Blogien kriisi
Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti elokuussa blogissaan näin:
“Voisi siis sanoa, että tunnustukselliset kirjailijablogit ovat kriisissä. Ne kuolevat kuin erämaahan hyytyvät vedettömät vesipuhvelit. Niitä on liikaa, jotta yhdelläkään olisi kunnollista huomioarvoa, ja ne toistavat niin itseään kuin toisiaankin. Ne eivät tarjoa enää kenellekään mitään, ei tämäkään blogi, eikä kirjailija saa niistä teoksilleen näkyvyyttäkään enää. Ainoa mahdollinen hyöty on, että jos joku haluaa aivan tietyn kirjailijan työmaalle päästä tirkistelemään, se on mahdollista. Kun googlettaa kirjailijan nimellä, todennäköisesti löytyy kirjailijan oma blogi. Mitä vähemmän kirjailija myy, sitä todennäköisemmin hänellä on blogi nillittämistä ja lukijoiden kalastelua varten. Hyvin myyvät kirjailijat eivät bloggaa. Heidän ei tarvitse.”
PI kirjoitti paljon muutakin, mutta tähän jäin kiinni. Rupesin epäilemään, että PI puhuu asiaa. Blogien kriisi tai kuolema on totta.
Kirjailijablogeja on paljon. Kuin myös kirja-, ruoka-, leipomis-, käsityö-, vauva- ja muotiblogeja. Niitä en seuraa.
Mutta muutamaa kirjailijablogia seuraan satunnaista useammin: Kirsti Ellilän Häiriöklinikkaa, Anu Holopaisen Kävelyretkiä, Terhi Rannelan blogia, entisen kustannustoimittajani Tero Liukkosen blogia ja silloin tällöin myös Juha Siroa ja Tommi Melenderiä, jotka tosin masentavat minut lukeneisuudellaan ja älyllisyydellään.
Omaa blogia en edes kuvittele pitäväni. En jaksaisi opetella sellaisen rakentamista enkä keksisi sinne kirjoitettavaa. Enkä kestäisi niitä anonyymeja ilkeyksiä ja henkilökohtaisia loukkauksia, joita tunnustuksellisiin blogeihin ehtymättä virtaa.
Enkä keksi, mitä myönteistä blogista saisin itselleni.
Teimme Terhin kanssa (Terhi sen enimmäkseen teki) blogin Kuparisaari-trilogiallemme. Näimme vaivaa ja ideoimme. Blogissa on niin kuvittaja- kuin kustannustoimittajahaastattelu ja mielestämme muitakin kivoja osioita. Mutta ei lukijoita.
Tällainen ryhmäblogi sopii sielulleni paremmin kuin yksilöblogi, mutta onko tälläkään mitään merkitystä? Saavatko tänne kirjoittavat kirjailijat Grafomaniasta itselleen enää mitään? Saavatko lukijat? Keksimmekö kiinnostavia aiheita vai jauhammeko entisellä uralla?
Muistaako kukaan vielä pulinalinjoja? 90-luvulla puhelinyhteyksien tekniikka kehittyi, niin että ryhmäpuhelut olivat mahdollisia. Niistä tuli suosittuja. Ihmiset maksoivat siitä, että saivat puhua lörpötellä tuntemattomien kanssaihmistensä kanssa kaikenlaista palturia, enimmäkseen kai puhuttiin seksistä.
Ihminen on otus, joka kaipaa kommunikaatiota lajitovereidensa kanssa. Siihen tarpeeseen blogit ovat vastanneet. Mutta onko niille käynyt kuin pulinalinjoille: aika on ajanut ohi?
Anneli
14 kommenttia
Comments feed for this article
elokuu 24, 2013 klo 1:17 pm
Terhi
Niin. Vielä ennen Facebook-aikaa blogeilla meni hyvin, mutta nyt kommunikaatio on muuttunut pitkistä postauksista lyhyiksi Facebook-lauseiksi ja nokkeliksi tviiteiksi. Keskittymiskyky herpaantuu herpaantumistaan (puhun myös itsestäni). Yhä useampi kirjailija myös muuttaa blogeista Facebookiin, yhä useammalla on virallinen FB-sivu.
Kenellä on FB-sivu? Oletko kokenut sen hyödylliseksi?
Olen ollut niin kauan Grafomaniassa, että tuntuu siltä, ettei minulla ole enää mitään tuoretta ja uutta sanottavaa. Vuosien myötä olemme käsitelleet kirjankannet, kirjoittamisahdistukset ja selkäkivut monta kertaa. Silti tulen tänne joka päivä.
