You are currently browsing the monthly archive for kesäkuu 2013.

Kotona taas. Olin toukokuun lopun Toscanassa kirjoittamassa, kuten myös viime keväänä. Taidan ottaa tavaksi – niin oli mehevää lento. Kirjoittamisen lisäksi luin, luin paljon. Hotkin kymmenen kirjaa kahdessa viikossa. Se on valtava määrä minulle, koska lukunopeuteni on etanan.

Ylpeänä esitän listan, lukemisjärjestyksessä:

1. Donna Leon: Oman käden oikeus

2. Helmi Kekkonen: Valinta

3. Leena Lehtolainen: Harmin paikka

4. Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen

5. Donna Leon: Kuolema oopperassa

6. Päivi Koivisto (toim.): 16 tarinaa toivosta

7. Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras

8. Patti Smith: Woolgathering

9. Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

10. Anne Leinonen: Viivamaalari

Sikäläisellä suomalaissyntyisellä vuokraemännälläni on loistava kirjasto, vain muutaman kirjoista kannoin repussa kotoa. Kaikki olivat hyviä, imivät sisäänsä. Yhtäkään kirjaa en olisi mistään hinnasta jättänyt kesken. Tekisi mieleni vuolaasti kehua jokaista erikseen, mutta rajallisen tilan vuoksi poimin lähempään tarkasteluun vain Anne Leinosen Viivamaalarin (Atena 2013), jonka luin viimeisenä. Tosin siitäkään en uskalla sanoa paljon, etten paljastaisi liikaa lopun hurjasta virityksestä. Tarinan tunnelma ja pelottavasti vinksalleen nyrjähtänyt maailma ovat suloisesti sukua Pasi Ilmari Jääskeläisen hullunomituisille teoksille, ja ehkäpä myös tv-sarjalle The Prisoner ja The Truman Show -elokuvalle. Tai niin minusta tuntui, kun tunnen lajityypin kirjallisuutta rikollisen vähän.

Harvoin enää teen alleviivauksia kirjaan – tiedättehän, niitä ajatuksia jotka ravistelevat, jotka haluaa muistaa – mutta Viivamaalaria lukiessa hamusin kynää monta kertaa. Tässä yksi oivallus, joka avasi silmäni: ”Älykkäillä on käsitys siitä miten asiat ovat pielessä ja miten pielessä ne ovat, ja he tietävät myös että olisi tehtävä lähes ihmetekoja, jotta kaikki älyttömyydet saataisiin korjatuksi.”…”Vähemmän älykkäät voivat tyydyttää oikeudenmukaisuuden halunsa uskonnolla, ihmissuhteilla tai viihteellä tai keskittyä nauttimaan syömisestä, juomisesta ja rakastelusta ja joutenolosta. Se riittää heille, he ovat onnellisia.” (s. 125) Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Kun taas muutamat ystäväni vaikuttavat ensin mainitussa ryhmässä, ehdottoman älykkäitä. Alan vähitellen tajuta, miksi toisinaan puhumme ohi, kellumme eri aalloilla, tulkitsemme väärin.

Viivamaalarin luettuani olen varma, että olen olemassa. Sen sijaan suhteeni enkeleihin muuttui radikaalisti.

Kiitos Anne häikäisevästä lukukokemuksesta!

IMG_6983

***

Palataan vielä Toscanan tuliaisiin: Kuka arvaa, mikä on tuo raidallinen puikko Viivamaalarin edessä?

Kirsti K.

Kirjan kirjoitusprosessin viimeisistä vaiheista puhutaan yleensä irti päästämisenä, vähän haikeanakin maailmalle lähettämisenä, helpotuksena. Vähemmän puhutaan viimeisten vaiheiden kauhusta. Tyynenä tai tyyneyttä teeskennellen voi sanoi: Nyt se on valmis. Se ei muutu enää paremmaksi. En voi enää tehdä sille mitään. Samat lauseet voi myös huutaa päänsä sisällä kauhuissaan: Nyt se on valmis! Se ei muutu enää paremmaksi! En voi enää tehdä sille mitään!

Facebook on tarjonnut mahdollisuuden päästä näkemään vilauksen myös kollegojen kauhusta. Milloin paskatekstikeiju on käynyt yön aikana muuttamassa aiemmin täysin kelvollisen tekstin silkaksi sonnaksi, milloin olkapäällä istuu kiusaaja, joka kuiskuttelee korvaan epävarmuutta ruokkivia sanoja. Osa vannoo, ettei ikinä enää kirjoita mitään, ei ainakaan romaania, ei ainakaan tällaista, ei koskaan tällä aikataululla. Muiden kirjailijoiden kauhun näkeminen on tietysti myös helpottavaa: En ole ajatuksineni yksin.

