Uusi vuosi, uusi alku. Siltä se tuntuu taas, kymmenien uusien vuosien jälkeenkin.
Sopii siis puhua myös kirjojen aloituksista.
Harvoin olen lukenut yhtä inspiroivaa kirjaa kuin Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Aloittamisen taitoa. Siinä esitellään 26 erilaista tapaa aloittaa romaani ja noin 500 romaanin aloitus. Tiedättehän: “Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” “Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.” “Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.” Tai jopa: “Taisto jäi Seinäjoelle.”
500 loistavaa aloitusta ja lyhyt katsaus itse romaaniin. Hengästyttävää. Innoittavaa. Ja masentavaa: näin hienoja aloituksia, näin nerokkaasti sanottu, ikinä en pääse lähellekään tätä. Samalla kirja on myös johdatus 500 kiinnostavaan romaaniin. Se tuottaa ilon: näin paljon, näin hyviä kirjoja. Ja turhautumisen: ikinä en ehdi lukea kaikkea, minkä haluaisin ja mikä pitäisi. Jotain viestiä on siinäkin, että ostin tämän hienon kirjan 5 eurolla löytökorista.
Romaanin voi aloittaa luonto, asuttu maisema, ihminen, kaksikko, kokoontuminen, viittaus, puhuttelu, väite, asenne, aate, pähkinänkuori, ennakointi, esittäytyminen, ihmissuhde, muisto, aikakausi, tuhon maisema, ahdinko, uni tai unelma, aamu, syntymä, huone, ääni, haju, yksityiskohta tai liike. Muitakin lienee, mutta nämä ovat Neimala ja Papinniemi valinneet.
Kun katson omia aloituksiani, huomaan harrastaneeni asennetta, tilaa ja tilannetta. “Huomenna alkaa koulu. Voi ei!” “Ulkona sataa. En viitsi lähteä mihinkään.” “Äiti kulkee huoneesta toiseen sylissään meidän uusi pikimusta pikkukissa.” Kuparisaari-trilogiassa taas olemme Terhin kanssa näköjään luottaneet ennakointiin – ajattelematta asiaa tietoisesti.
Millaisia aloituksia sinä harrastat?
Entä miten aloitat?
Olen kuullut huhuja kirjailijoista, jolle aloittaminen on ilo. Minulle aloittamista edeltää tuskatila ja ahdistus, jota lääkitsen suklaalla ja jäätelöllä. Oikeastaan tuntuu siltä kuin olisi laskettava jalkansa huojuvalle, hajoavalle riippusillalle päästäkseni kuilun yli vihreille niityille enkä yhtään tiedä, katkeaako köysi tai lipsahtaako jalka.
Toinen asia sitten on, että toisella puolen eivät odotakaan vihreät niityt, joilla peurat ja gasellit käy, mutta aloitusvaiheessa tätä en usko, ja hyvä niin. Aloittamisen jälkeen yleensä iskee työhulluus, ja hyvä niinkin.
Anneli
Grafomania 
9 kommenttia
Comments feed for this article
2 tammikuun, 2014 klo 7:33 pm
Seppo Jääskeläinen
Tehokkain alku on Arto Salmisella. En muista teosta, mutta alku jäi muistiini: Tapansa kullakin. Jasmine pieri nussiessaan.
2 tammikuun, 2014 klo 7:35 pm
annelitre
Paskateorian aloitus sijoittui Helsingin Sanomien lukijaäänestyksessä toiseksi parhaaksi suomalaisen kirjan aloitukseksi.
2 tammikuun, 2014 klo 7:39 pm
annelitre
Neimala&Papinniemi eivät muuten olleet rankanneet tätä aloitusta.
2 tammikuun, 2014 klo 9:00 pm
kirsti k
Anneli, kuulun kirjailijoihin, joista olet kuullut huhuja: aloittaminen on ilo ja tapahtuu varkain, huomaamatta. En tietoisesti mieti aloituslausetta, se tulee itsestään, ja yleensä säilyy painettuun saakka.
