Osallistuin pohjoismaiseen lasten- ja nuortenkirjaseminaariin Oslossa 29.-30.10.2013. Seminaarin järjesti Norjan Barnebokinstituttet juhlistamaan ensimmäistä kertaa jaettua Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkintoa. Kokoan tähän vähän hajahuomioita muutamista seminaarissa käydyistä keskusteluista.
Lasten- ja nuortenkirjakritiikin tila ja haasteet Pohjoismaissa
– Paneelikeskustelussa olivat lisäkseni mukana Dagny Kristjansdottir Islannin yliopistosta, Anita Brask Rasmussen Dagbladet Informationen -lehdestä ja Cathrine Krøger Dagbladet -lehdestä.
– Paneelikeskustelussa kävi ilmi, että Pohjoismaista lasten- ja nuortenkirjakritiikin tilanne on todennäköisesti heikoin Suomessa ja Islannissa. Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa lasten- ja nuortenkirjojen arviot, kirjoista kirjoitetut jutut ja kirjallisuuskeskustelu ovat aivan eri tavalla arvossa.
– Norjalaisista ja tanskalaisista lehdistä kuului ilahduttavia ja innostavia kommentteja siitä, kuinka hyvin ja kiinnostavasti kirjoitetut artikkelit lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostavat myös aivan selvästi ja tilastoidusti lukijoita. Ne eivät siis ole mitään ”kulttuurihyväntekeväisyyttä” vaan omillaan seisovaa, mielenkiintoista journalismia.
– Yhä enemmän voisi kirjoittaa ikä- ja genrerajat ylittäviä kirjallisuusjuttuja, jos vaikkapa jotkin aiheet, teemat tai kielen tai tyylin seikat nousevat ajankohtaisesti esiin yhtä aikaa lasten- ja aikuistenkirjallisuudessa.
– Rönsyilevää keskustelua käytiin aiheesta: ”Kuka kirjoittaa kirjallisuuskritiikkiä ja kenelle?” Kritiikin, kirja-arvioiden, kirjavinkkien ja kirjabloggausten monimuotoisuus nähtiin tietenkin rikkautena, mutta samalla pelättiin sitä, että jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden käsittely siirtyy yhä enemmän nettiin ja vain kirjabloggareiden tai lasten ja nuorten itsensä kirjoittamien arvioiden varaan, menetetään ammattitaitoinen ja kirjallisuutta kontekstualisoiva keskustelu. Toisaalta esitettiin myös huoli siitä, kirjoittaako perehtynyt kirjallisuusväki kritiikkejä ja juttuja käytännössä vain toisilleen.
Vakiintuneet ja uudet ilmaisutavat lasten- ja nuortenkirjallisuudessa
– Tässä keskustelussa panelistit pitivät hyvinkin erilliset ja erilaiset alustukset aiheesta hyvin eri näkökulmista. Olen poiminut huomioita kahdesta alustuksesta:
– Tukholman yliopiston Magnus Öhr oli poiminut viime vuosien ruotsalaisista nuortenkirjoista kaksi vakiintunutta ilmaisutapaa ja kaksi uutta ilmiötä. Vakiintuneiksi hän nosti englannin kielen käytön ja anglismit teksteissä ja viittaukset siihen, miten jokin kohtaus, tilanne, tunnelma tai asia on kuin elokuvasta tai tv-sarjasta (toisinaan nimellä mainiten, toisinaan yleisemmin). Kirjoissa käytetään myös toisinaan kerrontaa, joka on lainannut rytminsä, tyylinsä ja jopa sanastonsa suoraan elokuvakäsikirjoituksista. Uusina ilmiöinä hän mainitsi ruotsalaisten nuortenkirjailijoiden tavan viitata kollegoidensa kirjoihin ristiin rastiin ja päähenkilöiden metapohdinnan siitä, miksi heidän elämänsä ei ole kuin nuortenkirjoissa ja pitäisikö sen olla.
– Norjalaisen Samlaget-kustantamon Ragnfrid Trohaug puhui digitaalisesta kirjallisuudesta ja ennen kaikkea lasten digikirjoista ja appseista. Hänen mukaansa paperikirja on pian heikoilla mutta tarina on vahvoilla. Aiemmin digitaaliset tarinat olivat lähinnä ”käännöksiä” kuvakirjoista, joihin oli vain lisätty joitakin elementtejä, mutta nykyään yhä suositumpia ovat tarinat, jotka on tehty suoraan digitaaliseen muotoon ja jotka hyödyntävät kerronnassa välineen mahdollisuuksia. Tämä muuttaa väistämättä tapoja kertoa tarinoita ja luoda maailmoita.
Seminaarin aikana kuultiin myös innostavat ja innostuneet esittelyt kaikista palkintoehdokaskirjoista ja katsauksia eri maiden lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendeihin. Seminaarin lopuksi avattiin Barnebokinstituttetin netissä oleva näyttely ”Å gi barn stemme” (”Antaa lapsille ääni”):
http://utstillinger.barnebokinstituttet.no/
Kaiken kaikkiaan seminaarista jäi sellainen tunnelma, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyys ja arvostus vaatii ylpeyttä, innostusta ja tahtoa. On meistä kaikista kiinni, että olemme hienosta kirjallisuudestamme ylpeitä, otamme sen tosissaan, käymme siitä oikeaa kirjallisuuskeskustelua emmekä peittele innostustamme. Ja jos haluamme joidenkin asioiden tapahtuvan, meidän täytyy tahtoa niitä ja pyrkiä aktiivisesti niitä kohti. Vain vuosien tahto ja työ ovat saaneet aikaiseksi esimerkiksi sen, että Pohjoismaiden neuvoston ensimmäinen lasten- ja nuortenkirjapalkinto jaettiin tänä vuonna.
Seminaariraportin kirjoitti: Salla
6 kommenttia
Comments feed for this article
4 marraskuun, 2013 klo 9:11 am
Päivi Heikkilä-Halttunen
Kiitos, Salla, tästä summauksesta ja etenkin kohottavasta viimeisestä kappaleesta!
4 marraskuun, 2013 klo 9:55 am
Laura
Olipa hienoa saada kuulla, mitä seminaarissa puhuttiin. Kiitos, Salla! Ja myös: upea lopetus.
4 marraskuun, 2013 klo 1:48 pm
Katri
”paperikirja on pian heikoilla mutta tarina on vahvoilla”. Jännittävää, ja saa nähdä millaista tarinankerronta on vaikkapa 30 vuoden päästä. Mutta tarinoita tarvitsee jokainen, ja kaiken perusta luodaan lapsuudessa. Minusta on suorastaan outoa, jos ja kun kirjallisuusväki Suomessa ei arvosta lasten ja nuorten kirjallisuutta kunnolla. Arvostuksen puutehan nakertaa pohjaa heidän oman alansa tulevaisuudelta, joten luulisi että asia koskettaisi ihan jokaista kirjallisuuslehteä ja kriitikkkoa ja kirja-alalla toimivaa.
4 marraskuun, 2013 klo 4:31 pm
Terhi
Kiertueterveiset Keski-Suomesta ja Sallalle kiitokset tärkeästä ja totta tosiaan kohottavasta postauksesta!
Mikäpä kierrellessä pieniä kyläkouluja, kun opettaja rientää jo eteisessä hymyillen vastaan:
– Meidän luokassamme on niin paljon innokkaita lukijoita!
Rakastan työtäni. Aina vain. ❤
5 marraskuun, 2013 klo 11:48 am
sirikolu
Katselin palkintogaalaa äitini Kaarinan kotona ja kun ehdokaskirjoja esiteltiin, tajusin, miten ohut on pohjoismaisen kirjallisuuden tuntemukseni. Niin aniharva teos suomennetaan ja tähän asti en ole lukenut teoksia ruotsinnettunakaan.
Tällaiset pohjoismaiset seminaarit ovat hyvin tärkeitä tiheämmän kontaktin virittelemiseksi. Lisäksi aiheet kuulostavat kiinnostavilta.
Magnus Öhrin huomion kielen ja rakenteiden muuttumisesta olen huomioinut itsekin. Kiinnostavaa olisi tehdä lajivertailua aikuisten ja vaikka juuri nuortenromaanin välillä. Mietin, miten paljon kyse on itse romaanikerronnan murroksesta ylimalkaan. Turun kirjamessujen yhteydessä lähetetty Kultakuume avasi tätä laajemmin messujen teemamaa USA:n takia. Amerikkalainen ”suuri romaani” on alkanut antaa sijaa kerronnalle, jossa romaani on episodimaisia toisiin liittyviä tai liittymättömiä katkelmia. Meillä mm. Maarit Verrosen esittelemä kerronta, jossa teos voidaan ajatella joko sarjaksi novelleja tai väljästi toisiinsa kytkeytyneiksi (ja täten toisiaan kommentoiviksi palasiksi), on tällä hetkellä USA:ssa yhä valtavirtaistuva kerronnan tapa. Mietin siis, miten meillä alkaa käännöskirjallisuudessa näkyä, miten nuortenkirjallisuus peilaa tätä tai reagoi tähän. Ja tällä voi taas olla säteilyvaikutusta kotimaisiin kertojiin.
Ei valmis teoreema, vain ajattelua ääneen 🙂
Puheenomaisuuden ja itse asiassa juuri draamallisen puheen merkitys monessa nuortenkirjassa on kiinnittänyt huomiotani ja mietin, missä siitä joskus tekisin jonkun analyyttisemman avauksen. Moira Youngin Julma maa on tästä ehkä selkein esimerkki. Minua (toki teatteritausta tekee minusta jäävin) sytyttävä esimerkki draamallisen monologin kaltaisesta puheesta romaanissa on Daniel Handlerin ”Ja sen takia me erosimme”. Aloin ensin intoilla miehelle että jee, tästä me tehdään dramatisointi. Mutta sivuja edetessäni tajusin: ei tarvitse. Tämä ON jo dramatisointi…
6 marraskuun, 2013 klo 12:58 pm
Nimetön
Hmmm…
Juontaisiko juurensa vahvasta topeliaanisesta perinteestä vai mistä, että meillä (ainakin meillä) lasten- ja nuortenkirjojen kerronta ja rakenne on vuosikymmenet toistunut melko kaavamaisena. Liekö siinä myös osaselitys ”arvostuksen puutteeseen”. Mainitun perinteen mukaanhan meidän lajityyppimme on Sanoman (kasvattavan?) viemistä kasvavalle polvelle. Helpolla ja perinteisellä sapluunalla Sanoma tietenkin menee kätevimmin jakeluun.
Sitten kun lajityyppimme luetaan sanataiteeksi, alkaakin löytyä havaintoja ”romaanikerronnan murroksesta”.
Toisaalta, tämän pikku 35 vuoden rupeaman aikana olen nähnyt melkoisen määrän muotivirtauksia, joiden mukana me tekijätkin joko tieten tai tiedostamatta ollaan melottu. On ollut kuolemaa, rakkautta, insestiä, huumoria… Ja yllättävän usein samoihin ilmestymisaikoihin on putkahtanut samoja teemoja, vaikka muka niin yksin kammioissamme puurrammekin.
Että ”säteilyvaikutuksia” on.
tuumailee
T von L