Kotona taas. Olin toukokuun lopun Toscanassa kirjoittamassa, kuten myös viime keväänä. Taidan ottaa tavaksi – niin oli mehevää lento. Kirjoittamisen lisäksi luin, luin paljon. Hotkin kymmenen kirjaa kahdessa viikossa. Se on valtava määrä minulle, koska lukunopeuteni on etanan.

Ylpeänä esitän listan, lukemisjärjestyksessä:

1. Donna Leon: Oman käden oikeus

2. Helmi Kekkonen: Valinta

3. Leena Lehtolainen: Harmin paikka

4. Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen

5. Donna Leon: Kuolema oopperassa

6. Päivi Koivisto (toim.): 16 tarinaa toivosta

7. Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras

8. Patti Smith: Woolgathering

9. Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

10. Anne Leinonen: Viivamaalari

Sikäläisellä suomalaissyntyisellä vuokraemännälläni on loistava kirjasto, vain muutaman kirjoista kannoin repussa kotoa. Kaikki olivat hyviä, imivät sisäänsä. Yhtäkään kirjaa en olisi mistään hinnasta jättänyt kesken. Tekisi mieleni vuolaasti kehua jokaista erikseen, mutta rajallisen tilan vuoksi poimin lähempään tarkasteluun vain Anne Leinosen Viivamaalarin (Atena 2013), jonka luin viimeisenä. Tosin siitäkään en uskalla sanoa paljon, etten paljastaisi liikaa lopun hurjasta virityksestä. Tarinan tunnelma ja pelottavasti vinksalleen nyrjähtänyt maailma ovat suloisesti sukua Pasi Ilmari Jääskeläisen hullunomituisille teoksille, ja ehkäpä myös tv-sarjalle The Prisoner ja The Truman Show -elokuvalle. Tai niin minusta tuntui, kun tunnen lajityypin kirjallisuutta rikollisen vähän.

Harvoin enää teen alleviivauksia kirjaan – tiedättehän, niitä ajatuksia jotka ravistelevat, jotka haluaa muistaa – mutta Viivamaalaria lukiessa hamusin kynää monta kertaa. Tässä yksi oivallus, joka avasi silmäni: ”Älykkäillä on käsitys siitä miten asiat ovat pielessä ja miten pielessä ne ovat, ja he tietävät myös että olisi tehtävä lähes ihmetekoja, jotta kaikki älyttömyydet saataisiin korjatuksi.”…”Vähemmän älykkäät voivat tyydyttää oikeudenmukaisuuden halunsa uskonnolla, ihmissuhteilla tai viihteellä tai keskittyä nauttimaan syömisestä, juomisesta ja rakastelusta ja joutenolosta. Se riittää heille, he ovat onnellisia.” (s. 125) Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Kun taas muutamat ystäväni vaikuttavat ensin mainitussa ryhmässä, ehdottoman älykkäitä. Alan vähitellen tajuta, miksi toisinaan puhumme ohi, kellumme eri aalloilla, tulkitsemme väärin.

Viivamaalarin luettuani olen varma, että olen olemassa. Sen sijaan suhteeni enkeleihin muuttui radikaalisti.

Kiitos Anne häikäisevästä lukukokemuksesta!

IMG_6983

***

Palataan vielä Toscanan tuliaisiin: Kuka arvaa, mikä on tuo raidallinen puikko Viivamaalarin edessä?

Kirsti K.

Mainokset