Onnistuneen kirjoituspäivän tärkein edellytys on…

… onnistuinko laatimaan iltapäivälehtimäisen otsikon?

Niin.

Viime vuosina olen havahtunut siihen. Onnistuneen kirjoituspäivän ehdottomasti tärkein edellytys on UNI.

Joskus itsestäänselvyydet pitää sanoa ääneen.

Jos en pysy vuorokausirytmissäni ja saa kylliksi unta, pääni on täysin käyttökelvoton seuraavana päivänä. Puuromaisilla aivoilla voi kirjoittaa mekaanisia lehtitöitä tai editoida romaania (ei herkkua sekään), mutta uuden luomiseen niistä ei ole.

Ja se on turhauttavaa!

Minulla on ollut tällä viikolla kosolti kirjoitusaikaa. Olen iltaisin ”unohtunut” koneelle tai katsonut seuraavaan historialliseen romaaniini liittyviä dokumentteja aavistuksen liian myöhään. Tarinasta innostuneena olen listannut ranskalaisia viivoja seuraavalle aamulle. Olen etsinyt muutamia käyttökelpoisia sanataideharjoituksia, joiden avulla pääsen loikkaamaan muutaman syvän rotkon yli.

Jään oikein odottamaan seuraavaa aamua: ihana päästä taas kirjoittamaan! Mahdollisuudet ovat rajattomat…

Mutta heräänkin kerrostalomme patteriremontin järkyttävään kolinaan pari tuntia liian aikaisin. Tuntuu kuin työmies seisoisi metrin päässä, vaikka hän on toisessa asunnossa. On noustava, vaikka tiedänkin jo, että kirjoittamisen ilo on poissa.

Unen merkityksestä on kirjoitettu paljon. Sen sijaan, että itse referoisin, linkitän tähän Tiede-lehden jutun 8 syytä nukkua.

Mitkä ovat Sinulle tärkeimmät kirjoittamisen edellytykset? Mitä teet niinä päivinä, kun pääsi on pelkkää puuroa?

Hyvää yötä! 

Advertisement

Kirjoituskilpailu: kirjoita romaanisarjan aloitusosa 8-12-vuotiaille

Karisto Oy julistaa kirjoituskilpailun, jossa etsitään 8—12-vuotiaille tarkoitetun romaanisarjan aloitusosaa. Kilpailun aiheena on ”Perhe on paras”.

Haemme elämänmakuisia tarinoita, joista löytyy arkipäivän iloja ja suruja, mutta kenties myös kommelluksia, jännitystä, seikkailua ja huulenheittoa. Tyyli ja tunnelma on vapaa, mutta tekstin tulee imaista lukija mukaansa ensi riveistä alkaen.

Käsikirjoituksen voi lähettää paperitulosteena 28.2.2014 mennessä osoitteeseen Karisto Oy / PL 102 / 13101 Hämeenlinna. Kuoreen on merkittävä tunnus ”Kirjoituskilpailu”. Mukaan liitetään käsikirjoituksen lisäksi suljettu kirjekuori, jonka päällä lukee osallistujan nimimerkki ja jonka sisällä on osallistujan nimi ja yhteystiedot. Käsikirjoituksia ei palauteta.

Kilpailuun voivat osallistua sekä ennen julkaisseet kirjailijat että ensikertalaiset. Kilpailuteksteille ei määritellä minimi- tai maksimimittaa, mutta useimmissa lastenromaaneissa on ainakin 80 000 merkkiä (välilyönteineen). Toivomme, että käsikirjoituksessa on sivunumerot ja tekstin fonttikoko on ainakin 12 pistettä. Saatteeksi käsikirjoitukseen on hyvä liittää lyhyt tiivistelmä tarinan sisällöstä ja ajatuksia sarjan jatkosta.

Kustantamon edustajat valitsevat loppusuoralle viisi käsikirjoitusta. Kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä valitsee finalistien joukosta kilpailun voittajan, joka palkitaan 3 000 euron stipendillä. Lisäksi Kariston säätiö palkitsee kaksi käsikirjoitusta 1 000 euron stipendeillä. Voittajateos julkistetaan valmiina kirjana Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014 palkintojenjaon yhteydessä. Lisätietoja kilpailusta antaa kustannustoimittaja Sirja Kunelius, puh. 03-6315 202, sirja.kunelius@karisto.fi.

