Palasin opettajanvirkaani 1.10.2012.
Irtisanouduin samana iltapäivänä.
Tarkalleen noin viikko sitten oppilaitokseni päätti lopettaa sen kulttuurin koulutusohjelman, jossa opetin. Tämä hajotti koko työyhteisön ja laittoi pisteen yhdelle koulutustarinalle.
Olen ollut vuoden freelancer. Tämä on taitolistaus siitä, mitä on vuodessa tapahtunut.
Olen keikkatyöläinen. Nyt en puhu kirjoituspäivistä, vaan niistä toisista päivistä, joilla rahoitetaan kirjoituspäivien hiljaisuutta. Olen reittioppaan paras ystävä. Saan sieltä taottua vain kaksi vaihtoa sisältävät liikenneyhteydet mihin tahansa. Osaan seurata pysäkkikarttaa puolinukuksissakin. Löydän aina tien pääväylälle. Osaan spurtit pysäkeille ja asemille. Osaan seurata ihmisiä sillä katseella, että ”noi on varmaan menossa junalle, koska niillä on tuo askel”.
Olen kaksiosaista päivää tekevä keikkatyöläinen. Koulukeikat alakouluissa ovat pääsääntöisesti ennen yhtä iltapäivällä. Aikuisille suunnatut kulttuuririennot alkavat kuudelta. Olen oppinut tappamaan väliin jääviä tunteja kirjoittamalla nettikahviloissa ja kirjastoissa, minulla on suosikkilukupulpetteja ja suosikkikahviloita, joissa on ilmainen santsikuppi tai säälivät tarjoilijat, jotka eivät ala heti huitoa pois, kun kahvi on juotu.
Olen oppinut vaihtamaan vaatteita kauppojen sovituskopeissa.
Iltatilaisuuksien glamour on sitä, että ottaa valesovitettavan vaatteen, vie sen koppiin ja vaihtaa iltamekot päälle.
Olen oppinut, että edustuskenkien lisäksi otetaan ratikkaanjuoksukengät.
Olen oppinut, missä lähijunien tieosuuksilla voi rajata huulet niin että rajausta voi nauramatta katsella. (Ei rajauksia Ilmalaan mennessä, ystävät!)
Olen oppinut pitämään mukana järkyttävää määrää käsikauppalääkkeitä imeskeltävistä Codesaneista nenäsumutteeseen asti. Kannan mukanani termosmukia, johon otan kahvia aina jos saa. Jos vaihtaa liikennevälinettä Kilossa aamuseitsemältä, on sieltä turha toivoa täydennystä.
Olen nöyrtynyt ostamaan Martan, pyörillä kulkevan kassin, jossa koulukeikkojen kirjat saa kuljetettua kätevimmin. Marttani on iloisen neonpilkullinen, ettei se sotkeudu opettajanhuoneissa oleviin pyörillä kulkeviin kasseihin. Kevyt sisätyö, oletko varma?
Olen sitä mieltä, että reppu täynnä nenäliinoja, muistikirjoja, pinnejä, vaihtopaitoja ja reumavillasta kudottuja kynsikkäitä on ihan normaali käsilaukku.
Olen oppinut, että monen tätä vuosia tehneen mielestä nämä ovat ihan normaaleja juttuja.
Se että olemme kirjallisuuden pölynimurikauppiaita ilman pölynimuria ja monesti ilman sitä autoakin, jossa näytteet matkaisivat kätevästi.
Rakastan tätä työtä.
Mutta en voi olla purskahtamatta nauruun, kun sovimme kirjailijakaverin kanssa lounastreffejä ja paikan valintaan vaikuttaa eniten se, missä on paras pukukoppi vaihtaa vaatteita ennen seuraavaa kulttuuritilaisuutta.
