You are currently browsing the monthly archive for syyskuu 2013.

”Miksi pojat eivät lue?”

Nuorille kirjoittava kohtaa usein tämän kysymyksen.

Ensinnäkin: ei yleistetä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan kouluja kiertäessäni olen tavannut paljon myös lukevia poikia. Heitä on. Tietysti on. Mutta ymmärrän kysymyksen. On olemassa (äänekäs) poikien joukko, jonka mielestä mikään ei ole niin turhaa kuin kirjojen lukeminen.

Tutkija Kati Kauravaara on tehnyt väitöskirjan vähän liikkuvien ammattikoululaispoikien elämästä. Nuorukaisille liikkumattomuus ei ole häpeän aihe. Lenkkien ja punttien nostelun sijaan he viettävät aikaansa ystävien kanssa, autoilevat, istuvat ruudun äärellä, juovat ja polttavat. Kun jalkapalloilija saa endorfiininsa pelistä, nämä amispojat saavat myönteiset kokemuksensa ystäväpiiristään.

Haastatellut pojat vannovat hetkessä elämiseen, kiireettömyyteen, vapaa-ajan runsauteen ja mahdollisimman vähällä pääsemiseen.

Tähän pysähdyin:

Vähäinen liikkuminen ei ole kiinni vain nuoren miehen omasta valinnasta. Väitöskirjan mukaan nuorukaiset ovat omaksuneet yhteiskuntaluokkansa elämäntavan. Pienituloiset, vähänkoulutetut työläiset liikkuvat Suomessa tilastollisesti vähiten.

Korvasin sanan ”liikkuminen” sanalla ”lukeminen”:

Kun lukeminen ei ole yhteisössä arvostettua, on itsestään selvää lukea vähän. Lukemattomuus on normi, jota pitää noudattaa, jos mielii kuulua porukkaan. Nuoren miehen lapsuudenkodissa ei ole kannustettu lukemiseen, eikä kukaan kaverikaan harrasta lukemista. Jos nuorukainen haluaa mukautua yhteisöönsä, hän jättää kirjat sikseen. Kirjoista innostuminen voisi aiheuttaa naljailua tai jopa joukon ulkopuolelle sulkemista.

Jatkan sanaleikkiäni ja siteeraan Kauravaaraa:

”Väitän, että jos tutkimukseni nuori harrastaisi lukemista, hän joutuisi vastaavanlaiseen tilanteeseen kuin poika, joka hyvän itsetuntonsa ansiosta kykeni ajamaan Fiatilla, vaikka automerkki ei ole kaveripiirissä arvostettu: hänet kyseenalaistettaisiin, ja hän tulisi tietoiseksi valintansa aiheuttamasta ristiriidasta. Hyvän itsetunnon lisäksi hän tarvitsisi vankat perusteet valinnalleen sekä jatkuvan piikittelyn ja ryhmäpaineen sietokykyä.”

Kuka 18-vuotias uskaltaisi asettua poikkiteloin kaveripiirinsä eteen Dostojevskin tai Jari Tervon takia? Kenellä olisi rohkeutta vaihtaa perjantaipullo yksinäiseen kirjanlukutuokioon?

Yhtäkkiä aloin nähdä takapenkin kädet puuskassa istuvat pojat toisin.

 Terhi Rannela

Tämä kolumni on julkaistu Kalevassa 26.9.2013.

Yllätys, yllätys: harpataanpa aloituksista suoraan lopetuksiin, vaikka kai siinä välissäkin tapaa jotain tärkeää olla.

Alkuvirkkeitä en juurikaan mieti, ne vain tipahtavat jostain – ja jäävät. Lopetuksia sen sijaan hion ja viilaan naurettavuuksiin saakka: vaihdan sanajärjestystä, vekslaan välimerkkejä, pohdin sävyjä. Usein lopulta palaan alkuperäiseen, mutta hinkkauksen aikana lause ehtii muuttaa muotoaan kymmeniä kertoja, ei niinkään sisällöltään mutta tunnelmaltaan ja rakenteeltaan.

