Sain ennen joulua luettua helmikuussa ilmestyvän Musta kuin eebenpuun oikovedokset läpi ja tehtyä viimeiset korjaukset. Kirja lähti minun käsistäni palatakseen niihin seuraavan kerran valmiina, kansissa. Tämänhetkisen tilanteeni tekee poikkeukselliseksi se, etten ole vielä kirjoittamassa uutta kirjaa. En edes hahmottelemassa, ideoimassa, keräämässä materiaalia. Aloin muistella, milloin minulla olisi viimeksi ollut samanlainen tilanne. Täytyy palata niinkin kauas kuin esikoiskirjan ilmestymiseen. Esikoisen ilmestyessä 2002 minulla ei ollut vielä uutta romaania työn alla. Toinen kirjani, Minuuttivalssi, ilmestyikin vasta vuonna 2004.

Sen jälkeen tahti oli pitkään kirja/vuosi: 2005, 2006, 2007, 2008… Vuonna 2009 kirjoja ilmestyi puolitoista, kun oman nuortenromaanini lisäksi maailman näki yhdessä Karo Hämäläisen kanssa kirjoitettu nuorten lyhytproosakokoelma Luokkakuva. 2010 olikin sitten omien kirjojen suhteen välivuosi. Vuosina 2007–2011 ilmestyi lisäksi kymmenen suomentamaani teosta, näistä kuusi kohtuullisen pitkiä ja suuritöisiä.

Kova tahti, joku voisi sanoa. Minulle varsin normaali. Sellainen tahti, jossa tuntui, että luovuuden malja ehti täyttyä hyvin kirjojen välillä. Malja sai tulla piripintaan ja olla jo vuotamaisillaan yli. Tuli kirjoittamisen sisäinen paine ja pakko.

Järjettömäksi tahti muuttui siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa Jäljellä-kirjaa, joka sitten laajeni kirjapariksi Jäljellä ja Toisaalla, jotka ilmestyivät molemmat vuonna 2012. Jäljellä maaliskuussa ja Toisaalla muistaakseni syyskuussa. Helmikuussa 2013 ilmestyi Punainen kuin veri. Valkea kuin lumi elokuussa 2013. Musta kuin eebenpuu ilmestyy siis helmikuussa 2014. Viisi kirjaa puolen vuoden välein. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten voi suositella sellaista tahtia kenellekään.

Aikataulu oli sovittu täydessä yhteisymmärryksessä kustantamon kanssa. Oli selvää, että tiiviisti toisiinsa liittyvien kirjaparin kirjojen piti tietenkin ilmestyä samana vuonna. Samoin oli selvää, että Lumikki-trilogian kirjojen oli mielekästä ilmestyä tiiviissä tahdissa. Olin itse täydestä sydämestäni aikataulun kannalla. Voi sanoa, että tiesin, mihin olin ryhtymässä. Enkä sittenkään tiennyt.

Mitä viisi kirjaa puolen vuoden välein tarkoittaa aivan konkreettisesti luovan kirjoitustyön ja luovan prosessin kannalta? Se tarkoittaa sitä, että kun kirja ilmestyy, ei ole varaa hetkeäkään hengähtää. Ei voi pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on saanut aikaan. Ei voi vähän salaa hyristä itsekseen uuden idean kanssa, viettää sen kera kuherruskuukautta. Kun kirja ilmestyy, seuraavan kirjan kirjoitustyön on jo oltava pitkällä ja deadlinet kolkuttavat ovella. Ei ole aikaa antaa maljan täyttyä. On luotettava siihen, että maljasta riittää vielä tähän kirjaan. Ja sitten vielä tähän seuraavaan. Ja seuraavaan.

Kun samaan aikaan elättää itseään tv-käsikirjoittajana, pyörittää nuorten kirjallisuuslehden kaikkia käytännönasioita ja kiertää Suomea puhumassa koululaisille kirjailijantyöstä, ei ole kai ihme, että voimat loppuvat. Monet olivat viime vuoden aikana huolissaan jaksamisestani. En osannut ottaa huolta todesta. Olisi pitänyt. Uusi päivä -sarjan käsikirjoittamisen ja Lukufiiliksen toimitussihteerinä työskentelyn lopetin molemmat vasta nyt vuodenvaihteessa. En hetkeäkään liian aikaisin.

Kun yön nukkumiseen tarkoitetuista tunneista alkaa säännöllisesti käyttää osan työhön, kun kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, pystyykö mihinkään suuntaan antamaan parastaan, kun terveys alkaa reistailla, kun romaaninsa ehtii lukea alusta loppuun saakka ensimmäisen kerran vasta vedosvaiheessa, tekee liikaa. Olen ymmärtänyt sen nyt.

Henkisestä jaksamisesta luovassa työssä puhutaan mielestäni liian vähän. Oman jaksamisensa rajojen määritteleminen on hyvin vaikeaa monestakin syystä. Tiedämme kaikki, että luovalla alalla on yleensä pakko tehdä paljon töitä ihan jo tullakseen toimeen. Lisäksi työt ovat innostavia, mielenkiintoisia – ja haluttuja. Tiedän olevani äärimmäisen, äärimmäisen etuoikeutettu monessa mielessä. Olen saanut tehdä sitä, mitä olen todella halunnut. On tuntunut kiittämättömältä kieltäytyä. Ja luulen, että luovan ihmisen aivoille ”kyllä” on aina luontevampi sana kuin ”ei”. Luovat aivot kaipaavat töitä, haasteita, uusia oivalluksia ja mahdollisuutta oppia. On liki mahdoton nähdä ja tuntea, milloin liika on liikaa.

Ja kuitenkin juuri luovassa työssä pitäisi antaa itsellensä mahdollisuus palautua, mahdollisuus antaa itsensä täyttyä uusista ajatuksista ja ideoista. Uskon siihen, että yksi luovuuden edellytys on tylsistyminen. Tai ainakin se, että ajatuksilla on tilaa ja aikaa harhailla. Pitäisi olla aikaa pysähtyä hetkiin, tehdä asioita, jotka eivät ole hyödyllisiä ja välttämättömiä ja tuottavia. Ehtiä nähdä iltataivaan kaikki värisävyt. Maistaa kahvin jokainen aromi. Nähdä puiden oksien muodostama verkosto, josta alkaa äkkiä huomata yllättäviä kuvioita.

Luovan työn tekijällä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta instrumenttia kuin itsensä. Kirjoittaessani kaikki teksti kulkee minun kauttani. Olen ajatellut jokaisen sanan. Vaikka käyttäisin kuinka paljon lähdemateriaalia, kaikki tiedoston merkit tulevat kuitenkin minusta. Siksi itsestään ja henkisestä jaksamisestaan on aivan yhtä tärkeä pitää huolta kuin fyysisestäkin.

Minua ei ahdista lainkaan ajatus siitä, että helmikuussa, kirjan ilmestyessä, minulla ei luultavasti ole merkkiäkään kirjoitettuna uuden kirjan tiedostoon. Ei ole välttämättä vielä koko tiedostoa. Maljastani riitti tässä vaiheessa tämän urakan saattamiseen loppuun. Nyt on aika antaa maljan taas täyttyä.

Miten te muut pidätte huolta omasta henkisestä jaksamisestanne luovassa työssä?

Salla