Olen aloittanut mm. näin:
– Enpäs kuole vielä tänään.
– ”Voipiolla, Vili puhelimessa.”
– En mä sinä aamuna olisi uskonut että illalla olen umpihullaantunut.
– Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gebardit.
– ”Syvältä ja suoraan Mariaanien haudasta!”
– Minä olen Niilo Kuitunen.
Siinä näyttäisi löytyvän väitettä, tilannetta, asennetta, esittäytymistä…
En kirjoittajana enkä lukijana kovasti perusta ensimmäisille virkkeille, tärkeämpi on alkuluku, sen imevyys ja kiehtovuus.
Aloituksista löytyy keskustelua myös täältä:
I början
2 tammikuun, 2014 klo 9:39 pm
annelitre
Kirsti, kiitti kun muistit ja linkkasit tuon keskustelun. Olen näköjään jo silloin lukenut Aloittamisen taitoa – lopetin sen vasta äskettäin. Oli pakko lukea hitaasti.
”Enpäs kuole vielä tänään.” Se aloitus pakottaa jatkamaan lukemista.
Kun aloitat iloisesti ja ”varkain”, niin tuleeko tuo ahistusvaihe kuitenkin joskus matkan varrella? Vai onnistutko jatkamaan iloisesti?
3 tammikuun, 2014 klo 7:32 pm
kirsti k
Eihän se olisi matka eikä mikään, jos kaikkien purojen yli onnistuisi pomppaamaan kastumatta. Tietysti tulee tenkkapoo-kohtia, mutta varsinaiselta ”ahistukselta” olen välttynyt. Varsinkin eka kierros eli kässärin raakaversion kirjoittaminen on iloista lentoa, ei tarvitse miettiä mitään, kunhan päästelee.
Luulen, että lopettaisin kirjoittamisen, ellei se antaisi niin suurta mielihyvää ja iloa. Jo vuosia sitten päätin, että ryhdyn ainoastaan mukaviin tekemisiin – silloin kun on mahdollisuus valita, aika usein on. Toki vastoinkäymiset ovat aika ajoin tarpeellisia, eteenpäin kuljettavia, jopa innostavia.
2 tammikuun, 2014 klo 9:57 pm
Nimetön
Mä kadun tätä vielä, mutta:
Seuraavaan kirjaan tulee alkulauseeksi se, jonka kuvittelin aloittavan 10-vuotiaana kouluvihkoon suunnittelemani Anni Swan -plagiaatin vaihdokkaista. Olen lauseen jollekulle kertonut, mutta en sano, miten se kuuluu. Jos joku muistaa, saa laittaa tähän.
Toinen aloitus, sitä seuraavaan, joka on myös jo melko pitkällä, joten turha varastaa:
-Olin kolmentoista kun kuolin.
toivoo
tai siis juu, ei toivo
T von L
3 tammikuun, 2014 klo 9:58 am
marja-leena
Kuolemaan viittaaminen on tehokasta, ja mulla se on toiminut Rakas Mikael -romaanissa: ”Minun nimeni oli Mikael. Sanon oli, koska nythän minua ei ole enää olemassa.” Olen myös tyytyväinen Poistui kotoaan -kirjan aloitukseen: ”Neljä päivää ennen katoamistaan Mikko istuu huoneessaan”. Mitä tulee muuten aloituksiin, minä inhoan niitä. Uuden tekstin aloittaminen on kerta kerralta tuskallisempaa, ei tahdo löytyä oikeita sanoja eikä virkkeitä.
7 tammikuun, 2014 klo 8:27 am
Markku Kesti (@markkuseta)
Kuolemaan viitataan myös kaikkien aikojen suosikkialoituksessani. ”Sinä iltapäivänä isoäiti räjähti.” [I.Banks, Crow Roadin käsikirjoitus]