Omaa blogiani olen alkanut tauon jälkeen päivittää kerran viikossa. Kirjoittaisin, vaikkei lukijoita olisikaan, en ole kiinnostunut tilastojen kyttäämisestä. Yritän selventää omia ajatuksiani. Kirjallisuusblogit eivät kilpaile muotiblogien tuhansien lukijoiden kanssa, mutta minusta on silti hauskaa kirjoittaa ”omalle virtuaaliselle auditoriolleni.”
Yksittäisiin kirjoihini keskittyneitä sivuja en aio enää tehdä – niin kuin Anneli sanoi: kovin paljon hyötyä niistä ei ole.
elokuu 24, 2013 klo 1:37 pm
Kirsti
Olen ehkä noin viisi vuotta ollut jo kyllästynyt omaan blogiini, mutta en viitsi lopettaakaan, koska ilman sitä ei tulisi tehtyä minkäänlaista työpäiväkirjaa. Yksikin lukija ja kommentaattori piristää ja motivoi. Mutta en usko, että blogia kannattaa pitää jos ei yhtään nauti sen ylläpidosta. Siihen voi itse vaikuttaa aika paljonkin, että kuinka paljon blogilla on lukijoita ja blogin kautta voi myös hankkia itselleen uutta lukijakuntaa, mutta toisaalta kumpikaan asia ei vie kirjailijaa maalta merelle. Itse en ole pitkään aikaan pyrkinyt haalimaan blogille lukijoita, mutta silti ajattelen, ettei se ihan turhan pantti ole. Minulla ei ole facebookissa kirjailijasivua koska en ole oikein mitä syytä ihmisillä olisi tykätä minun kirjailijasivustani. Sinne pitäisi sitten tuottaa jotain kivaa pureksittavaa.
elokuu 24, 2013 klo 1:59 pm
Marja B
Saan. Tätä on kiva ja hyödyllistä lukea. Tämä työ kun on sitä mitä se on. Jäytävän yksinäistä välillä. Toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse tehdä kenenkään kanssa ”yhteistyötä”, saan olla oma itseni ilman ”kon sensusta”. Ei tarvitse ”kom*unikoida”. Itse en osaisi pitää blogia. Ajatukseni ovat niin arkisia. En ehdi lukea tarpeeksi enkä osaa pohdiskella hienoja, siteerata Stanislavskia jne. Minä vain elän kahdessa maailmassa, tässä, joka ehkä on totta ja sitten toisessa, joka on omaa keksintöäni.
Kirjoittakaa ihmeessä, jos jaksatte! Vaikka siitä kahdessa maailmassa elämisestä. Minulle kirjoittamisen ollessa kuumimmillaan tunne, että elää kahdessa huoneessa yhtä aikaa, on hyvin voimakas.
Minulla on muka kirjailijasivu FB:ssä, mutta en tykkää siitä. En osaa pitää sitä. Tuntuu, että mitäpä minun ajatukseni kenellekään kuuluvat. Pääasia, että kerron taas joskus kansien väliin kelpaavan tarinan siitä toisesta huoneesta. Kaikki aikani menee siihen.
elokuu 24, 2013 klo 2:53 pm
Anna Amnell
Jos on pieni asunto ja on allerginen pölylle, ilmaiset blogit ovat kuin kaapinlaatikkoja, tallelokeroita. Blogit ovat kuin entisajan vintti, jonne voi tallentaa vaikka kuinka kuvia ja tekstejä, sillä voi pitää myös yksityisiä salaisia blogeja. Pidän blogeja myös sitä varten, että tulee kirjoitettua koko ajan jotakin.
Ei blogeihin tarvitse tulla kommentteja, sillä emmehän itsekään kommentoi kuin vain harvoihin blogeihin. Tilastoista näkee, mitä luetaan ja kuinka kauan. Blogit voivat olla myös kausiblogeja, joihin kirjoittaa vaikkapa vain jouluna tai syksyllä.