Kauhu nousee osin siitä, ettei kirjan vastaanotosta voi vielä tietää mitään. Vaikka kirjan olisi lukenut jo useampi ihminen (kustannustoimittaja, muu kustantamon väki, luottolukija/t, puoliso…), heidän palautteensa ja kommenttinsa eivät mitenkään voi antaa kokonaiskuvaa tai varmuutta. Kirjan viimeisissä vaiheissa kyky nähdä tekstin kokonaisuus hämärtyy. Mieli askartelee pienissä yksityiskohdissa, joilla ei välttämättä ole tuon taivaallista merkitystä. Tai sitten kokonaisuudesta näkeekin äkkiä jotain, mitä ei ole nähnyt aiemmin – vain tajutakseen, ettei ole enää aikaa tai mahdollisuutta tehdä isoja muutoksia.

Kauhu on myös häpeää ja noloutta: Enkö todella pystynyt parempaan? Tässäkö on se, mihin juuri nyt kykenin? Mitä jos kirjan ilmestyttyä kaikki ovatkin sitä mieltä, ettei keisarilla todellakaan ole vaatteita? Ei mikään ihme, että monet kollegat kertovat klassisista alasti julkisella paikalla -painajaisista tai (kuten itselläni) unista, joissa paljastuu, ettei olekaan suorittanut lukiota loppuun vaan kursseista puuttuu vielä suuri osa.

Vaikka kirjailija ei ole teoksensa vaan paljon, paljon muutakin, jokainen kirja on kuitenkin eräänlainen summaus ja tiivistys siitä kaikesta kirjallisesta osaamisesta, joka hänellä, minulla, meillä on sillä hetkellä (ainakin siihen genreen liittyen). Ja vaikka pitää erottaa kirja ja kirjailijan persoona, emme voi kirjoittaa mitenkään muuten kuin itsemme kautta. Jokainen kirjan sana on kulkenut meidän ajatustemme, kokemustemme, tietämyksemme ja tunteidemme läpi.

Voin rehellisesti tunnustaa kadehtivani niitä kollegoja, jotka pystyvät päästämään kirjan käsistään maailmalle vailla kauhua. Itse en ole vielä tähän päivään mennessä siihen kertaakaan kyennyt.

Kertokaa muut omista kauhunhetkistänne kirjaprosessin aikana. Kauhu on miellyttävän kevyt aihe näin alkukesään.

Salla

Kesä on monille parasta lukemisaikaa. Grafomanian kirjoittajat ovat myös tehneet osansa tarjotakseen kesäksi tuoretta luettavaa. Tässä blogistiemme kesällä ilmestyvät kirjat:

Toukokuu

Kirsti Kuronen: Kuituset ja äidin kirje, Karisto

”Rakastettavan lastenkirjasarjan viimeinen, koskettava osa päättää reippaiden kaksospoikien tutunoloisesta arjesta kertovan tarinan.

Kaksospojat Nuutti ja Niilo Kuitunen kyläilevät tätilässä muutaman päivän ajan, kun mummu ja pappa ovat kylpylässä kuntoutuksessa. Täti kertoo poikien auto-onnettomuudessa kuolleen äidin kirjoittaneen 16-vuotiaana kirjeen 40- vuotiaalle itselleen, ja kirje löytyykin myöhemmin mummulan ullakolta. Sen salaisuus päätetään kuitenkin paljastaa vasta äidin syntymäpäivänä, mutta sitä ennen Nuutti pääsee esiintymään kevätjuhlanäytelmässä ja tekee toisenkin järisyttävän löydön.”

Kesäkuu

Päivi Lukkarila: Venla ratsastusleirillä, Karisto

”Huippusuositun heppasarjan viides osa jatkaa sympaattisen Venlan ratsastusharrastuksen seuraamista. Alakoululaisille sopivassa sarjassa on suurikokoinen teksti ja Anu Mikkosen havainnollistava kuvitus, mukana myös asiantunteva hevosalan sanasto.

Äiti ja isä ovat luvanneet, että Venla pääsee kesällä esteratsastusleirille. Kaikki paikat on kuitenkin jo varattu, eikä Venla mahdu enää mukaan. Äiti yrittää pelastaa tilanteen ilmoittamalla Venlan Hirvikallion ratsutilan alkeisesteleirille, lähelle perheen kesämökkiä. Venlaa hirvittää jo etukäteen harjoittelu vieraiden hevosten ja vieraiden leiriläisten kanssa, mutta Krista kannustaa Venlaa tarttumaan tilaisuuteen, onhan Hirvikallio kuuluisa hienoista hevosistaan ja hyvästä opetuksestaan. Leirillä kuitenkin selviää, että Venla on joukon kokemattomin ratsastaja.”

