Entä jos tämänkertainen Grafomanian lehti olisi ystäväkirja, johon voisi kerätä lausumuksia, kysymyksiä tai huomioita kulttuurikriitikoille.
Minulla olisi tällaisille kysymyksille suoraa käyttöä. Joudun itse pohtimaan kysymystä, mitä olen aina halunnut kysyä kulttuurikriitikoilta. Mutta koska kysymys on jälleen kerran erinomaisen hyvä, näen viisaimmaksi joukkoistaa sen.
Mitä TE olette aina halunneet kulttuurikriitikoilta kysyä?
Kysymyksen lyhyet taustat (jonka voi ilolla skipata):
Kulttuurikriitikoiden kysymyskartelli on osa Luetko sinä -kampanjan tulevan syksyn painatetta. Luetko sinä -kampanja lähtee syksyllä kolmanteen kampanjavuoteensa. Kampanja tähtää yläkoulun kahdeksasluokkalaisten lukemiseen innostamiseen ja pyrkii synnyttämään luokassa kirjallisuuskeskustelua. Kirjallisuuskeskusteluun kannustetaan kirjallisuuskritiikin keinoin. Kaikki kampanjaan osallistuvat koulut lukevat yhteisen kampajatekstin, purkavat ja analysoivat sitä harjoittein ja lopuksi kirjoittavat siitä kirja-arvion. Kirja-arvioilla voi osallistua ensin alueelliseen ja siitä edetä valtakunnalliseen kilpailuun, jossa voittajat palkitaan.
Kampanjassa on ollut mukana parisenkymmentä alueellista sanomalehteä. 2011 lehdissä julkaistiin minun ja 2012 Vilja-Tuulia Huotarisen pieni jatkokertomus (tai kolmeosainen novelli. ) Tulevana syksynä kampanjakirjailijana on Christel Rönns. Mukana olevat sanomalehdet julkaisevat myös kampanjatekstistä tehdyn alueellisen voittaja-arvion.
Luetko sinä juhlii kolmen vuoden taivaltaan painatteella, josta löytyvät minun ja Vilja-Tuulian kysymykset kulttuurikriitikoille. Pidän haastetta hienona ja hien nostattavana. Itse katson, että kirjallisuuskeskustelua käydään tässä maassa vielä melko hennosti ja vähän, osin katveessa ja kanveesissa, toisten varpaiden päälle astumista peläten.
Palataan takaisin ystäväkirjaan: mikä kysymys on se, jonka itse naputtelisitte, jos mitä tahansa kerran saisi?
Siri
PS: Ehkä ihan reiluuttamme meidän pitäisi avata dialogin toinen puoli johonkin myöhempään blogaukseen: mitä olette aina halunneet kirjailjalta kysyä/ tai jopa: mihin haluaisitte kirjailijan haastaa. (Hei te kriitikot, kirjabloggarit, libristit, kirjavinkkarit ja muuten vain kirjallisuuden äärelle eksyneet.) Mutta se on eri blogikirjoitus se.
Grafomania 
6 kommenttia
Comments feed for this article
23 toukokuun, 2013 klo 7:34 pm
Kirsi Pee
Ihan perus:
Missä määrin teoksen kritiikki pohjaa tekijän aiempaan tuotantoon, missä määrin käsillä olevaan teokseen, tähän hetkeen?
Antaako kritiikki taiteilijalle aidosti mahdollisuuden uusiutua?
Mikä on mielestäsi kritiikon tärkein tehtävä kritiikin lukijaa ajatellen?
Onko kritiikillä tehtävänsä myös taiteilijaa ajatellen?
Onko kirjallisuus taiteenlajina vaikeampi tai harvemmin kansainväliseen taidekenttään hahmotettava kuin esimerkiksi kuvataiteet?
Ja vielä ihan perus:
Onko Sinua koskaan oikeasti yritetty lahjoa? Kirjoita kritiikissäsi että näin, niin kyllä järjestyy sitä ja tätä..??
