Hyvää Lukuviikon keskiviikkoa, tätä kirjoille ja lukemiselle omistettua teemaviikkoa.

Lukukeskus on julkaissut materiaalin ”10 faktaa lukemisesta”, joka tiivistää nopeasti hallittavaan muotoon keskeisen tiedon PISA-tutkimuksen ja alakoulun lukemisen taitoja mittaavan PIRLS-tutkimusten tuloksista. Kohta 6 puhuu siitä, miten suomalaisten poikien lukutaito jää koko ajan jälkeen tyttöjen lukemisesta. 

Lukuviikon sisältöjä valmistellessani sain Anu Laitilalta, Lukukeskuksen silloiselta toiminnanjohtajalta (nyt perhevapaalla) hienon pohdintatehtävän: 
miten puhua lukemisesta mopopojille?

Oma vastausaikani loppui kesken, mutta annan kysymyksen teille eteenpäin, niin hieno se on. 

Tähän asti pääsin itse, ja tämän takia loppui aika: lukemisen hienoudesta ja tärkeydestä puhutaan monesti lukemisesta käsin. Lukemisesta myös useimmiten puhuvat ne, joille lukeminen on elämässä tärkeää tai jopa itseisarvo, osa hyvää elämää.  Millaisilla argumenteilla houkutella lukemaan ne, joille lukeminen on vierasta, omituista, tarpeetontakin?

Kirjoitin Anua varten pinon argumentteja tarinasta ja empatiasta ja ihmismielestä, hyvin syttyneitä pieniä puolustuspuheentynkiä. Keitin kahvia ja tajusin, etten ollut päässyt Hyvän Lukijan Linnakkeestani vielä yhtään minnekään. Jopa ykkösargumenttini, empatia, kyky asettua toisen asemaan, jonka lukeminen meille mahdollistaa, alkoi kuulostaa sanalta, jota mopopojat hylkivät. Kirjalliselta. 

Purin argumenttipakkia pidemmälle ja tajusin, että omien perusteluideni ongelma oli se, että niiden taustalla oli tietynlainen käsitys lukemisesta. 

Muistan, miten hämmentynyt olin, kun luokkatoverini, esitystaiteilija Julius Elo puhui Teatterikorkeakoulussa laiskan, kursorisen, huolimattoman, selailevan lukemisen puolesta. Alusta loppuun lukeminen oli hänelle vain yksi tapa. Kirjan avaaminen sieltä täältä, makupalan ottaminen ja pakeneminen sen kanssa maailmaan on toinen tapa.  

Entä tarinan kaaren hahmotus, minä paruin. (Ja kyllä, PISAn mukaan se äärimmäisen tärkeä pitkän fiktiotekstin lukeminen, joka kehittää lukemista enemmän.)
Entä kirjoittajan miettimä dramaturgia?

Vastahuutoja:
entä se lukijan oma dramaturgia, johon tämä tekstistä nokkaistu palanen sopii? Jossa hän ehkä yhdistää sen muihin tekstipalasiin, tekee niistä itselleen tärkeän sitaattien verkon. Tällainen liittävä ja leikkivä tapa lukea on yhtä mahdollinen kuin oma tarinakeskeinen tapani.

Mitä, jos lukija kirjoittaa tekstin päälle Della Pollockin tyyliin, tekee performatiivista kirjoittamista, jota Della esittelee artikkelissa Performing writing? Jossa teksti on aina vain lähtöteksti, alkuteksti, alusta, jonka päälle luonnostellaan omaa ajatusta. Tällainen lukemis-kirjoittaminen on ajattelua dialogisesti – miksi se on huonompi kuin oma alusta loppuun -lukemisen ideaalini?

Totesin, että jos oikeasti haluan puhua lukemisesta mopopojille,  minulla on lukemisen lähestymistavoissa paljon purettavaa. Minun pitää altistaa muutokselle myös itseni. Minun on katsottava kriittisesti tai ainakin tutkien sitä, miten kirjoista puhutaan. Itse en voisi elää ilman kirjoja. Mutta jos joku on päättänyt niin tehdä, pitää minun löytää muu argumentti kuin sanoa, että minun tapani elää on hänen tapaansa parempi. 

Miten puhua mopopojille lukemisesta?
Kertokaa te? 

Siri

Mainokset