Ei ilkeitä kommentteja tarvitse julkaista – roskiin vain anonyymit ilkeilyt.:)
https://plus.google.com/117180428790591870478/about
elokuu 24, 2013 klo 5:58 pm
Vera Vala
Blogien kuolema ja hyödyllisyys riippuu tietenkin siitä, mikä motivoi blogia pitämään. Itse aloitin bloggaamisen päiväkirjatyyliin kaksi vuotta ennen kustannussopimusta, ja painopiste on myös kirjojen julkaisemisen jälkeen ollut kuvapäiväkirjatyylisessä ulkosuomalaisuuden raportoinnissa, joten siitä voinee jo päätellä, ettei omien kirjojen markkinointi ole ollut päätavoite eikä edes tietoinen sivutavoite, vaikea kuvitella, että kauhean moni lukijoistani olisi ihan vain pelkän blogin ansiosta kirjani löytänyt, vaikka tiedän, että muutaman kohdalla näinkin on käynyt.
Jos taas haluaa pitää kirjailijablogia vain markkinoidakseen kirjojaan, niin sitten allekirjoitan väitteen blogien hyödyttömyydestä. En usko, että blogeista on juurikaan iloa markkinointimielessä. Mutta koska minulla perimmäinen syy on ulkosuomalaisuus, niin blogista on minulle yhä paljon iloa ja hyötyä monellakin eri tavalla. Tätä voi tietysti olla vaikea hahmottaa, ellei itse ole elänyt pitkiä aikoja ulkomailla. Jos asuisin Suomessa, en todennäköisesti kirjoittaisi blogia, enkä varmaan olisi yksityishenkilönä edes FB:ssä. Sielläkin pidän yhteyttä vain muualla asuviin ihmisiin, italialaisiin ystäviin pidän yhä yhteyttä perinteisesti puhelimella. Miehenikin kanssa puhun ihan kasvokkain, en FB:n välityksellä. Me emme tekstaile, korkeintaan puhumme puhelimessa. Sen sijaan yhteydenpito pitkien välimatkojen päässä oleviin ihmisiin on helpottunut suuresti somen myötä, ja olen asiastan vain kiitollinen ja iloinen. Niin blogit kuin muutkin somen muodot auttavat myös pysymään kärryillä esimerkiksi tärkeimmän työkaluni eli suomen kielen kehittymisestä. Vielä 10 vuotta sitten olin autuaasti pihalla uudissanoista, nyt tiedän sekä toimarin että herutuksen merkityksen, vaikka aivan heti ei tulekaan mieleen, missä kaunokirjallisessa tekstissä voisin niitä käyttää.
FB:n kirjailijasivu taas on perustettu nimenomaan markkinointitarkoituksessa, vaikka tällainen lörpöttelijä eksyy sitten ihan sivuraiteelle sielläkin. Jotkut meistä vain eivät kykene pysymään asiassa.
Mitä tulee noihin anonyymeihin ja negatiivisiin kommentteihin, niin olen kirjoittanut blogia vuodesta 2010, ja minulle on tullut sinne tasan kaksi negatiiviseksi luokiteltavaa kommenttia, mutta kumpikin ihan julkaiskelpoisia, eivätkä varsinaisesti ilkeitä. Ja tiedän ihmisen, jolta ne tulivat, joten kun panin blogiin asetuksen, joka vaatii minun hyväksyntäni kommenteille ennen julkaisua, ei tämä ihminen ole enää julkaissut siellä mitään 🙂
Muuten kommentoijani ovat olleet vain ja ainoastaan ihania, kannustavia ja motivoineet todellakin jatkamaan bloggausta. Ja vaikka suljin aivan ihka ensimmäisen blogini muille, se on minulla itselläni yhä bloggerissa tallessa, onneksi, sillä hyvin valvottujen öiden vuoksi taaperoaika on aika lailla hämärän peitossa, ja kuvapäiväkirjablogia lukemalla saan aina muistella, missä olemme sillioin ja tällöin viilettäneet.
Ei bloggaus pohjimmiltaan minulla eroa muustakaan kirjoittamisesta: kirjoitan siksi, että se on elämäntapa, enkä osaa ilmankaan olla. Koska tykkään vaihtelusta, niin kirjoitan dekkareiden lisäksi myös muuntyylisiä kaunokirjallisia tekstejä, kolumneja – ja blogia 🙂 Ja sitten tällaisia novellinmittaisia kommentteja, koska minusta on ihanaa, kun kykenen kommunikoimaan äidinkielelläni muiden suurin piirtein samoista aihiesta (kirjallisuudesta) kiinnostuneiden ihmisten kanssa ja vieläpä itselleni luontaisillammalla tavalla, eli kirjallisesti.
elokuu 25, 2013 klo 6:36 pm
kirsti k
Tuskin tästä blogiin kirjoittelusta on suurempaa hyötyä, mutta mitä sitten. En ole ikinä miettinyt hyötyä, vaan lähinnä huvia: täällä on kivaa porukkaa, saa ajatuksilleen vastakaikua, voi herätellä, provosoida, intoilla, itkeä, jakaa, iloita, ruikuttaa, kuulostella, mököttää, kannustaa, leuhkia, rypeä, tilittää, tsempata etc.
