Yllätys, yllätys: harpataanpa aloituksista suoraan lopetuksiin, vaikka kai siinä välissäkin tapaa jotain tärkeää olla.
Alkuvirkkeitä en juurikaan mieti, ne vain tipahtavat jostain – ja jäävät. Lopetuksia sen sijaan hion ja viilaan naurettavuuksiin saakka: vaihdan sanajärjestystä, vekslaan välimerkkejä, pohdin sävyjä. Usein lopulta palaan alkuperäiseen, mutta hinkkauksen aikana lause ehtii muuttaa muotoaan kymmeniä kertoja, ei niinkään sisällöltään mutta tunnelmaltaan ja rakenteeltaan.
Huomaan kiintyneeni vajaisiin loppulauseisiin, kutistettuihin parin sanan kiteytyksiin.
Vili Voipiot oli helppo lopettaa, koska ensimmäiset viisi osaa päättyvät Vilin Aadalle kirjoittamaan runoon. Viimeisen osan loppu on erilainen, Vili Voipio ulvoo ja unelmoi päättyy oivallukseen ”Ja siitä kaikki alkoi”, eli Vili tunnustaa lopulta rakkautensa Aadalle ja alkaa uusi tarina, jonka lukija saa rakentaa mieleisekseen. Pidin ideaa nerokkaana, vaikka varmasti sitä on aiemminkin käytetty.
Tässä muutamia muita lopetuksiani:
Piruettiystävyys: Kunpa Doris tietäisi.
Omenapuu laulaa: Aamiainen ilman paahtoleipää on kuin… the apple tree without apples.
Likkojen lipas: (Kliks kiinni. Kiitos.)
Kuituset ja isän koodi: Sulka alkaa hyräillä.
Ammeiden aika: Parahultaisen levoton.
4 x 100: Taiteilen nimen perään pienen sydämen.
Kuituset ja äidin kirje: Tässä ja aina.
Hmm, onpas typistettyä. Mutta nyt teidän vuoronne: Mihin sanoihin kirjanne päättyvät? Millainen on hyvä lopetus? Itse viehätyn sekä kirjoittajana että lukijana avoimista lopuista, saavat jäädä kunnolla ammolleen.
Kirsti K.
2 kommenttia
Comments feed for this article
syyskuu 19, 2013 klo 9:40 am
annelitre
Täytyi oikein tarkistaa. Futissarjani 5 osaa päättyyvät näin:
Tulikärpäset: ”Okei, sanoi Petrus.”
Kasi kentälle!: ”Miu, sanoi Tinke-Rihanna ja iski kyntensä varpaisiini.”
FC Tytsyt: ”Yks poika vaan, minä sanoin.”
Huippuvalmentaja:”Niin minä teinkin.”
Pusu ja pokaali: ”Ja kesä on vasta alussa.”
Käytän näköjään aika usein repliikkiä lopettamaan kirjan.
Sarjan aloitus- ja lopetusosa kiertyvät sillä tavoin yhteen, että ykkösosan lopussa pusua toivovalle pojalle ilmoitetaan, että odottaa sopii ainakin kolme vuotta. No, arvaatte, mitä viimeisessä osassa tapahtuu.
syyskuu 19, 2013 klo 4:55 pm
Salla
”Silloin enkelit katsoivat häveliäästi muualle.” (Kun enkelit katsovat muualle)
”Susanna nousi ylös ja laittoi sen soimaan alusta uudelleen.” (Minuuttivalssi)
”Kietoudun Petrukseen ja unesta lämpimät vartalomme herättävät toisensa hellävaraisesti.” (Viimeiset)
”Seppele laskettiin hänen päähänsä.” (Kipinä)
”Sitten hän jatkoi matkaansa alas.” (Virhemarginaali)
”Tapio tiesi, että kyllä pyry lakkaisi ja lumi sulaisi ja tulisi viimeinkin oikea kevät.” (Takatalvi)
”Seuraavaan Berliinin-reissuun mennessä kirja on kunniasanalla luettu.” (Meno-paluu)
”Hän pärjäisi varmasti ihan hyvin.” (Ylivalotus)
”Se oli nyt ohi.” (Jäljellä)
”Sitten tein sen, mistä olin haaveillut jo pitkään.” (Toisaalla)
”Näin alkavat toisenlaiset, valoisammat tarinat.” (Punainen kuin veri)
”Hänellä oli ollut joskus sisar.” (Valkea kuin lumi)
Pika-analyysina sanoisin, että näköjään loput liittyvät minulla monesti kirjan nimeen. Kipinän alku ja loppu ovat samanlaiset, muodostavat ympyrän. Vain aikamuoto vaihtuu. Jäljellä-kirjan loppu ja Toisaalla-kirjan alku liittyvät suoraan toisiinsa.