Grafomania 
4 kommenttia
Comments feed for this article
1 lokakuun, 2013 klo 2:48 pm
Salla
Juuri tuota se on. Ja kaikenlaista oppii, mitä enemmän tekee:
– Olen oppinut, että yläkouluissa 45 minuuttia ei ole koskaan 45 minuuttia. Kun kaikki oppilaat ja opettajat on viimein saatu valumaan paikalle luokkaan/auditorioon/saliin, aikaa on maksimissaan 40 minuuttia, yleensä 35. Puhuttava täytyy saada sullottua siis reiluun puoleen tuntiin.
– Alakoululaisten kanssa on oltava aikaa kysymyksiä ja nimmarienjaolle (!!!). Tämä oli minulle, aiemmin vain yläkouluissa vierailleelle, ensimmäisellä kerralla lähes shokki.
– Julkisten liikennevälineiden varassa olevana oppii tsekkaamaan, ehtiihän aivan varmasti siihen junaan/bussiin, mihin pitää. Oppii myös katsomaan, onko viisi minuuttia aiemmin aloittamalla ja lopettamalla mahdollista välttää pahimmillaan monen tunnin liikennevälineen odotus. Oppii juoksemaan. Oppii pitämään ensimmäisen esityksen aavistuksen hengästyneenä.
– Varsinkin usean päivän kouluvierailukiertueilla olen oppinut arvostamaan Lukukeskuksen ihania, yksityiskohtaisia aikatauluja ja ohjeita, joissa on bussipysäkiltä noutamaan tulevien opettajien puhelinnumerot ja parhaimmillaan jopa autojen rekkarit!
– Vaatteet oppii valitsemaan tilanteen luonteen mukaan. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppii senkin, mikä mekko säilyy rypistymättömänä junamatkan, mihin paitaan ei tule kainaloihin järkyttävät läikät, vaikka joutuisi pinkaisemaan paikasta A paikkaan B, mikä hame on loistava lähinnä seisoskelua sisältävää tilaisuuteen ja missä pystyy istumaan ilman vilautteluvaaraa. Oppii juhlavoittamaan perusmekon iltaa varten asusteilla, kampauksen tukkaruusulla ja meikin kirkkaanpunaisella huulipunalla. Vaikkapa juuri siellä pukukopissa tai tilavassa vessassa.
– Keikkatyöläisenä oppii ajoittamaan reissunsa niin, ettei tule turhaa siirtymistä. Tosin joskus tämä tarkoittaa sitä, että kuljettaa koko tuotantonsa Pietariin, koska matkaa sieltä suoraan viikon koulukiertueelle Itä-Suomeen…
1 lokakuun, 2013 klo 8:32 pm
Terhi
Tästä saisi pitkän listan, mutta pikamietteitä tämän päivän keikan jälkeen:
* Varaa aina mukaasi pieniä hätäapueväitä, sillä voi käydä niin, ettet tiukan aikataulun takia ehdi lounastaa (Seitan banaani pelasti tänään). Vesipullo!
* Edelliseen liittyen: pidä aina mukanasi tarvittava päänsärkylääkearsenaali!
* Printtaa aina mukaasi Lukukeskuksen soppari, josta pystyt tarkistamaan tarkan esiintymisosoitteen sekä kellonajan + järjestäjän yhteystiedot – kaiken varalta.
1 lokakuun, 2013 klo 9:16 pm
arja-täti
Kirjastoautovinkkarina lisäisin listaan vielä urheilurintsikat. Varmasti tarpeen teilläkin. Minä lopetin keikkailun mutta ei se kouluttaminen ole sen helpompaa. Siiderin takia myöhästyin junasta. Sen saa ku ketranki pisti elämän risaseks.
6 lokakuun, 2013 klo 2:17 am
Hanna-Riikka
Kiinnostavaa seurailla kirjailijaelämää, joka poikkeaa täysin omastani. Terveisiä täältä hämärästä kammiosta, jossa on olohousuja ja villasukkia. Poistuisin kyllä silloin tällöin mielelläni vähän useammin työn merkeissä, mutta kuvaamasi pyöritys kuulostaa minulle liian hurjalta. Ehkä jokin välimuoto, vaikka kerran kuukaudessa, se olisi jo minulle paljon… 🙂