Minua ei rassaa edes aiheiden toistuvuus, aina löytyy uusia kulmia, tuoreita keskustelijoita – kun joku pitää taukoa, toinen aktivoituu.
Facebookissa en ole, enkä mene. Pelkään sitä, nielisi koko tytön. Täällä Grafossa on turvallista, myönteinen ilmapiiri.
Aika on hyvinkin voinut ajaa blogien ohi, mutta menköön aika menojaan, minä jään tänne höpisemään, vaikka itsekseni. (Aika on joka tapauksessa ajanut ohitseni jo vuosikausia sitten, en omista edes kännykkää.)
elokuu 25, 2013 klo 10:19 pm
Helmi-Maaria Pisara
Minulla on oma blogi samasta syystä kuin Veralla. Se on pääasiassa ulkosuomalaisblogi, päiväkirjani ja nykyään myös jaan siellä lukukokemuksiani. En kalastele lukijoita mutta niitä kyllä riittää lähes 6000 kuukaudessa. Jos joskus kyllästyn, lopetan blogin pitämisen, mutta siihen asti kun teen sitä mielelläni, aion tehdäkin 🙂 FB-sivua en ole perustanut itselleni kirjailijana mutta kolmannelle romaanilleni kyllä, ja on siitä kai hyötyäkin ollut. Niin ja kyllä, luen tätäkin blogia aina kun tätä päivitetään.
elokuu 26, 2013 klo 9:41 am
Salla
En usko blogien kuolemaan. Monet blogit voivat nyt vahvemmin kuin koskaan aiemmin. Facebookiin laitetut linkit blogikirjoituksiin saavat ainakin minut lukemaan myös sellaisia blogeja, joihin en ole tutustunut aiemmin. Se on toki myönnettävä, että kynnys alkaa säännöllisesti seurata jotain uutta blogia on korkea. Käyn tsekkailemassa vanhoja tuttuja blogeja silloin tällöin. Ne ovat minulle ajanvietettä tai pieni hengähdys töiden lomassa.
Tämän Grafomanian koen paikkana, jonne on hyvä kirjoittaa kirjallisuudesta, kirjailijantyöstä ja kaikista näihin kahteen tiiviisti tai löyhästi liittyvistä ilmiöistä. Ajatuksia kun kuitenkin herää, tuntuu mielekkäältä jakaa ne myös muiden kanssa ja mahdollisesti päästä keskustelemaan. Siinä on minusta jo hyötyä tarpeeksi.
elokuu 26, 2013 klo 10:00 am
sirikolu
Pyörittelin avausta samasta asiasta, mutta Anneli sait tämän ulos jäsentyneemmin.
Olen avoimesti blogikateellinen. Ihailen niitä, joilla on aikaa, silmää ja käyttöjärjestelmäosaamista päivittää omaa nettipresenssiään (!! termi). Minulta puuttuu aikaa tai assistentti, että saisin arjen havaintoni nokkeliksi, oivaltaviksi ja mielellään upotettuja videoita sisältäväksi päivityksiksi.
Olen huomannut, että jotkin teos- tai projektiblogit ovat auttaneet sukeltamaan teoksen maailmaan. Tekijöistä on tullut läheisempiä, kun seuraan heidän jutusteluaan blogin välityksellä.
En tiedä, miten jaatte aikaanne tai milloin nukutte ;), mutta olen monesti joutunut rajaamaan ankarastikin, miten vähäisen vapaa-aikani käytän. Rajaan pois sanomalehdet, jos luen tulevan teoksen taustakirjallisuutta. Ahmin pinoina ne myöhemmin. Rajaan pois blogoslavian, jos haluan lukea tekijöiden tuotantoa. Kaikkeen ei riitä aika. Toivoisin toki, että niin olisi.
Olen itse kokenut lievää painetta olla bloginpitäjä tai jopa twitter-livertäjä. Tosin tästä minulle on sanonut moni suorasukainen ystävä, että yhteen asiaan keskittyvälle monomaanille twitter olisi kaiken keskittymisen kuolema. 😀
Vanha kunnon nollaviisysi. ”Hei soittaaks kukaan Keravan alueelta?”
