kaksi kustantajaa vaikuttavat asiaan.

Eikös kiivaan julkaisutahdin ja juoksenpissaamisen väliin piirretä helposti yhtäsuuruusmerkki? Tunnistan asenteen itsekin. Kahden vuoden muhittelu vakuuttaa paljon enemmän kuin kahden kuukauden – ei lukija tajua ajatella, miten monta vuotta mikäkin kirja on maannut kässärivaiheessa.

Kustantajat eivät käsittääkseni julkaise mielellään samalta kirjailijalta montaa kirjaa vuodessa, onneksi! Mutta jos on kärsimätön luonne ja pelkää ajan ja mahdollisuuksien loppuvan, jää vaihtoehdoksi kurkotella vieraisiin pöytiin. Ja jälkiruuaksi saa sitten hypertuotteliaisuushäpeän.

Tuntuuko sinusta, että apurahoja on vaikeampi saada, jos ei julkaise joka vuosi?

MARKKU:
Tyhjän päälle jäämistä olen pelännyt jatkuvasti. Siis sitä, etten harvoin julkaisevana saisi apurahoja. Se taas tarkoittaisi, että olisi keksittävä muuta ansiohommaa, kuten sanataideopetustöitä. Ja se taas, ainakin minun tapauksessani, tarkoittaisi sitä, että en varmaan pystyisi kirjoittamaan riviäkään omaa tekstiä. Olen opettanut melko paljon, mutta kuten tiedämme, kukaan ei pyydä keikoille tai vetämään sanataidekursseja, jos on muiden katveessa kyyristelevä nimetön ja näkymätön kirjailija.

Täytyy koputtaa puuta ja lujaa, sillä olen tähän asti ollut hyvin onnekas apurahojen suhteen. Ei se silti ainaista pelkoa ole onnistunut poistamaan, päinvastoin. Kun joku antaa apurahan, se joku ajattelee kuten puhujamies Kulttuurirahaston vuosijuhlassa, joka sanoi sen ääneen: ”Jäämme odottamaan.” Tunsin välittömästi kuristusotteen kiristyvän kurkullani.

Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, että ehkä nämä minun pelkoni ja pohdintani ovat ihan turhia. Voisi senkin energian käyttää kirjoittamiseen. Palkintoraateja ei luulisi kiinnostavan, kuinka usein kukakin julkaisee. Ei hidas julkaisutahti takaa välttämättä korkeaa kirjallista laatua, vai mitä?

KIRSTI:                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                            Ei takaa, eipä kai. Eikä nopea tahti tarkoita sitä, että teos on hutaistu. Silti joku nolonpoikaselta näyttävä kurkistelee laatikon takaa, kun iloisena vihellellen yritän nostella tekijänkappaleita pöydälle.

Mainokset