Huomaan kiintyneeni vajaisiin loppulauseisiin, kutistettuihin parin sanan kiteytyksiin.

Vili Voipiot oli helppo lopettaa, koska ensimmäiset viisi osaa päättyvät Vilin Aadalle kirjoittamaan runoon. Viimeisen osan loppu on erilainen, Vili Voipio ulvoo ja unelmoi päättyy oivallukseen ”Ja siitä kaikki alkoi”, eli Vili tunnustaa lopulta rakkautensa Aadalle ja alkaa uusi tarina, jonka lukija saa rakentaa mieleisekseen. Pidin ideaa nerokkaana, vaikka varmasti sitä on aiemminkin käytetty.

Tässä muutamia muita lopetuksiani:

Piruettiystävyys: Kunpa Doris tietäisi.

Omenapuu laulaa: Aamiainen ilman paahtoleipää on kuin… the apple tree without apples.

Likkojen lipas:  (Kliks kiinni. Kiitos.)

Kuituset ja isän koodi: Sulka alkaa hyräillä.

Ammeiden aika: Parahultaisen levoton.

4 x 100: Taiteilen nimen perään pienen sydämen.

Kuituset ja äidin kirje: Tässä ja aina.

Hmm, onpas typistettyä. Mutta nyt teidän vuoronne: Mihin sanoihin kirjanne päättyvät? Millainen on hyvä lopetus? Itse viehätyn sekä kirjoittajana että lukijana avoimista lopuista, saavat jäädä kunnolla ammolleen.

Kirsti K.

Lasten kirjapöllö -ehdokkaat vuonna 2013 ovat:

Hannele Huovi: Maailman paras napa. Kuvittanut Kristiina Louhi. Tammi 2005.

Jukka Itkonen: Sorsa norsun räätälinä. Kuvittanut Christel Rönns. Otava 2008.

Tuula Kallioniemi: Kaveria ei jätetä, Pikku Nalle. Kuvittanut Christel Rönns. Otava 2005.

Tänä vuonna palkinto jaetaan satukirjalle, joka on vähintään viisi vuotta vanha ja erityisen kiehtova.

Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi kirjailija Paula Havaste.

Kolmen ehdokkaan joukosta voittajan valitsee hyvä haltija 4.10. Turun kirjamessuilla. Hyväksi haltijaksi on tänä vuonna valittu Alivaltiosihteerinä tunnettu Pasi Heikura.

Palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita kirjailijoita ja tuoda heidät ja heidän teoksensa uusienkin lukijapolvien ulottuville.

Terhin edellinen postaus vie ajatukset kirjan alkuun, jossa on usein omistuskirjoituksen paikka. Pysytään siis alussa. Ensimmäisessä virkkeessä.

Tuleeko mieleesi kirja, jossa on erityisen hyvä alku?

Mitä aloitus sinulle kirjoittajana merkitsee, miten ja milloin se syntyy? Millaisilla sanoilla ja ajatuksilla olet houkutellut lukijaa omissa kirjoissasi?

Olen tyytyväinen Ammeiden aika -romaanini starttiin Enpäs kuole vielä tänään. Se huutaa heti perusteluja. Myös Omenapuu laulaa alkaa melko mukiinmenevästi En mä sinä aamuna olisi uskonut että illalla olen umpihullaantunut. Sopivasti vihjettä tulevasta.

Hyvin harvoin muutan alkuvirkettäni. Se on ja pysyy, määrittää tarinan maailmaa ja tarjoaa sytykettä matkalle.

Pidän paljon aluista, jotka nostavat miksi-kysymyksen. Esimerkkinä Peltoniemen Sarin Suomu-romaanin kutkuttava lähtö: Olin niin silmittömän vihainen, että kävelin järveen vaatteet päällä. Miksi olit vihainen?

Tietokilpailukysymys: Mikä suomalainen romaani alkaa Jumalaa ei ole -toteamuksella? (vihje: oivallinen mieskirjailija, kestosuosikkini, ko. teos julkaistu kymmenisen vuotta sitten)

Ja loppuun huumoria aiheeseen liittyen. Stephan Pastisin Helmiä sioille -sarjakuvan Rotta on ryhtynyt kustannustoimittajaksi. Kässäripinot ovat korkeita, ja jollain perusteella Rotan on valinnat tehtävä:

IMG_2039***

Hmm, ovatkohan kirjan alkusanat sittenkään niin tärkeitä? En ole koskaan  jättänyt kirjaa lukematta siksi, että alkulause, tai edes ensimmäinen sivu, ei täydellä teholla ime mukaansa. Annan mahdollisuuden. Vasta ensimmäisellä luvulla alkaa olla merkitystä.

Kirsti K.

Punaisten kyynelten talo on omistettu

Chan Kim Srunille, Phnom Penhin paljasjalkaisille katulapsille ja Hannalle, matkasiskolleni.

Annelin ja minun yhteisteos, Kuparisaari-trilogian päättävä Kapinallinen on omistettu

Degerbyn Leenalle ja Lorukujan Tuulalle

*

Vuosi vuodelta omistuskirjoituksista tulee minulle entistä tärkeämpiä.

Punaisten kyynelten taloa kirjoittaessani ajattelin konkreettisesti romaanini keskushenkilön esikuvaa, punakhmer-johtajan vaimo Chan Kim Srunia, mietin, miltä hänestä tuntuisi, jos hän tietäisi minusta. Kädestä, jonka ojennan hänelle toisesta maasta ja toisesta ajasta.

Suru sydämessäni muistelin Phnom Penhin kaduilla tapaamiani kerjääviä pikkulapsia, jotka riemastuivat puoliksi juodusta vesipullosta. Ja ajattelin tietysti Hannaa, matkasiskoani, jonka kanssa olemme kokeneet paljon yhteisillä matkoillamme Pekingistä Senegaliin.

*

Degerbyn Leena ja Lorukujan Tuula? Trilogian aikana heistä kasvoi kannustavimmat luottolukijamme. Omistus oli itsestään selvää.

*

Minulle omistuskirjoitus määrittää oikeastaan teoksen sävyn. Tiedän heti tarinaan sukeltaessani, kenelle sanani omistan, ketä sillä kertaa sydämessäni kuljetan. Suurimpaan osaan kirjoistani on painettu omistuskirjoitus ja jokaisella omistuksella on tarinansa, tietenkin on.

Viime syksynä ilmestyneen tarinakokoelmani Yhden promillen juttuja omistin

Kaikille niille, joilla on rohkeutta vastustaa ryhmäpainetta.

Kirjoitusta siteerattiin yllättävän paljon ja se toimi keskustelun herättäjänä monilla keikoillani.

*

Tänä syksynä vastaan on tullut eräs riemastuttava omistuskirjoitus.

Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on nimittäin…

Tämä kirja on omistettu kaikille niille, joille ei ole aikaisemmin omistettu kirjaa.

*

Tämän postauksen julkaistuani kirjoitan omistuksen seuraavaan romaaniini.

*

Mikä on Sinun suhteesi omistuskirjoituksiin?

Nyt olen kirjoittanut painetuista omistuksista, kirjailijan terveisistä, mutta aivan oma lukunsa ovat ne terveiset, joita kirjoitamme vaikkapa joululahjakirjoihin. Kirjoitatko omistuksia lahjakirjoihin? Millaiset omistukset ovat jääneet mieleesi?

Kirjailija J. S. Meresmaa kirjoittaa blogissaan ryhdikkäästä päätöksestään olla taipumatta kustantamon kohtuuttomiin vaatimuksiin.

Kirpoaa paljon kysymyksiä ja hautuneita ihmetyksiä.