Heinäkuu

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy, Otava

”Vilja Vainiston ja hänen perheensä elämä muuttuu hetkessä, kun heidän sukunsa paljastuu rosvovaltias Helmeri Kvistin jälkeläisiksi. Viljan ei enää tarvitse salailla yhteydenpitoa Rosvoloihin, Vanamo-sisko alkaa treenata huippumuodikkaaksi ja pelottavaksi superrosvoksi, ja isä-Vainistolle tulee identiteettikriisi. Vilja ja Rosvolat vierailevat kaikkien muiden rosvosukujen luona, jotta he saisivat selvitettyä kunkin suvun ”vaakunatavun”. Tavujen avulla he uskovat pääsevänsä käsiksi Helmeri Kvistin kätkemään rosvousoppaaseen. Vierailuilla sattuu monta yllättävää ja kiperääkin tilannetta, ja Vilja oppii paljon uutta rosvoista ja rosvouksesta, ja ennen muuta neuvottelemisen taidosta.”

Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3), Karisto

”Koukuttavan sarjan huima päätös.

Khalkosta hallitsee diktaattorin ottein suuri isä Radko, jonka mielestä väkivalta on kaunein vallan muoto. Hänen puolisonsa Snezana taas sovittelee ylleen filosofin viittaa. Amaya perheineen elää piilossa köyhässä kalastajakylässä, kunnes kapinalliset tuovat viestin. Amayan ja Miroslavin täytyy päättää, lähteäkö johtamaan kansannousua vai jäädä elämään turvallista arkea pienen tyttärensä kanssa… Tähystäjäneito Amayan viaton vierailu Khalkoksen saarelle aloitti seikkailun, joka on edennyt hurjien käänteiden kautta kohti yllättävää loppuratkaisua. Yläkoululaisille sopivan Kuparisaari-trilogian päätösosa on vetävä sekoitus romantiikkaa, juonittelua ja raivokkaaksi yltyvää valtataistelua.”

Elokuu

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi

”Olipa kerran tyttö jolla oli salaisuus. Lumikki-trilleritrilogian piinaavan jännittävä toinen osa.

Lumikki Andersson matkustaa kesällä paahtavan helteiseen Prahaan. Kauan kaivattu yksinolo katkeaa alkuunsa, kun Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen sisarensa. Nainen, Zelenka, vaikuttaa yhtä aikaa vilpittömältä ja salailevalta. Perheensä salaisuutta selvittäessään Lumikki joutuu tekemisiin kummallisen uskonlahkon kanssa, joka paljastuu vähin erin vaarallisemmaksi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella. Kohta lahkoa uhkaa suuri tragedia – ja joku aikoo vieläpä kääriä siitä suuret rahat. Zelenka on hengenvaarassa, mutta niin on Lumikkikin.

Prahan vanhat kadut ja hautausmaat tulevat Lumikille tutuiksi lomasuunnitelmista poikkeavalla tavalla, kun hän joutuu juoksemaan henkensä edestä estääkseen tuhoisat suunnitelmat. Armoton helle pitää kaupunkia otteessaan, ja Lumikin täytyy miettiä kerran toisensa jälkeen, kehen hän voi luottaa, kun kenenkään aikeet eivät tunnu olevan puhtaita ja valkeita kuin lumi.”

Koosteen laati: Salla

Anneli Kanto ja Terhi Rannela pohtivat yhteiskirjoittamista Kuparisaari-trilogian valmistuttua. 

Anneli: ”Yhteiskirjoittamisessa on koko ajan ollut jonkinlainen huviretkellä olemisen fiilinki. Mistähän sekin tulee? Ehkä siitä, että olen ollut iloisesti ja tietoisesti vierailla vesillä. Olemme kirjoittaneet – tai luulleet kirjoittavamme – fantasiaa, joka on kummallekin vieras genre.

Olemme kirjoittaneet yhdessä, joka sekin on normikirjoittamisesta poikkeava ja työmäärää keventävä juttu. Olemme kirjoittaneet reippaasti juonivetoista, rivakkaa ja käänteikästä tarinaa, mikä on tuonut kirjoittamiseen eväsretken tunnelmaa. Millainen tuntu sinulla on ollut?”

