Yllätys, yllätys: harpataanpa aloituksista suoraan lopetuksiin, vaikka kai siinä välissäkin tapaa jotain tärkeää olla.

Alkuvirkkeitä en juurikaan mieti, ne vain tipahtavat jostain – ja jäävät. Lopetuksia sen sijaan hion ja viilaan naurettavuuksiin saakka: vaihdan sanajärjestystä, vekslaan välimerkkejä, pohdin sävyjä. Usein lopulta palaan alkuperäiseen, mutta hinkkauksen aikana lause ehtii muuttaa muotoaan kymmeniä kertoja, ei niinkään sisällöltään mutta tunnelmaltaan ja rakenteeltaan.

Huomaan kiintyneeni vajaisiin loppulauseisiin, kutistettuihin parin sanan kiteytyksiin.

Vili Voipiot oli helppo lopettaa, koska ensimmäiset viisi osaa päättyvät Vilin Aadalle kirjoittamaan runoon. Viimeisen osan loppu on erilainen, Vili Voipio ulvoo ja unelmoi päättyy oivallukseen ”Ja siitä kaikki alkoi”, eli Vili tunnustaa lopulta rakkautensa Aadalle ja alkaa uusi tarina, jonka lukija saa rakentaa mieleisekseen. Pidin ideaa nerokkaana, vaikka varmasti sitä on aiemminkin käytetty.

Tässä muutamia muita lopetuksiani:

Piruettiystävyys: Kunpa Doris tietäisi.

Omenapuu laulaa: Aamiainen ilman paahtoleipää on kuin… the apple tree without apples.

Likkojen lipas:  (Kliks kiinni. Kiitos.)

Kuituset ja isän koodi: Sulka alkaa hyräillä.

Ammeiden aika: Parahultaisen levoton.

4 x 100: Taiteilen nimen perään pienen sydämen.

Kuituset ja äidin kirje: Tässä ja aina.

Hmm, onpas typistettyä. Mutta nyt teidän vuoronne: Mihin sanoihin kirjanne päättyvät? Millainen on hyvä lopetus? Itse viehätyn sekä kirjoittajana että lukijana avoimista lopuista, saavat jäädä kunnolla ammolleen.

Kirsti K.

Advertisements