Kirjan kirjoitusprosessin viimeisistä vaiheista puhutaan yleensä irti päästämisenä, vähän haikeanakin maailmalle lähettämisenä, helpotuksena. Vähemmän puhutaan viimeisten vaiheiden kauhusta. Tyynenä tai tyyneyttä teeskennellen voi sanoi: Nyt se on valmis. Se ei muutu enää paremmaksi. En voi enää tehdä sille mitään. Samat lauseet voi myös huutaa päänsä sisällä kauhuissaan: Nyt se on valmis! Se ei muutu enää paremmaksi! En voi enää tehdä sille mitään!

Facebook on tarjonnut mahdollisuuden päästä näkemään vilauksen myös kollegojen kauhusta. Milloin paskatekstikeiju on käynyt yön aikana muuttamassa aiemmin täysin kelvollisen tekstin silkaksi sonnaksi, milloin olkapäällä istuu kiusaaja, joka kuiskuttelee korvaan epävarmuutta ruokkivia sanoja. Osa vannoo, ettei ikinä enää kirjoita mitään, ei ainakaan romaania, ei ainakaan tällaista, ei koskaan tällä aikataululla. Muiden kirjailijoiden kauhun näkeminen on tietysti myös helpottavaa: En ole ajatuksineni yksin.

Kauhu nousee osin siitä, ettei kirjan vastaanotosta voi vielä tietää mitään. Vaikka kirjan olisi lukenut jo useampi ihminen (kustannustoimittaja, muu kustantamon väki, luottolukija/t, puoliso…), heidän palautteensa ja kommenttinsa eivät mitenkään voi antaa kokonaiskuvaa tai varmuutta. Kirjan viimeisissä vaiheissa kyky nähdä tekstin kokonaisuus hämärtyy. Mieli askartelee pienissä yksityiskohdissa, joilla ei välttämättä ole tuon taivaallista merkitystä. Tai sitten kokonaisuudesta näkeekin äkkiä jotain, mitä ei ole nähnyt aiemmin – vain tajutakseen, ettei ole enää aikaa tai mahdollisuutta tehdä isoja muutoksia.

Kauhu on myös häpeää ja noloutta: Enkö todella pystynyt parempaan? Tässäkö on se, mihin juuri nyt kykenin? Mitä jos kirjan ilmestyttyä kaikki ovatkin sitä mieltä, ettei keisarilla todellakaan ole vaatteita? Ei mikään ihme, että monet kollegat kertovat klassisista alasti julkisella paikalla -painajaisista tai (kuten itselläni) unista, joissa paljastuu, ettei olekaan suorittanut lukiota loppuun vaan kursseista puuttuu vielä suuri osa.

Vaikka kirjailija ei ole teoksensa vaan paljon, paljon muutakin, jokainen kirja on kuitenkin eräänlainen summaus ja tiivistys siitä kaikesta kirjallisesta osaamisesta, joka hänellä, minulla, meillä on sillä hetkellä (ainakin siihen genreen liittyen). Ja vaikka pitää erottaa kirja ja kirjailijan persoona, emme voi kirjoittaa mitenkään muuten kuin itsemme kautta. Jokainen kirjan sana on kulkenut meidän ajatustemme, kokemustemme, tietämyksemme ja tunteidemme läpi.

Voin rehellisesti tunnustaa kadehtivani niitä kollegoja, jotka pystyvät päästämään kirjan käsistään maailmalle vailla kauhua. Itse en ole vielä tähän päivään mennessä siihen kertaakaan kyennyt.

Kertokaa muut omista kauhunhetkistänne kirjaprosessin aikana. Kauhu on miellyttävän kevyt aihe näin alkukesään.

Salla

Advertisements