“En halua, että kirjoittamisesta tulee suorittamista.”
“Se menee pelkäksi suorittamiseksi.”

Suorittaminen on paha juttu. Luominen on hyvä juttu.
Mikä on näiden kahden ero? Mitä on suorittaminen?

Sitä mietin tänään, suoritettuani koko viikonlopun erästä käsikirjoitusta, jota olen suorittanut jo pari viikkoa. Pääsin äsken siunattuun “tallenna nimellä” – vaiheeseen enkä yhtään liian aikaisin, sillä deadline on huomenaamulla.

Itsekin olen viljellyt alussa mainittuja lauseita, paheksunut suorittamista ja ihaillut luomista.
Suorittamiseen tuntuu sisältyvän pakko, kuten määräaika – se nimensä mukainen kuolemanviiva, deadline – sopimus, liuskoja odottava ihminen, ylipäänsä jokin ulkopuolinen kannustin, joka ei lähde kirjoittajan sisäisestä motivaatiosta. Suorittaminen on jotain, mikä pitää tehdä vaikka ei huvittaisi tai vaikka huvittaisi tehdä jotain aivan muuta. Siihen liittyy kurinalaisuus ja mielihalujensa taivuttaminen työn hyväksi. Suorittamista suoritetaan vaikka sitten hampaita kiristellen.

Entä “luominen”? Siihen liittyy innoittunut mielentila, inspiraatio, suuri halu tehdä sitä mitä on juuri tekemässä, kenties jopa sen vaikeasukunimisen unkarilaisen luoma käsite flow. Luomiseen kannustaa sisäinen pakko, joka on niin suuri, ettei työtä malta jättää eikä työtunteja lasketa. Luomisessa on iloa ja nautintoa.

Mutta kun tarkastelen “suorittamiani” ja “luomiani” tekstejä, en näe eroa niiden taiteellisessa tasossa. Yhtä hyviä ovat tai yhtä huonoja.

Olen vuosien mittaan ruvennut arvostamaan suorittamista ja havainnut, että ainakin joskus suorittamisen välttely on laiskuutta tai mukavuudenhalua. Olen myös havainnut, että omalla kohdallani luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi tyhmältä. Kun siinä muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, mielikuvitus vetreytyä ja tunnit kadota. Sitten havahtuu siihen, että kello on kolme iltapäivällä ja nälkäiset koululaiset ovat juurikohta tulossa kylmän kotilieden ääreen.

Usein tekstin ensimmäisen version valmistumiseen liittyy paljon suorittamista, mutta kun on jotain, minkä päälle rakentaa, vaikka kurjakin ensiversio, alkaa luomisvaihe.

Luulen, että urheilijoilla toimii sama mekanismi. Tuskin hiihtäjiä hirvittävästi huvittaa lähteä suohon rämpimään ja itseään rääkkäämään. En usko, että inspiraatio heitä kannustaa. Itsekuria ja kovaa tahtoa siinä tarvitaan. Mutta luulen kyllä, että kun lihakset lämpiävät ja veri alkaa vilkkaasti kiertää, mielihyvähormonit iskevät ja ponnistus alkaa tuntua miellyttävältä tai ainakin se antaa tyydytystä. Aivan niin kuin kirjoittamisessa.

Muiden kokemuksia suorittamisesta ja luomisesta?

Anneli K.

Advertisements