Mikä ihmeen kysymys tuo nyt on? ”Miten kirjoitat?” No, istun tietokoneen ääreen ja alan naputtaa. Niin yksinkertaista se on. Vai onko?
Olen huomannut vuosien kuluessa yhä vahvemmin, että kirjoitan ajattelemalla. Olen sanonut joskus puoliksi leikilläni, että kirjoitan ensimmäisen romaaniversion päässäni, mutta siinä taitaa olla totta jopa enemmän kuin toinen puoli. En osaa kirjoittaa, jos en tiedä, mitä olen kirjoittamassa. Rakennan juonta, henkilöitä, kirjan rakennetta ja tunnelmaa pitkälti ajatuksissani, ennen kuin konkreettisesti kirjoitan yhtään sanaa. Annan kirjan ensin tulla minuun. Täytyn siitä. Sitten ryhdyn kirjoittamaan sitä itsestäni ulos.
Tänä kesänä olen kokenut metodini tavallista vahvemmin. Viimeksi kuluneet kaksi viikkoa olen uinut romaania, pyöräillyt romaania, kävellyt romaania, istunut auringossa silmät auki tai kiinni romaania, uneksinut romaania. En ole tänä aikana avannutkaan tekstitiedostoa. Olen avannut ainoastaan mustan muistikirjan, johon olen raapustellut avainsanoja, hahmotellut lukujen ja niiden tapahtumien järjestystä, kirjoittanut katkelmia, jotka ovat ajatuksissani muotoutuneet jo lauseiksi, sanoiksi saakka.
(Aivan samaa ajatuksissa kirjoittamista teen paljon lyhyempien ja arkisempienkin tekstien kanssa, kuten tekstiviestien, sähköpostien, FB-päivitysten, blogikirjoitusten… Muokkaan ja stilisoin päässäni. Jaan kappaleiksi. Vaihdan sanojen järjestystä.)
Tietenkään tätä ei voi jatkaa loputtomiin. Loistavinkaan romaani ei ole oikeasti olemassa, jos se on vain päässäni. Ja vasta kirjoittaminen näyttää, toimivatko kaikki ideat ja ajatukset, millaisiksi tunnelmat lopulta muodostuvat, mihin järjestykseen sanat viimein asettuvat. Hienoinkin ajatusrakennelma voi hajota osiin tai osoittautua liian huteraksi, kun sitä ryhtyy kirjoittamaan. Dialogi ei kuulostakaan hyvältä. Minulle ajatuksissa tehty työvaihe on kuitenkin äärimmäisen tärkeä, enkä usko, että tapani lähestyä kirjoittamista ja romaanin tekemistä tulee koskaan muuttumaan.
Miten sinä kirjoitat?
Salla
9 kommenttia
Comments feed for this article
19 heinäkuun, 2013 klo 3:50 pm
Kreeta
Joskus on kirjailijankin hyvä lähestyä/tarkastella asioita ns. kielen ulkopuolelta 🙂
19 heinäkuun, 2013 klo 10:19 pm
Kirsi
Itse kirjoitan ennen kaikkea kirjoittamalla 😉 Siis että romaani syntyy kirjoittamisen myötä. Mutta silti on olemassa suuntaviivat, joiden mukaan menen eteenpäin, tiedän romaanin kaaren, mutta kaikki muu siinä elää kirjoittamisen myötä.
Yritin jossain vaiheessa kirjoittaa tarkempien suunnitelmien pohjalta, mutta se sai minut täysin jumiin eikä teksti kulkenut enää yhtään. Tarina elää kyllä päässä, henkilöt saavat muotonsa kävelylenkillä tai ruokakaupassa ja usein kaivan muistikirjan käsilaukustani kirjoittaakseni jotain oleellista muistiin.
Tähän aikaan vuorokaudesta onkin järkevää kirjoittaa kommentteja yhtään mihinkään, joten taidan hiljentyä vähitellen 😉 Mutta silti se on aina yhtä mielenkiintoista kuinka monia erilaisia tapoja on kirjoittaa. Juuri niin monta kuin on kirjoittajaakin…
21 heinäkuun, 2013 klo 6:09 pm
annelitre
Minäkin kirjoitan päässäni kauan ennen kuin alan kirjoittaa sormilla, vuosia, jopa vuosikymmeniä. Päässäpyöritysvaiheessa kehittyvät juoni ja henkilöt, sävy ja tunnelma. Muistikirjaa en käytä, mutta seuraavassa vaiheessa piirtelen kuvioita ja juonen kulkua. Siitä syntyy hiukan Afrikan tähteä muistuttava kartta.