Jotain syystä sain tästä nyt nostalgian läikähdyksen, puheesta joka ei koskaan katoa.
Toivon, että jos kirjallisuusblogit ovat kuihtumassa tai siirtymässä keveämpiin tumblr-muotoihin tai twiittausketjuiksi, toivon, ettei ilmaisumuoto pätki ja lopeta keskustelua. Keskustelua tarvitaan, kun kulttuurin reunarakenteet kolisevat. Hiljaisuus voi olla paitsi surullista, myös vaarallista.
Toivon, että kulttuurikeskustelun nollaviisysi on aina käynnissä. 🙂
elokuu 26, 2013 klo 10:02 am
Terhi
Juuri nyt olen täysin koukussa erääseen Facebook-sivustoon sekä sen harvemmin päivittyvään blogiin:
http://happyhuman.fi/blogi/
Mirja Kärnä KÄVELEE Hattulasta Espanjan pohjoisrannikolle. Lähti elokuun ensimmäisenä, astelee parhaillaan Saksassa, tähtäin Espanjassa tammikuussa.
elokuu 26, 2013 klo 1:48 pm
Magdalena Hai
Luen mielelläni Grafomaniaa, älkää kirjoittajat kyllästykö! 🙂
Blogeja on erilaisia ja ne toimivat eri tavalla. Tai myös antavat eri asioita eri ihmisille. Itse luen kirjallisuus- ja kirjailijablogien lisäksi paljon esim. historiantutkijoiden pitämiä harrastusblogeja (useimmat tosin englanninkielisiä, someinnostus on vasta leviämässä suomalaisten tutkijoiden piireissä) ja marginaalisempia vaatetusaiheisia blogeja (cosplay, lolita, vintage, gootti, pukuhistoria). Näihin en juurikaan itse kommentoi, mutta suren karvaasti joka kerta, kun joku lempiblogeistani kuihtuu pois.
Omalla sivullani käy Analyticsin ja muiden antureiden mukaan ihan merkittävä määrä ihmisiä ja määrä on ollut kasvava koko sen ajan, kun olen sivustoa pitänyt. Kävijät eivät kuitenkaan yleensä ottaen kommentoi. Kävijä/kommentti-suhdeluku taitaa olla tällä hetkellä luokkaa 250:1. Facebookissa sitten taas kommentoidaan enemmän ja painetaan tykkäysnappia. Katsonkin, että Fb on ihan olennainen lisäosa verkkosivulle, ilman sitä en saisi juurikaan palautetta. Fb:n kautta ihmisten on selvästi helpompi lähestyä, olen saanut mm. mielenkiintoisia yhteistyötarjouksia sitä kautta. Toisaalta olen Kryptozoologisten tutkimusten kanssa jatkuvasti pienessä kriisitilassa, kun sillä oli aluksi niin selkeä konsepti, joka viimeisen vuoden aikana on tuntunut leviävän käsiin. Kipuilen nyt sen kanssa, että annanko sen muuttua (vai kasvaa?) vai yritänkö pitäytyä alkuperäisessä. Pakkopullaksi blogin pitäminen ei saisi muuttua missään tapauksessa.
En myöskään halua itse pitää tällaista keskustelevaa kirjailijablogia, koska a) se on tolkuttoman aikaa vievää (paitsi hyvien postauksien kirjoittaminen, myös kommentteihin vastaaminen ajatuksen kanssa) ja b) en näe siihen tarvetta, kun toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin. 🙂 Mutta juu, en sanoisi, että blogit ovat kuolemassa. Ne muuttuvat.
elokuu 27, 2013 klo 8:25 am
J.S. Meresmaa
Hyvä avaus, herätti paljon ajatuksia!
Motivaatio blogin pitämiseen täytyy löytyä jostain muusta kuin siitä, montako kävijää, montako kommenttia, montako mitäkin onnistuu sillä keräämään. Toki voi olla turhauttavaa, jos lukijoiden määrä pysyy pienenä eikä kasva, sillä julkisen blogin tarkoitus lienee olla avoin maailmalle ja toivoa vastavuoroisuutta. Mutta sama juttu on myös kirjojen kohdalla: kyllä niitä kirjoittaa siitä huolimatta, että tietää yleisön jäävän pieneksi.