Olen miettinyt muun muassa sitoutumista. Olen ehkä reliikki, koska tahtoisin sitoutua ””omaan”” kustantamooni, joka on julkaissut 14 kirjaani. Viime aikoina se on tuntunut vaikealta. Hylsyjä on helpohko niellä silloin, kun perusteet ovat taiteelliset ja laadulliset eli kässäri ei ole kustantamon mielestä tarpeeksi hyvä julkaistavaksi. Selvä peli, tarjoan toisaalle. Mutta joskus syy on lähes pelkästään kaupallinen: ei myy. Siinä kohdassa kirjailija tuntee itsensä petetyksi – tavaraksi tai numeroksi.

Ihanne olisi, jos jokainen kustantamo pystyisi pitämään huolen omistaan eli sitoutuisi julkaisemaan omien kirjailijoidensa käsikirjoitukset silloin, kun ne kirjallisilta ansioiltaan täyttävät julkaisemisen kriteerit. Juu, kuulostaa päiväunelta nykyaikana, kun raha heiluttaa tahtipuikkoa. Silti haikailen mennyttä aikaa, jolloin kirjailijat saattoivat olla kustantamoille kuin omia lapsia; heidän kehitystään seurattiin, kannustettiin, kyseltiin kuulumisia ja tulevaisuuden suunnitelmia. Oli aikaa ja inhimillisyyttä.

Meresmaan esimerkki paljastaa, miten vähän kustantamo on kiinnostunut kirjailijastaan: jokainen Meresmaan blogia silmännyt tietää, ettei Mifonki-sarjaa ole suunniteltu trilogiaksi, mutta ilmeisesti kustantamossa kenelläkään ei ole ollut aikaa tai halua vilkaista kirjailijansa blogia. Harmi, jos näin on.

Kummastuttaa myös vetoaminen siihen, ettei fantasia myy. Ei kuulemma myy realistinenkaan, ainakaan nuortenkirjallisuus. Eikä runous tietenkään. Mikä myy?

No ihan sama, mikä myy. Kuten Meresmaa, en minäkään pysty kirjoittamaan muuta kuin sydän sanoo, toivokoon kustantaja mitä tahansa. Olen maailmoilleni rehellinen, sitoutunut. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten surisi oman kustantamon etääntymistä.

Kirsti K.

Koska blogit ovat mitä hedelmällisin paikka nillittää, kun ei mene niin kuin Strömsössä, niin nyt tulee vali vali ja vielä kerran vali.

Mitä teet, kun tulee vastaan epäonnistuminen? Tappio, huono onni, pieleenmennyt projekti, huono lopputulos, selvä petos tai huijaus? Miten näistä pääsee yli tai oikeastaan läpi? Aiheesta hyvä aika viestitellä juuri nyt, kun asianomaiset ovat saaneet kielteiset ja myönteiset apurahakirjeensa. 255 pettynyttä, 55 onnellista.

Kohtalon tai kanssaihmisten antamasta iskusta on toivuttava, jotta työkyky ja luomisen vimma säilyisivät. Katkeroituminen on syanidia laadulle. Tshehovin Lokissa nuori, kovia kokenut näyttelijätär sanoo, että tärkeintä on taito kestää.
Sillä näin voi käydä. Koska kirjailijat kirjoittavat nykyään monia lajeja, otan tässä huomioon myös teatterin, television ja elokuvan – ja huom. kaikki ei ole omaa kokemustani, vaikka toki kokenut kaikki tietää.

1. Projekti, johon olet käyttänyt aikaa, vaivaa ja rakkautta, kaatuu kalkkiviivoilla sinusta riippumattomista syistä. Ylempi taho päättää, että ei vaineskaan. Työryhmän avainhenkilö saa paremman tarjouksen. Päättävän tahon nais/miesystävä tekee kilpailevan ja luonnollisesti nerokkaamman tekstin. Rahaa ei saada kokoon. Siinä olet, kuollut käsikirjoitusparka sylissäsi. Pahimmassa tapauksessa syy projektin epäonnistumisesta kaadetaan sinun niskaasi, koska käsikirjoittaja on sopiva ja puolustautumiskyvytön syntipukki.