Joskus tai aika useinkin kirjoitan henkilöistä liuskan pari kustakin. En välttämättä käytä tiedostoa enää sen jälkeen, koska kirjoittaessa tulee miettineeksi kunkin ominaislaatuja, historiaa yms. ja kyllä ne muistaa.
31 heinäkuun, 2013 klo 9:54 am
Anna Amnell
Minunkin kirjani syntyvät vähitellen. Teen paljon tutkimustyötä kirjojani varten. Ensimmäisten kirjojen ideat syntyivät silloin, kun olin Kanadassa vapaa toimittaja. Työ vei kaiken aikani, mutta antoi samalla paljon uutta tietoa. Muistan yleensä hyvin yksityiskohtia, mutta teen myös muistiinpanoja ja otan runsaasti valokuvia. Ennen piirsin museoissa. Nykyän tallennan tutkimusmateriaalin yksityisiin blogeihini.
Suomeen palattuani aloin kirjoittaa työn ohella. Oli vaarallista uppoutua liikaa kirjoittamiseen: pidin kerran saman tunnin kahteen kertaan. Tunnin loppupuolella huomasin aikuisopiskelijoitteni hymyilevän erityisen ystävällisesti. He kertoivat arvanneensa, että kirjoitin uutta kirjaa.
Tuo ei käynyt päinsä. Täytyi pitää kirja sisällään. Mutta se muhi siellä, ja toinen kirjani valmistui kesälomalla harvinaisen nopeasti. (Aurora ja Pietarin serkut) Yleensä teen tarkat suunnitelmat rakenteesta, juonesta ja henkilöitten historiasta paperilla/tietokoneella.
Kiinnostus renessanssiin alkoi Italiassa Uffizin taidegalleriassa sillä hetkellä, kun näin Firenzen gallerian ikkunasta. Millaisia olivat ihmiset, jotka loivat tuollaista täydellistä kauneutta? Millaista oli elää siihen aikaan pohjolassa? Mikrohistoria kiinnostaa minua.
Idea kirjaan Kyynärän mittainen tyttö syntyi vasta10 vuotta myöhemmin, kun näin ohimennen TV:stä lyhytkasvuisen naisen ratsastamassa metsässä. Samassa välähti mielessäni kuin oma sisäinen TV-ohjelmani, jossa 1500-luvun tyttö ratsasti renessanssipanoramassa viitta ja punainen tukka hulmuten. Ehkä maisema oli samanlainen kuin se, jonka näin pizzaravintolan parvekkeelta Loretossa. Olin mennyt mieheni kanssa sinne sattumalta, kun myöhästyimme junasta, jonka piti mennä Faenzaan. Kuinka paljon sattuma vaikuttaa kirjallisuuteen?
Ensimmäinen kirjakin sai alkunsa eideettisestä kuvasta. Olin käymässä torontolaisessa kartanomuseossa valmistellessani lehtijuttua Viktorian ajasta. Eteen osui jalustalla oleva kuningatar Viktorian rintakuva. Näin silmänräpäyksessä kuin hologrammina vaalean tytön pyyhkimässä pölyhuiskalla pölyjä siitä. Kuka oli tuo tyttö?(Aurora, vaahteralakson tyttö).
Ymmärrätte varmaankin, että näin ei kirjoiteta paljon kirjoja.:)
22 heinäkuun, 2013 klo 6:25 pm
kirsti k
Olen muistikirjatyyppi. Lehtileikkeitä, tunnelmia, kuvia, unia, kuultuja tokaisuja jne. Joku sanoo, että jos asian unohtaa, se saakin mennä, oli turha juttu. Ei toimi kohdallani, kaikki vähänkin potentiaali on tallennettava muistikirjaan. Teemat ja aiheet toki säilyvät mielessä, mutta eivät pikkuhetket tai yksityiskohdat, ja ne ovat minulle yhtä tärkeitä kuin isot kaaret.