Terhi: ”On ollut tuntu, että nyt teen jotakin omasta (soolo)kirjoittamisestani poikkeavaa, uutta, virkistävää. Turun kirjamessuilla puhuttiin viime syksynä sivupoluista. Kuparisaari on ollut sivupolku, jonne en olisi yksin rohjennut poiketa. Trilogian edetessä polusta on myös tullut aika synkkä ja vaarallinen; hyvä, että olemme olleet rytinöitten keskellä kaksin. Nyt kun Amayan tarina on valmis, suussani on pihlajanmarjaleivosten maku. Hyvä mieli, haikeakin. Minusta saamme olla ylpeitä trilogiastamme. Millaisia ajatuksia Sinulla heräsi nyt taittovedoksia lukiessa?”

Anneli: ”Uutta, virkistävää, sivupolku – sama kokemus. Minusta tuntuu, että kirjalliselle ammattitaidolleni yhteiskirjoittaminen on antanut jotakin. Ainakin olen lopultakin oivaltanut, että oma tapani kirjoittaa ei ole ainoa toimiva. Yhdessä kirjoittaessa oppii myös jotakin kirjoittajakaverin ajatusprosesseista. Se on on ollut avartavaa. Taittovedoksia lukiessa tuli hiukan haikea olo: siinä se nyt on, valmis, pois annettava.

Ja trilogia! Aloittaessamme emme todellakaan suunnitelleet kolmea kirjaa. Olen tyytyväinen Amayan tarinaan. Minusta tuntuu, että olemme saaneet sanotuksi jotain yhteiskuntien kehityksestä. Oli myös hauskaa kirjoittaa monentyylistä tekstiä. Pidin päiväkirjanotteista, raporteista ja kirjeistä. Niissä oli mahdollisuus kirjoittaa monen minäkertojan näkökulmasta ja samalla rivien välissä paljastaa kirjoittajan minäkuvaa. Suosikkini kirjeiden kirjoittajana oli matroona Krasimira. Mitä sinä ajattelet trilogian tekstien moniäänisyydestä?”

 

Terhi: ”Tämä on ehdottomasti ollut kiitollinen oppimisprosessi. Taskuihini on tarttunut monta dramaturgista niksiä, kiitos Annelin. Harvan oman kirjani kohdalla olen pohtinut kirjoittamisen olemusta tällä tavalla. En vie itseäni teelle parin viikon välein, piirtele juonikuvioita ja pohdiskele henkilöhahmojen syventämistä näin intensiivisesti. Neljä silmää panee myös kahta huomattavasti paremmin merkille juonen sudenkuopat. 

Kuparisaari on näennäisen humoristisesta otteestaan huolimatta purevan yhteiskunnallinen. Olemme hakeneet vaikutteita aina Pohjois-Korean, Kiinan ja kaatuneen Romanian diktatuureista asti. Jäänkin kaipaamaan pestiäni työryhmämme ns. ”diktaattoriasiantuntijana”. Tällä hetkellä kahlaan Hitler-elämäkertaa. 

Moniäänisyydestä? Kuolemattomimmat säkeet löytyvät mielestäni Snezanan nerokkaasta pikku kirjasesta – josta en vielä uskalla kamalasti juonipaljastaa. Klassikkoainesta! 

Jatkatko fantasian parissa nyt omin päin vai jääkö laji trilogian mittaiseksi kokeiluksi?”

 

Anneli: ”Toistaiseksi fantasia saa jäädä, mutta parempi kun ei koskaan sano ei koskaan. Suunnitelmissani on seuraavaksi historiallinen romaani, joka vie koko aivokapasiteetin ja ainakin vuoden. Olisi kuitenkin mukava jatkaa juustokakkuperinnettä. Vaikka kirjoitammekin kumpikin omaa tekstiämme, olisi kiva tavata ja puhua kirjoittamisesta, tekstin edistymisestä tai takkuamisesta. Kirjoittamisen prosessista puhuminen on ollut yksi yhteiskirjoittamisen hienoimpia puolia.”

Terhi: ”Se tässä onkin huvittavaa, että olemme taas samassa kirjoitusvaiheessa ja genressä! Viimeistelen juuri ensimmäistä historiallista romaaniani aikuislukijoille – ja kesällä aloitan toista. Kuparisaari-juustokakkutreffimme muuttuvatkin nyt historiallisen romaanin olemuksen pohdinnaksi ja varmaankin eräänlaiseksi työnohjaukseksi. Odotan jo innolla, milloin pääsisin hehkuttamaan sinulle lähdemateriaaliani…”

Kuparisaari-trilogian päätösosa Kapinallinen ilmestyy heinäkuussa.

Kansikuvat: Anu Sallinen

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot