Palasin opettajanvirkaani 1.10.2012.
Irtisanouduin samana iltapäivänä.
Tarkalleen noin viikko sitten oppilaitokseni päätti lopettaa sen kulttuurin koulutusohjelman, jossa opetin. Tämä hajotti koko työyhteisön ja laittoi pisteen yhdelle koulutustarinalle.

Olen ollut vuoden freelancer. Tämä on taitolistaus siitä, mitä on vuodessa tapahtunut.

 Olen keikkatyöläinen. Nyt en puhu kirjoituspäivistä, vaan niistä toisista päivistä, joilla rahoitetaan kirjoituspäivien hiljaisuutta. Olen reittioppaan paras ystävä. Saan sieltä taottua vain kaksi vaihtoa sisältävät liikenneyhteydet mihin tahansa. Osaan seurata pysäkkikarttaa puolinukuksissakin. Löydän aina tien pääväylälle. Osaan spurtit pysäkeille ja asemille. Osaan seurata ihmisiä sillä katseella, että ”noi on varmaan menossa junalle, koska niillä on tuo askel”.

Olen kaksiosaista päivää tekevä keikkatyöläinen. Koulukeikat alakouluissa ovat pääsääntöisesti ennen yhtä iltapäivällä. Aikuisille suunnatut kulttuuririennot alkavat kuudelta. Olen oppinut tappamaan väliin jääviä tunteja kirjoittamalla nettikahviloissa ja kirjastoissa, minulla on suosikkilukupulpetteja ja suosikkikahviloita, joissa on ilmainen santsikuppi tai säälivät tarjoilijat, jotka eivät ala heti huitoa pois, kun kahvi on juotu.

Olen oppinut vaihtamaan vaatteita kauppojen sovituskopeissa.
Iltatilaisuuksien glamour on sitä, että ottaa valesovitettavan vaatteen, vie sen koppiin ja vaihtaa iltamekot päälle.

Olen oppinut, että edustuskenkien lisäksi otetaan ratikkaanjuoksukengät.

Olen oppinut, missä lähijunien tieosuuksilla voi rajata huulet niin että rajausta voi nauramatta katsella. (Ei rajauksia Ilmalaan mennessä, ystävät!)

Olen oppinut pitämään mukana järkyttävää määrää käsikauppalääkkeitä imeskeltävistä Codesaneista nenäsumutteeseen asti. Kannan mukanani termosmukia, johon otan kahvia aina jos saa. Jos vaihtaa liikennevälinettä Kilossa aamuseitsemältä, on sieltä turha toivoa täydennystä.

Olen nöyrtynyt ostamaan Martan, pyörillä kulkevan kassin, jossa koulukeikkojen kirjat saa kuljetettua kätevimmin. Marttani on iloisen neonpilkullinen, ettei se sotkeudu opettajanhuoneissa oleviin pyörillä kulkeviin kasseihin. Kevyt sisätyö, oletko varma?
Olen sitä mieltä, että reppu täynnä nenäliinoja, muistikirjoja, pinnejä, vaihtopaitoja ja reumavillasta kudottuja kynsikkäitä on ihan normaali käsilaukku.

Olen oppinut, että monen tätä vuosia tehneen mielestä nämä ovat ihan normaaleja juttuja.
Se että olemme kirjallisuuden pölynimurikauppiaita ilman pölynimuria ja monesti ilman sitä autoakin, jossa näytteet matkaisivat kätevästi.

Rakastan tätä työtä.
Mutta en voi olla purskahtamatta nauruun, kun sovimme kirjailijakaverin kanssa lounastreffejä ja paikan valintaan vaikuttaa eniten se, missä on paras pukukoppi vaihtaa vaatteita ennen seuraavaa kulttuuritilaisuutta. 

Mainokset