24 toukokuun, 2013 klo 8:56 am
Päivi Heikkilä-Halttunen
Tässä Kirsille vastauksia. Ihmettelinkin jo, eikö kukaan tohdi avata tätä Sirin alkuun panemaa keskusteluketjua!
Yksittäisen teoksen kritiikki on aina osiensa summa ja lähestymistavat vaihtelevat.
Moni aloitteleva lastenlyyrikko on kokenut musertavana sen, että esikoista on oitis verrattu Kirsi Kunnakseen ja todettu köykäiseksi.
Nykyisin, kun lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä julkaistaan entistä vähemmän ja sattumanvaraisemmin, pidän tärkeänä tuoda kirjailijaa esille myös hänelle tyypillisen genren edustajana, ja silloin on luontevaa viitata myös aiempaan tuotantoon.
Mutta uudistuminen ilahduttaa toki aina: ei kirjailijaa/ kuvittajaa voi laittaa tiettyyn blokkiin.
Toivon että eri foorumeille kirjoittamani kritiikit auttaisivat lukijan ja kirjan täsmäkohtaamisessa. Ja tämä on tullut, hiisi vieköön, entistä haasteellisemmaksi nimekemäärien lisääntyessä.
Lasten- ja nuortenkirjan tekijä saa halutessaan ottaa arvion näkökulmista vaarin, mutta ei kriitikko kohdenna arviotaan tekijälle, vaan lukijakunnalle ja lastenkirjojen osalta myös kirjojen potentiaalisille ostajille, aikuisille.
Helsingin Sanomien legendaarinen kirjallisuuskriitikko Toini Havu kerskui avoimesti, että hän sai kirjailijoilta kukkalähetyksiä myönteisen kritiikin ilmestymisen jälkeen. Tähän verraten nykyisin ollaan pidättyneempiä: eli en ole kohdannut uhkailua, kiristystä saati lahjontaa.
4 kesäkuun, 2013 klo 6:21 pm
sirikolu
Kiitos Kirstille rohkeasta avauksesta ja Päiville kriitikon näkökulmia avaavasta jatkokommentoinnista. 🙂 .
Omat kysymykseni pitää nyt naputella valmiiksi. Kuljin Pariisin katuja näitä kysymyksiä pompottaen.
Lopulliseen viiden sarjaani on päätymässä mm. tämä kysymys:
”Jos saisit tehdä laajan artikkelin (10-15 000 merkkiä) jostakin suomalaisen kirjallisuuskentän tämänhetkisestä ilmiöstä, joka ei ole vielä tullut kunnolla näkyville ja keskusteluun, mikä olisi aiheesi ja miksi?
5 kesäkuun, 2013 klo 10:31 am
Päivi Heikkilä-Halttunen
Haastan ja huhuilen kaikki lasten- ja nuortenkirjakriitikkokollegat mukaan tähän rinkiin.
Vastaan silti oitis tikkana Sirin kysymykseen, koska se tavallaan kiteyttää suomalaisen lastenkirjakeskustelun koko tämänhetkisen dilemman.
Päivälehdillä ei juurikaan ole tällä hetkellä kiinnostusta zuumata uutuustarjontaa saati pidemmän aikavälin tarjontaa poikkileikkauksina analyyttisesti ja virkeästi.
Harvat katsaukset ilmestyvän lastenkirjallisuus- ja kulttuurilehdissä, joita lukee pienehkö entusiastijoukko. Ns. suuri yleisö on tietoinen vain yksittäisistä teoksista: dialogia ja kaikupohjaa synnytetään harvoin useampien teosten kesken.
Loppuvuodesta ilmestyvään Nykykirjallisuuteen historiaan (SKS) olen kirjoittanut laajahkon artikkelin 1990-2010-lukujen kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Toivon siitä sukeutuvan myös laajempaa keskustelua.
Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä lasten- ja nuortenkirjan visuaalisuus ja typografia: kuinka paljon enemmän siihen pitäisi kustantamoissa kiinnittää nykyisin huomiota, jotta kirja oikeasti saavuttaisi kohdeyleisönsä?