Lyhyitä tekstejä kieputan aina päässäni lähes valmiiksi, vasta sitten istun ja kirjoitan, mitä ennen tietysti siivoan kaapit, pyyhin pölyt kattolistoista ja pesen seinät.
Pitkä proosa onkin eri juttu:
Vaihe 1: VÄLITTÖMÄSTI idean tultua alan kirjoittaa, kiihkeällä tempolla, keskimäärin seitsemän lukua. Suoltamisen jälkeen hyrisen tyytyväisyyttä ja jätän alun hautumaan joksikin aikaa.
Vaihe 2: Sulattelua ja jatkosuunnitelmia, joita teen parhaiten mielikuvissa, ja liikkeessä: hiihtäessä, lenkkeillessä, metsäkävelyllä, koikkelehtimisen tahdissa – pelkkä käsien heiluttelu toimii paremman puutteessa. Joskus maiseman liikkuminen riittää (juna, auto).
Vaihe 3: Teksti alkaa raivopäisesti kutsua – vastustamaton seireeni, himottaa päästä käsiksi. No, siihen vielä viikon masokistinen vastustus, esim. saunan jynssäys.
Vaihe 4: Antaa mennä, eka kierros vapaata virtaa ja vimmaa. Mikään ei enää pidättele. Sillä hetkellä kaikki on totta, omassa ympäristössään, maailmassa jossa kaikki on mahdollista.
Vaihe 4 on syy siihen, että yhä uudelleen vedän räkäkännit kirjoittamalla. Pakko ja palo. Puhutaanko joskus krapulasta?
Varsinaisia ennakkomuistiinpanoja en tee juuri koskaan, siis juonikaavioita, henkilöiden luonnehdintoja ym. Tuttu klisee: juttu kirjoittaa itse itsensä, henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ottavat sihteeriään kädestä ja kuljettavat tapahtumasta tai tunteesta toiseen. Jihaa, en tunne olevani vastuussa mistään! Kunhan kirjaan, mitä vastaan pöllähtää.
1 elokuun, 2013 klo 6:05 pm
Nettimartta
Olen vasta-alkaja kirjoittamisessa. Ideoita pulpahtelee ja makustelen niitä, yleensä puutarhatöiden lomassa. Kirjoitan nopeasti ja hauduttelen. Nukun yön yli ja toisenkin. Korjaan ja muutan ja säädän. Jotain valmiin puoleistakin syntyy.
Olen Urjalassa omakustannepajalla tänään ja perjantaina. Kritiikki kasvattaa. Kurssilta sain blogisi osoitteen.
2 elokuun, 2013 klo 1:15 am
Calendula
Varmaan ihan alkusuunnitelmat teen hajanaisina mielessäni ja muistikirjassa, mutta sitten itse kirjoitusvaiheessa ”kirjoitan” käytännössä jokaisen kohtauksen päässäni etukäteen. Miltei sanamuotoja myöten. Usein myöhään illalla sängyssä, puoliunessa kun valkoisen paperin pelko ei vaivaa ja tilanteita on helppo pyöritellä eteenpäin kuvina.
8 elokuun, 2013 klo 11:49 am
Tuija / Pikkurilli
Mielenkiintoista! Ulkopuolisena tulin vakoilemaan ja salakuuntelemaan kirjailijoiden elämää. Aika näppärästi pääsen porautumaan kirjailijoiden päiden sisälle, kun luen vastauksianne. Olen jo pitkään miettinyt, tietävätkö kirjailijat kirjastaan etukäteen kaiken vai voiko vain alkaa kirjoittaa, vaikka ei sataprosenttisesti tiedä, mitä on tekemässä. Eiköhän vastaus löydy, kun tarkastelen vastauksianne oikein suurennuslasilla ja epäselviksi jääneet kohdat käyn vielä läpi mikroskoopilla. 😉
13 elokuun, 2013 klo 12:23 pm
markku-setä
Toivottavasti kukaan teistä ei kuitenkaan kirjoita kuten rouva Mallamud: http://lue.wsoy.fi/lastenromaani/2013/03/ruben-ja-ratikkaralli/