Kirjailija J. S. Meresmaa kirjoittaa blogissaan ryhdikkäästä päätöksestään olla taipumatta kustantamon kohtuuttomiin vaatimuksiin.

Kirpoaa paljon kysymyksiä ja hautuneita ihmetyksiä.

Olen miettinyt muun muassa sitoutumista. Olen ehkä reliikki, koska tahtoisin sitoutua ””omaan”” kustantamooni, joka on julkaissut 14 kirjaani. Viime aikoina se on tuntunut vaikealta. Hylsyjä on helpohko niellä silloin, kun perusteet ovat taiteelliset ja laadulliset eli kässäri ei ole kustantamon mielestä tarpeeksi hyvä julkaistavaksi. Selvä peli, tarjoan toisaalle. Mutta joskus syy on lähes pelkästään kaupallinen: ei myy. Siinä kohdassa kirjailija tuntee itsensä petetyksi – tavaraksi tai numeroksi.

Ihanne olisi, jos jokainen kustantamo pystyisi pitämään huolen omistaan eli sitoutuisi julkaisemaan omien kirjailijoidensa käsikirjoitukset silloin, kun ne kirjallisilta ansioiltaan täyttävät julkaisemisen kriteerit. Juu, kuulostaa päiväunelta nykyaikana, kun raha heiluttaa tahtipuikkoa. Silti haikailen mennyttä aikaa, jolloin kirjailijat saattoivat olla kustantamoille kuin omia lapsia; heidän kehitystään seurattiin, kannustettiin, kyseltiin kuulumisia ja tulevaisuuden suunnitelmia. Oli aikaa ja inhimillisyyttä.

Meresmaan esimerkki paljastaa, miten vähän kustantamo on kiinnostunut kirjailijastaan: jokainen Meresmaan blogia silmännyt tietää, ettei Mifonki-sarjaa ole suunniteltu trilogiaksi, mutta ilmeisesti kustantamossa kenelläkään ei ole ollut aikaa tai halua vilkaista kirjailijansa blogia. Harmi, jos näin on.

Kummastuttaa myös vetoaminen siihen, ettei fantasia myy. Ei kuulemma myy realistinenkaan, ainakaan nuortenkirjallisuus. Eikä runous tietenkään. Mikä myy?

No ihan sama, mikä myy. Kuten Meresmaa, en minäkään pysty kirjoittamaan muuta kuin sydän sanoo, toivokoon kustantaja mitä tahansa. Olen maailmoilleni rehellinen, sitoutunut. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten surisi oman kustantamon etääntymistä.

Kirsti K.