Seinäjokelainen Marja-Leena Mäkelä on ”suomalaisen kirjavinkkauksen kantaäitee”, kutsumuskirjastonhoitaja ja sanataideohjaaja. Hän on opettanut kirjavinkkausta kirjastolaisille ja opettajille parinkymmenen vuoden ajan, kehittänyt lasten kirjaseikkailutoimintaa, toiminut kriitikkona ja pakinoitsijana ja julkaissut itsekin kirjoja. Hän on ollut mukana sekä Topelius- että Finlandia Junior –palkintoraadeissa ja saanut lastenkulttuurin valtionpalkinnon vuonna 2000.  

Blogien kuolema

Blogien kriisi

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti elokuussa blogissaan näin:
“Voisi siis sanoa, että tunnustukselliset kirjailijablogit ovat kriisissä. Ne kuolevat kuin erämaahan hyytyvät vedettömät vesipuhvelit. Niitä on liikaa, jotta yhdelläkään olisi kunnollista huomioarvoa, ja ne toistavat niin itseään kuin toisiaankin. Ne eivät tarjoa enää kenellekään mitään, ei tämäkään blogi, eikä kirjailija saa niistä teoksilleen näkyvyyttäkään enää. Ainoa mahdollinen hyöty on, että jos joku haluaa aivan tietyn kirjailijan työmaalle päästä tirkistelemään, se on mahdollista. Kun googlettaa kirjailijan nimellä, todennäköisesti löytyy kirjailijan oma blogi. Mitä vähemmän kirjailija myy, sitä todennäköisemmin hänellä on blogi nillittämistä ja lukijoiden kalastelua varten. Hyvin myyvät kirjailijat eivät bloggaa. Heidän ei tarvitse.”
PI kirjoitti paljon muutakin, mutta tähän jäin kiinni. Rupesin epäilemään, että PI puhuu asiaa. Blogien kriisi tai kuolema on totta.
Kirjailijablogeja on paljon. Kuin myös kirja-, ruoka-, leipomis-, käsityö-, vauva- ja muotiblogeja. Niitä en seuraa.
Mutta muutamaa kirjailijablogia seuraan satunnaista useammin: Kirsti Ellilän Häiriöklinikkaa, Anu Holopaisen Kävelyretkiä, Terhi Rannelan blogia, entisen kustannustoimittajani Tero Liukkosen blogia ja silloin tällöin myös Juha Siroa ja Tommi Melenderiä, jotka tosin masentavat minut lukeneisuudellaan ja älyllisyydellään.
Omaa blogia en edes kuvittele pitäväni. En jaksaisi opetella sellaisen rakentamista enkä keksisi sinne kirjoitettavaa. Enkä kestäisi niitä anonyymeja ilkeyksiä ja henkilökohtaisia loukkauksia, joita tunnustuksellisiin blogeihin ehtymättä virtaa.
Enkä keksi, mitä myönteistä blogista saisin itselleni.
Teimme Terhin kanssa (Terhi sen enimmäkseen teki) blogin Kuparisaari-trilogiallemme. Näimme vaivaa ja ideoimme. Blogissa on niin kuvittaja- kuin kustannustoimittajahaastattelu ja mielestämme muitakin kivoja osioita. Mutta ei lukijoita.
Tällainen ryhmäblogi sopii sielulleni paremmin kuin yksilöblogi, mutta onko tälläkään mitään merkitystä? Saavatko tänne kirjoittavat kirjailijat Grafomaniasta itselleen enää mitään? Saavatko lukijat? Keksimmekö kiinnostavia aiheita vai jauhammeko entisellä uralla?
Muistaako kukaan vielä pulinalinjoja? 90-luvulla puhelinyhteyksien tekniikka kehittyi, niin että ryhmäpuhelut olivat mahdollisia. Niistä tuli suosittuja. Ihmiset maksoivat siitä, että saivat puhua lörpötellä tuntemattomien kanssaihmistensä kanssa kaikenlaista palturia, enimmäkseen kai puhuttiin seksistä.
Ihminen on otus, joka kaipaa kommunikaatiota lajitovereidensa kanssa. Siihen tarpeeseen blogit ovat vastanneet. Mutta onko niille käynyt kuin pulinalinjoille: aika on ajanut ohi?