Myös lasten- ja nuortenkirjojen kieleen, sen vivahteisiin ja laatuun, kiinnitetään kritiikeissä nykyisin melko vähän huomiota ja tämäkin aihealue vaatisi huomiota.
5 kesäkuun, 2013 klo 8:28 pm
Usvazine
Minä olen pohtinut jääviyttä. Missä määrin ammattikriitikko painiskelee sen kanssa, että hän tuntee kirjailijan (väistämättä alalla oppii tuntemaan toimijoita). Miten tunnistaa omat ennakkoasenteet (niitä varmaan kehittyy?) ja miten taistella niitä vastaan? Miten paljon kriitikko voi ja saa mennä tunteen mukana, missä määrin on oltava analyyttisen viileä?
Tuota kielen arvioimista soisin lasten- ja nuortenkirjojen arvioinnessa olevan enemmänkin. Aika moni kirjailijoista panostaa kieleen tosissaan, joskus olisi hyvä että siitäkin tulisi niin risuja kuin ruusuja, jotta kehittyisi ja oppisi. Kovin vähän saa palautetta muutoin. (sitä palautetta pitäisi ehkä järjestää… jotenkin)
Minulle kritiikit ovat ennen kaikea oppimisen paikkoja (vaikka kirjaiija ei ole kritiikin ensisijainen kohderyhmä). Olen pyrkinyt pitämään kriitikon persoonan erossa hänen siviiliminästään, siis kun näet tutun kriitikon, en halua ajatella että siinä on ”kriitikko se ja se”. Vaikka olisi tullut pyyhkeitäkin. Vaan että siinä on ihminen, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta, ihminen jonka kanssa voi puhua kirjallisuudesta.
6 kesäkuun, 2013 klo 9:24 am
Päivi Heikkilä-Halttunen
Suomi on niin pieni maa, että käytännössä kaikki lasten- ja nuortenkirjakentällä työskentelevät tuntevat toisensa ainakin ulkonäöltä. Kentän aktiivit törmäilevät tahtomattaan – myönteisessä mielessä ! – monissa luottamustoimissa ja kirjallisissa tapahtumissa. Tästä syystä moni lasten- ja nuortenkirjakriitikko ja -kirjailija ovat usein väistämättä ns. ”hyvän päivän tuttuja” keskenään.
Arvelen, että jääviysongelmat ovat tavallisempia henkilöille, jotka lukevat käsikirjoituksia ns. anonyymeinä lukijoina kustantamoissa tai tekevät töitä samanaikaisesti sekä kirjailijana että arvostelijana. Lasten- ja nuortenkirjakentän toimijoista kahdella tuolilla istuvat kirjailija-kriitikkoina esimerkiksi Tuula Korolainen, Salla Simukka, Terhi Rannela ja Karo Hämäläinen.
Jokainen kriitikko vetää käsittääkseni itse tykönään omat linjauksensa siitä, missä vaiheessa on viisasta ja moraalisesti oikein jäävätä itsensä kokonaan jonkun teoksen arvioimisesta.
Olen aika-ajoin yhteydessä, usein sähköpostitse, moniin lasten- ja nuortenkirjailijoihin halutessani taustatietoa jostain ilmiöstä tai uutisesta. On myös muutamia kirjailijoita ja kuvittajia, joiden kanssa olen toisinaan yhteydessä myös epävirallisemmissa merkeissä. Tämä ei silti omalla kohdallani ole muodostunut esteeksi arvostella objektiivisesti heidän teoksiaan.
Aika harvoin – osittain puhtaasti taloudellisistakin syistä – otan osaa kustantajien kirjakausien avaus- tai muihin julkistustilaisuuksiin, joissa tarjoutuisi tilaisuus ”hengata” kirjailijoiden ja kuvittajien kanssa. Kriitikon rooliin kuuluukin mielestäni aivan luontaisesti tällainen syrjässä pysytteleminen.