Itselleni suurin syy bloggaamiseen on kirjailijanurani ylöskirjaaminen alkumetreiltä alkaen. En ole hyvä pitämään päiväkirjoja, joten blogi on paras tapa dokumentoida tunnelmia ja virstanpylväitä. Tuntuu mahtavalta, että voin klikata 2011 vuoden marraskuun postauksia ja palauttaa mieleen, minkä asioiden kanssa silloin painiskelin, mitä pohdin, mistä puhuttiin. Olenko edelleen samaa mieltä jostain?
Ihan vähäisessä roolissa ei ole kontakti ulkomaailmaan ja lukijoihin. Jokainen kommentti ja kannustus valaa uskoa omaan tekemiseen. Marginaalikirjailijalle se pienikin blogi on tärkeä henkireikä. 😉
En minäkään usko blogien kuolemaan. Uskon kyllä muutokseen. Blogit vakiintuvat ”välipalalukemistona” ja keskusteluareenana. Facebook on liian hektinen syvemmille keskusteluille, tietovirta on ihan eri tasoa ja keskittyminen sitä myötä myös. Twitteristä minulla ei kokemusta olekaan.
elokuu 27, 2013 klo 1:04 pm
Aleksi Stenberg
Kyllä ihmiset blogeja lukevat. Joka muuta luulee, ei ehkä kirjoita omaansa mitään kiinnostavaa.
Blogeja on paljon ja kilpailu lukijoiden suosiosta kovaa, mutta kirjailijoille jos keille ei tässä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Jos kirjailijan blogi on vain oman tuotannon esittelyä ja läpinäkyvää puffausta, tai jos se päivittyy vain kerran kesässä, se ei kenties tosiaan kiinnosta lukijoita kovin pitkään. (Se voi kyllä kiinnostaa niitä muutamaa tosifania – ja saada heidät koukkuun ja pysymään tosifaneina – mutta Suomen mittakaavassa heidän määränsä lienee niin pieni, ettei homma kannata.)
Väittäessään, etteivät hyvin myyvät kirjailijat bloggaisi, Jääskeläinen on kyllä väärässä. Ehkä Jari Tervo ei bloggaa, tai Reijo Mäki, mutta maailmalla esimerkiksi Neil Gaiman ja George R. R. Martin kirjoittavat varsin ahkerasti, ja he nyt ovat suorastaan supertähtiä. Suomessa taas esimerkiksi Kaari Utriolla ei ehkä ole blogia, mutta hän päivittää Facebookiaan usein ja aika pitkästikin, mikä on minusta olennaisesti sama asia. He eivät kirjoita (vain) tuotannostaan eivätkä (pelkästään) kirjailijaelämän karikoista, vaan heidän bloginsa ovat julkaisuja sinänsä.
Myös kirjallisuuden ja juridiikan monitoimimies Jukka Kemppinen on pitänyt eponyymistä blogiaan (kemppinen.blogspot.fi) kai jo kymmenisen vuotta. Hänen liki päivittäisten kirjoitustensa aiheet liikkuvat vapaasti ympäri inhimillisen elämän kirjoa ja tuntuvat kiinnostavan lukijoita, joita on käsittääkseni osapuilleen tuhottomasti. Kemppinen ei toki tätä nykyä ole aktiivinen kirjailija, mutta otin sen esimerkiksi blogista, jollaista kirjailija voisi pitää. Ja jos pitäisi, kuvittelisin sen heijastuvan myös pitäjän suosioon kirjailijana.
Ei suosituinkaan blogi vastaa omaa talkshow’ta telkkarissa, mutta eipä vastaa mikään muukaan. Blogin voi kuitenkin perustaa kuka tahansa koska tahansa, eikä se vähimmillään vaadi muuta kuin aikaa ja ajatuksia.
syyskuu 2, 2013 klo 4:29 pm
Hanna-Riikka
”Enkä kestäisi niitä anonyymeja ilkeyksiä ja henkilökohtaisia loukkauksia, joita tunnustuksellisiin blogeihin ehtymättä virtaa.”
Ei minulle vaan ole tullut – onneksi. Ehkä en tunnusta tai tunnustele tarpeeksi arkaluontoisia asioita, tai siis liian, tässä yhteydessä. Eihän blogini kovin suosittu ole, päivitän harvakseltaan, mutta onhan siellä liikennettä. Kommentit ovat olleet positiivisia. Itse kirjoittelen kahdesta syystä, a) ihan vaan huvikseni + että voi kommentoida muiden blogeja muutoin kuin anonyymisti ja b) kotisivun puuttuessa voin satunnaisesti jakaa kirjallisia kuulumisia, jos siltä tuntuu.