Anneli

Kirjoittamisen visuaalisuus

Viimeistään nyt Lumikki-trilogian myötä olen huomannut yhä selvemmin olevani visuaalinen kirjoittaja. Koko trilogiahan sai alkunsa saksalaisessa kirjakaupassa, jossa sain vision jännityskirjasta nimeltä ”Rot wie Blut”. Kirja siis ikään kuin ilmestyi silmieni eteen aivan konkreettisena esineenä. Tiesin, että minun on kirjoitettava se. Nimi toki suomentui mielessäni saman tien: Punainen kuin veri. (Välihuomio: En osaa vielä edes kuvitella, miltä tuntuu sitten aikanaan, kun näen saksannoksen…)

Kun ensimmäisen kirjan tarina alkoi hahmottua mielessäni, sekin sai alkunsa kuvasta: Viidensadan euron seteleitä roikkumassa narulla kuivumassa. Päänsisäistä kuvaa katsoessani tiesin, että setelit oli pesty verestä. Kuva oli niin voimakas, että minun täytyi rakentaa juonta siten, että päätyisin tuohon kuvaan. Myöhemmin oivalsin, että olin alitajuisesti varastanut tilanteen Bound-elokuvasta, mutta sillä ei ollut väliä. Näinhän me kirjailijat toimimme eli keräämme päämme lipastonlaatikoihin erilaisia kuvia, hetkiä, sanoja, tunnelmia, jotka pulpahtavat tekstiin, kun on niiden aika. Sitä paitsi Bound on loistava elokuva. Jos voin tehdä sille pienen kumarruksen Punaisessa, se on minulle vain ilo ja kunnia.

Visuaalisuus kirjoittajana tarkoittaa minulle juuri sitä, että vahvat kuvat, värit ja sävyt ohjaavat kirjoittamistani. En ole ylenpalttinen tai järin yksityiskohtainen kuvailija. Luotan mieluummin siihen, että visuaalisesti virittynyt lukija voi maalata eteensä itse haluamansa kuvat sanojeni pohjalta. Uskon että yksi vahvasti kuvaileva lause on enemmän kuin kymmenen kevyempää.

Klassisten satujen käyttäminen viittauksina ja assosiaatioina kiehtoo minua osin juuri siksi, että ne kantavat sisällään voimakasta ja runsasta kuvastoa. Yksi nimi (”Ruusunen”, ”Saapasjalkakissa”, ”Pieni merenneito”) laukaisee yleensä mielikuvien vyöryn. Minusta on kiinnostavaa olla osaltani mukana vuosisataisessa, jopa vuosituhantisessa tarinaperinteessä, joka piirtää eteen linnoja ja ruusuja ja veripisaroita ja lasiarkkuja ja veitsenteriä ja merenalaisia maailmoja.

Käytän visuaalisuutta ja kuvia myös tietoisesti inspiraatiomielessä. Netin tarjoama mahdollisuus päästä näkemään niin uutta kuin vanhaakin kuva- ja valokuvataidetta on huikea. Kuvat vaikuttavat minuun. Ne sysäävät ajatukset eteenpäin, näyttävät uusia kulmia ja mahdollisuuksia. Ne virittävät tunnelmia.

Kun katson elämääni taaksepäin, näen, että kuvat ja teksti ovat aina kulkeneet minulla rinnakkain. Lapsena olin tarinoita kehittelevä visualisti. Ainoan lapsen suosikkileikkeihini kuului mielikuvittelu, jota harrastin piirtäessäni. Tein kuvan ja samalla kerroin itselleni mielessäni tarinaa siitä. Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa tarinoitani paperillekin. Nykyään ehdin yhä harvemmin piirtää itse, joten nautin muiden tekemistä kuvista ja saan niistä iloa ja voimaa.

Mitä visuaalisuus merkitsee teille kirjoittajina tai lukijoina?

Salla