2. Luulet onnistuneesi kirjallisessa ponnistuksessasi, mutta julkisuus onkin toista mieltä. Se lukee tekstiäsi oudosti. Et saa ymmärrystä, vaan moitteita asioista ja pyrkimyksistä, joita tekstissä ei mielestäsi edes ole.

3. Luulet onnistuneesi, kirjoittaneesi tärkeästä aiheesta, jopa hyvin ja uudella tavalla, mutta et saa minkäänlaista vastakaikua. Kirja, näytelmä tai muu taiteellinen tuotos jää näkymättömiin ja kuulumattomiin.

4. Luulet löytäneesi tärkeän aiheen, kirjoitat siitä, mutta kas: joku muukin on löytänyt juuri saman aiheen. Hän saa julkisuuden, kiitokset ja palkinnot, sinun osasi on hiljaisuus.

5. Uskot löytäneesi tärkeän aiheen ja innosta pullistuen tutkit sitä, teet taustatyötä ja kirjoitat ensimmäiset sata sivua vain lukeaksesi syksyn kirjalistasta, että aihe on jo käytetty.

6. Aloitat innostuneena loistavalta kuulostavan projektin ja näet edessäsi ruusunhohteisen tulevaisuuden, mutta homma paljastuu a) tyhjiksi lupauksiksi ja ilmaisen työn hikipajaksi b) kaameaksi taistelukentäksi, jossa silpoutuneet psyyket lentelevät c) hikipajaksi, jossa työstä saatu korvaus ei yllä lähellekään työn määrää, mutta höykytystä on sentään määrättömästi.

7. Torjut tarjotun työn, koska epäilet, että projekti on juurikin kaikkea edelläkuvattua. Myöhemmin havaitset, että projekti onnistuu loistavasti, saa kehuja, tuottaa rahaa ja menestyy ulkomaita myöten.

8. Posti tuo jälleen kerran Ei-kuoren. Et pystykään aloittamaan romaania, jota olet suunnitellut jo useamman vuoden. On haalittava töitä, joista maksetaan, ja sydän verta valuen lykättävä kirjoittamista. Taas. Mehän emme vingu apurahoja ostaaksemme viinaa ja turkiksia, vaan ostaaksemme kirjoittamiselle aikaa.

9. Kustannustoimittajasi jää vanhempainlomalle, vaihtaa taloa tai irtisanotaan. Tämä ei ole kustannusmaailman myllerryksessä tavatonta. Siinä olet, kakkosversio käsissäsi, neuvottomana ja vailla vastapuolta. Kustantamossa kukaan ei aja asiaasi. Uusi kustannustoimittaja ei pidä ideastasi, ette ole samalla aaltopituudella tai yksinkertaisesti et saa uutta kustannustoimittajaa.

10. Hylsy. Olet mielestäsi kirjoittanut hyvin ja aihe on mielenkiintoinen, mutta kustantamo ei ole samaa mieltä. Saat hylsyn ja alat epäillä, että a) hylsyn syy ei ole kaunokirjallinen b) olet salaliiton kohde c) sinusta on tullut surkea kirjailija ja huono ihminen d) olet itse asiassa aina ollut surkea kirjailija ja huono ihminen, mutta onnistunut pettämään itseäsi koko elämäsi ajan.

11. Löysä hirttosilmukka –taktiikka. Lähetät käsikirjoituksen, mutta vastausta ei kuulu. Odotat, et kehtaa kysyä, puolen vuoden kuluttua kehtaat, luvataan vastata pian, ei vastata, odotat, mietit, kehtaatko kysyä. Lenkki alkaa alusta. Saattaa kestää parikin vuotta.

Listaa saa täydentää.

Anneli

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot