Sain ennen joulua luettua helmikuussa ilmestyvän Musta kuin eebenpuun oikovedokset läpi ja tehtyä viimeiset korjaukset. Kirja lähti minun käsistäni palatakseen niihin seuraavan kerran valmiina, kansissa. Tämänhetkisen tilanteeni tekee poikkeukselliseksi se, etten ole vielä kirjoittamassa uutta kirjaa. En edes hahmottelemassa, ideoimassa, keräämässä materiaalia. Aloin muistella, milloin minulla olisi viimeksi ollut samanlainen tilanne. Täytyy palata niinkin kauas kuin esikoiskirjan ilmestymiseen. Esikoisen ilmestyessä 2002 minulla ei ollut vielä uutta romaania työn alla. Toinen kirjani, Minuuttivalssi, ilmestyikin vasta vuonna 2004.
Sen jälkeen tahti oli pitkään kirja/vuosi: 2005, 2006, 2007, 2008… Vuonna 2009 kirjoja ilmestyi puolitoista, kun oman nuortenromaanini lisäksi maailman näki yhdessä Karo Hämäläisen kanssa kirjoitettu nuorten lyhytproosakokoelma Luokkakuva. 2010 olikin sitten omien kirjojen suhteen välivuosi. Vuosina 2007–2011 ilmestyi lisäksi kymmenen suomentamaani teosta, näistä kuusi kohtuullisen pitkiä ja suuritöisiä.
Kova tahti, joku voisi sanoa. Minulle varsin normaali. Sellainen tahti, jossa tuntui, että luovuuden malja ehti täyttyä hyvin kirjojen välillä. Malja sai tulla piripintaan ja olla jo vuotamaisillaan yli. Tuli kirjoittamisen sisäinen paine ja pakko.
Järjettömäksi tahti muuttui siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa Jäljellä-kirjaa, joka sitten laajeni kirjapariksi Jäljellä ja Toisaalla, jotka ilmestyivät molemmat vuonna 2012. Jäljellä maaliskuussa ja Toisaalla muistaakseni syyskuussa. Helmikuussa 2013 ilmestyi Punainen kuin veri. Valkea kuin lumi elokuussa 2013. Musta kuin eebenpuu ilmestyy siis helmikuussa 2014. Viisi kirjaa puolen vuoden välein. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten voi suositella sellaista tahtia kenellekään.
Aikataulu oli sovittu täydessä yhteisymmärryksessä kustantamon kanssa. Oli selvää, että tiiviisti toisiinsa liittyvien kirjaparin kirjojen piti tietenkin ilmestyä samana vuonna. Samoin oli selvää, että Lumikki-trilogian kirjojen oli mielekästä ilmestyä tiiviissä tahdissa. Olin itse täydestä sydämestäni aikataulun kannalla. Voi sanoa, että tiesin, mihin olin ryhtymässä. Enkä sittenkään tiennyt.
Mitä viisi kirjaa puolen vuoden välein tarkoittaa aivan konkreettisesti luovan kirjoitustyön ja luovan prosessin kannalta? Se tarkoittaa sitä, että kun kirja ilmestyy, ei ole varaa hetkeäkään hengähtää. Ei voi pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on saanut aikaan. Ei voi vähän salaa hyristä itsekseen uuden idean kanssa, viettää sen kera kuherruskuukautta. Kun kirja ilmestyy, seuraavan kirjan kirjoitustyön on jo oltava pitkällä ja deadlinet kolkuttavat ovella. Ei ole aikaa antaa maljan täyttyä. On luotettava siihen, että maljasta riittää vielä tähän kirjaan. Ja sitten vielä tähän seuraavaan. Ja seuraavaan.
Kun samaan aikaan elättää itseään tv-käsikirjoittajana, pyörittää nuorten kirjallisuuslehden kaikkia käytännönasioita ja kiertää Suomea puhumassa koululaisille kirjailijantyöstä, ei ole kai ihme, että voimat loppuvat. Monet olivat viime vuoden aikana huolissaan jaksamisestani. En osannut ottaa huolta todesta. Olisi pitänyt. Uusi päivä -sarjan käsikirjoittamisen ja Lukufiiliksen toimitussihteerinä työskentelyn lopetin molemmat vasta nyt vuodenvaihteessa. En hetkeäkään liian aikaisin.
Kun yön nukkumiseen tarkoitetuista tunneista alkaa säännöllisesti käyttää osan työhön, kun kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, pystyykö mihinkään suuntaan antamaan parastaan, kun terveys alkaa reistailla, kun romaaninsa ehtii lukea alusta loppuun saakka ensimmäisen kerran vasta vedosvaiheessa, tekee liikaa. Olen ymmärtänyt sen nyt.
Henkisestä jaksamisesta luovassa työssä puhutaan mielestäni liian vähän. Oman jaksamisensa rajojen määritteleminen on hyvin vaikeaa monestakin syystä. Tiedämme kaikki, että luovalla alalla on yleensä pakko tehdä paljon töitä ihan jo tullakseen toimeen. Lisäksi työt ovat innostavia, mielenkiintoisia – ja haluttuja. Tiedän olevani äärimmäisen, äärimmäisen etuoikeutettu monessa mielessä. Olen saanut tehdä sitä, mitä olen todella halunnut. On tuntunut kiittämättömältä kieltäytyä. Ja luulen, että luovan ihmisen aivoille ”kyllä” on aina luontevampi sana kuin ”ei”. Luovat aivot kaipaavat töitä, haasteita, uusia oivalluksia ja mahdollisuutta oppia. On liki mahdoton nähdä ja tuntea, milloin liika on liikaa.
Ja kuitenkin juuri luovassa työssä pitäisi antaa itsellensä mahdollisuus palautua, mahdollisuus antaa itsensä täyttyä uusista ajatuksista ja ideoista. Uskon siihen, että yksi luovuuden edellytys on tylsistyminen. Tai ainakin se, että ajatuksilla on tilaa ja aikaa harhailla. Pitäisi olla aikaa pysähtyä hetkiin, tehdä asioita, jotka eivät ole hyödyllisiä ja välttämättömiä ja tuottavia. Ehtiä nähdä iltataivaan kaikki värisävyt. Maistaa kahvin jokainen aromi. Nähdä puiden oksien muodostama verkosto, josta alkaa äkkiä huomata yllättäviä kuvioita.
Luovan työn tekijällä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta instrumenttia kuin itsensä. Kirjoittaessani kaikki teksti kulkee minun kauttani. Olen ajatellut jokaisen sanan. Vaikka käyttäisin kuinka paljon lähdemateriaalia, kaikki tiedoston merkit tulevat kuitenkin minusta. Siksi itsestään ja henkisestä jaksamisestaan on aivan yhtä tärkeä pitää huolta kuin fyysisestäkin.
Minua ei ahdista lainkaan ajatus siitä, että helmikuussa, kirjan ilmestyessä, minulla ei luultavasti ole merkkiäkään kirjoitettuna uuden kirjan tiedostoon. Ei ole välttämättä vielä koko tiedostoa. Maljastani riitti tässä vaiheessa tämän urakan saattamiseen loppuun. Nyt on aika antaa maljan taas täyttyä.
Miten te muut pidätte huolta omasta henkisestä jaksamisestanne luovassa työssä?
Salla
40 kommenttia
Comments feed for this article
7 tammikuun, 2014 klo 9:38 pm
kirsti k
Voi Salla, kauhelta kuulostaa, pelottavalta. Kun luin postauksesi, pulssini nousi, hiki puski kainaloista, hyperventiloin. Onni se, että selvisit ja jaksoit. Nyt on ehdottomasti täyttyvän maljan aika.
Itse en ole niin ammattilainen, että pystyisin kirjoittamaan aikaa vastaan, luultavasti lamaantuisin ja mykistyisin. ”Luovuuden edellytys on tylsistyminen.” Tähän olen aina uskonut, ja ehkä toiset tarvitsevat käyskentelyä ja olla möllöttämistä vielä enemmän kuin toiset. Siedän huonosti kiirettä, siksi pyrin viimeiseen saakka välttämään määräpäiviä. Olen saanut aina lähettää käsikirjoitukset kustantamoon vasta siinä vaiheessa, kun ne ovat hautuneet iät ja ajat tykönäni. Juuri omatahtisuus on parasta tässä työssä. Saa maata sohvalla kun ei huvita, tai lähteä tankkaamaan metsään. No juu, helppo meikäläisen on huudella, tuo kaikki luonnistuu loistavasti ei-niin-suositulta-kirjailijalta. Sen sijaan supervuotenaan Sallalla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta pysähtyä. Menestys poikii loputtomasti uusia pyyntöjä, revitään joka suuntaan pois perustyöstä, kierre on valmis. Salla on onneksi järkinainen, jalat maassa tilanteessa, jossa joku toinen olisi joutunut pöpilään. Jos olisin Salla (ja edelleen elävien kirjoissa), yrittäisin nyt vetää viltin korviin ja painua toviksi sohvan perukalle nauttimaan ainutlaatuisista saavutuksistani. Salla, jonkin ajan kuluttua kutsu taas käy, mutta silloin maljasi jo kuohuu yli, on mitä siemailla.
Miten pidän huolta henkisestä jaksamisestani? Muun muassa pysymällä mahdollisimman kaukana sosiaalisesta mediasta ja muista koukuttavista riennoista.
8 tammikuun, 2014 klo 8:42 am
kirsti k
Jatkan vielä Tove Janssonin seitsemän vuoden sarjakuvapiinasta brittiläisen The Evening News -lehden ikeessä. Jansson teki sopimuksen 50-luvulla turvatakseen taloutensa ja voidakseen keskittyä hänelle tärkeään maalaamiseen. Rahapula helpotti, mutta koko seitsemään vuoteen ”ei ollut aikaa lainkaan maalata, ei kirjoittaa kirjoja, ei tavata ystäviä tai edes olla rauhassa itsekseen”.
Jansson oli luonteeltaan tunnollinen ja kunnianhimoinen, joten ei ihme, että kuuden sarjakuvan viikkotahdilla hän ahdistui ja sressaantui. Työtahti oli julmettu, aikataulujen noudattaminen ja jatkuva uuden ideointi raskasta.
Hän irtisanoi sopimuksen heti kun se oli mahdollista ja kirjoitti lehteen lähettämässään lopettamiskirjeessään: ”Nyt piirrän muumeja tunteella, joka alkaa muistuttaa vihaa ja toisinaan sunnuntaisin seison oman työni äärellä kuin olisin suljetun oven edessä… En koskaan enää halua piirtää sarjakuvaa. Olen pahoillani.”
Toki sarjakuvat toivat taiteilijalle kansainvälisen suursuosion, ennen sarjakuvia muumikirjat eivät olleet vielä valloittaneet maailmaa suurella volyymillä. Sarjakuvia julkaistiin 40 maassa noin 20 miljoonalle lukijalle. Jansson on sanonut, että tuona aikana kaikkein pahimmalta tuntui yksityiselämän puute.
Megakuuluisuutta ihannoiville korvan taakse lainaus Muumilaakson marraskuusta: ”Kuuluisuushan on ikävintä mitä on, Juksu sanoi. Aluksi se on ehkä hauskaa mutta sitten se tuntuu aivan tavalliselta ja lopulta siitä voi vain pahoin. Aivan kuin karusellissa ajaminen.”
(Lähde: Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, Tammi 2013, s. 193-203)
8 tammikuun, 2014 klo 9:53 am
Laura Honkasalo
Minulla yksi tärkeä juttu on digitaalisen informaation säännöstely. En esimerkiksi käytä nettiä kännykällä kuin hätätapauksessa, koska mielestäni (tämä on tutkittu fakta), tylsät, tyhjät hetket ovat elintärkeitä luovuudelle ja muutenkin jaksamiselle. Ennen räpelsin kassajonossakin kännykkää, nyt vain olla möllötän. Siten syntyy päivässä useita tylsiä, tyhjiä hetkiä, jotka oikeasti antavat aivoille tilaa hengähtää. Jonot, bussimatkat, pysäkillä seisominen ja jopa vessassa käyminen antavat siihen tilaisuuksia – Yhdysvalloissa kolmannes tablettitietokoneen käyttäjistä ottaa sen mukaan vessaan! Pitkästyminen on hirveän tärkeää luovuudelle.
8 tammikuun, 2014 klo 10:17 am
Salla
Kyllä, ehdottomasti! Hiljaiset, tapahtumattomat, tylsät hetket ovat tärkeitä. Jouduin syksyllä reissaamaan kouluvierailujen takia paljon linja-autolla. Ongelmani linja-autossa on se, etten pysty lukemaan, koska alan voida pahoin. Aluksi ärsytti se, että jouduin vain tuijottamaan maisemia ja ajattelemaan, mutta pian se alkoi tuntua hyvältä ja tarpeelliselta.
8 tammikuun, 2014 klo 11:16 am
annelitre
”Luovuuden edellytys on tylsistyminen”, Salla kirjoittaa. Niin totta. Kun aivot eivät saa ulkoa viriketulvaa, ne alkavat kehitellä virikkeitä ihan itse.
Minulla on ollut Sallan kuvaamia liiallisen työnteon vuosia. Osaksi olen itse suostunut, osaksi ollut pakko, kun apurahojen jumala on kääntänyt selkäpuolensa. Myös siksi, että kirjoittaminen on kiinnostavaa ja tyydyttävää – on vaikea kieltäytyä, kun johonkin hankkeeseen pyydetään mukaan.
Ruuhkavuosista ja -kuukausista selviydyn aikataulutuksella. Kamreerimaista, mutta kun lasken tarkoin etenemisen etapit ja päivittäiset urakat, siitä seuraa, ettei minun tarvitse päivässä tehdä enempää kuin se urakka. Aamulla aloittaessani minun ei tarvitse kirjoittaa kirjaa vaan neljä liuskaa. Kun X.X. päivänä olen sivulla X, tiedän olevani aikataulussa ja se antaa rauhan. Sisäinen rauha on äärimmäisen tärkeää, kun työtä on paljon. Kiire minulla ei ole ollut, vaikka työtä onkin ollut paljon.
Luonnon lahjana olen saanut hyvän nukkumiskyvyn. Siitä olen kiitollinen. Kun työtä on paljon, myös nukun paljon. Pitkiä yöunia, päiväunia. En pysty nipistämään unesta työtunteja, mutta hyvin nukkumalla pystyn olemaan tehokkaampi työtuntien ajan.
8 tammikuun, 2014 klo 12:11 pm
Katri
Kiitos erittäin kiinnostavasta tekstistä! Ihanaa kun joku varoittaa, että tällaista tahtia ei ehkä oikeasti kannata kokeilla.
On varmasti niin, ettei luovaa työtä pysty tekemään ilman ”luovaa laiskottelua” välissä. Ehkä tulee helposti vauhtisokeaksi, silloin kun menee kovaa ja uutta juttua syntyy ja koko ajan on vaikeampaa pysähtyä kunnon tauolle.
8 tammikuun, 2014 klo 12:21 pm
kirsti k
Laura kirjoittaa ”Minulla yksi tärkeä juttu on digitaalisen informaation säännöstely. En esimerkiksi käytä nettiä kännykällä kuin hätätapauksessa…” Hih-hih, tämä kuulostaa hassulta, ja myös itsestäänselvyydeltä, korvaani, koska en omista kännykkää – eikä työkoneessani ole nettiyhteyttä. Nettiin pääsyn olen tehnyt mahdollisimman vaikeaksi: tämä puolison pöytäkone sijaitsee alakerran kylmässä kellarivarastossa. Nämä ovat valintoja, jotka on ollut pakko tehdä.
8 tammikuun, 2014 klo 12:26 pm
Leena
Kiitos hienosta tekstistä, Salla! Ja sinne peiton alle äkkiä, heti kun vain pääset!
Olen täysin samaa mieltä siitä, että laiskottelu ja möllöttäminen ovat ehdottomasti yksi luovuuden tärkeimpiä lähteitä. Kirjailija on tavallaan koko ajan töissä ja itse oma instrumenttinsa. Lisäksi työn julkisuus raapii mieltä. Jokainen kirja voi olla viimeinen, koskaan ei tiedä, milloin sanat loppuvat.
Olen viime vuosina yrittänyt vähentää esiintymisiä, pitää jopa kuukausien taukoja. Suosittelen selkeän tauon ottamista, koska silloin voi sanoa ”ei” kaikille. Harkitsen myös tilaustöitä tarkkaan. Olen siis opetellut sanomaan sen kauniin kaksikirjaimisen sanan. Se on hyvä sana.
Liikunta monissa eri muodoissa auttaa minua myös jaksamaan. Ja kuvataide, jota ei tarvitse sanallistaa. Matkat, jolloin pääsee eroon jatkuvasta oman työvälineen kuuntelemisesta. On hauska mennä maihin jonka kielestä ei juuri saa tolkkua.
Jörn Donner sanoi viitisentoista vuotta sitten, että tärkeimpiä ovat hetket, jolloin ei kirjoita. Se oli jonkin aikaa huoneentauluni.
Voimia kaikille kollegoille! Mielestäni myös tämä Grafomanian keskinäinen tuki on osa kirjailijan jaksamisen ylläpitoa.
8 tammikuun, 2014 klo 12:48 pm
Tavoitteita, todellisuutta | Päättymätön tarina
[…] minua viisaampi ja kokeneempi kirjoittaa luovassa työssä jaksamisesta Grafomania-blogissa. […]
8 tammikuun, 2014 klo 1:02 pm
Kari Levola
Viisas kirjoitus, Salla. Hyvä kun joku avautuu aiheesta, kirjailijahan on tuon niin kuin monen muun asian kanssa yksin, kun semmoista normaalia työyhteisöä ei ole, siis että työkaverit sanoisivat, että näytätpäs sinä kamalalta, siis kalpealta, että olisiko parempi jos pysyisit pari päivää kotona.
Näemmehän kollegoita, ja monet ovat näillä palstoilla paljon tekemisissä, mutta se on eri asia, tämähän on kuitenkin aina valikoitunutta, emme me palstoilla esittele tummia silmäpussejamme, emmekä me myöskään tohdi valittaa, että meillä on nin hirveästi töitä tulossa ja menossa, koska luontaisesti vaatimattomana ammattikuntana ajattelemme, että joku voisi tulkita sen niin, että nyt se pätee vielä tuommoisellakin.
Sinulla Salla on tietysti Karo vierelläsi, mutta en tiedä onko siitäkään apua, kun molemmat olette olleet töitten suhteen samanlaisia viirupäitäl Ja useinhan se työtaakka näyttäytyy, tai sen tajuaa, vasta kun terveys alkaa tavalla toisella krempata, eli kroppa ilmoittaa itsestään. Henkinen jaksaminen vaikuttaa ennen pitkää fyysiseenkin, ne kulkevat rinnan, ja fysiikka usein on se joka pettää, ainakin kun ikää tulee.
Minulle niin kävi keväällä, kun menin muka yskän takia terveyskeskukseen ja päädyin anbulanssilla sairaalaan, isoon sydänleikkaukseen, teho-osastolle hengityskoneeseen ja melkein kuukaudeksi sydänosastolle. Olisihan minunkin pitänyt ymmärtää, mutta kun on ikänsä vapaana kirjailijana ollut, siis niin että se vapaus tarkoittaa töitä seitsemänä päivänä viikossa ilman turhia kesälomakuukausia, ei osaa muuten oikein ollakaan. Joka vuosi oli ilmestynyt vähintään kirja, monena vuotena useampi, ja sitten päälle kaikki muu, kirjailijavierailut, opetustyöt, ja lukemattomat kokousmatkat kun olin puheenjohtajana milloiin Kirjaliitossa, Lukukeskuksessa.
Sitten kroppa pisti välit poikki, ja piti opetella asiat uudestaan, käveleminenkin. Vaikka osa vanhaa työhenkeä oli kyllä jäänyt: kun minut kahdeksan päivää teho-osaston hngityskoneessa oltuani lopulta herätettiin ja vietiin sydänosastolle ja sain lopulta kannettavani ja kännykkäni haltuun, huomasin että Lukukeskuksesta oli tavoiteltu minua kirjailijavierailulle vielä keväällä, soitin ensimmäiseksi sinne että tokihan minä silloin jo olen valmis lähtemään, että minulla oli tässä vain vähän kremppaa.
Kun sitten kuukauden jälkeen pääsin sairaalasta kotiin ja kuljin vielä rollaattorin kanssa, tajusin myöntää itselleni ja soittaa Lukukeskukseen, että minä nyt taida pystyä sille kirjailijavierailulle lähtemäänkään, että katsotaan syksyllä. Ja sama koski kirjallisia hankkeitanikin. Yritin kirjoittaa, mutta jo vartissa tuli hiki. Niin minä, kun olin saanut 56-vuotiaana, elämäni ensimmäisen sairausloman, siis semmoisen mistä sai oiken päivärahaa, ja kolme kuukautta saman tien, keskityin kuntouttamaan itseäni: sauvakävelin ja pyöräilin läpi kesän. Niin että kun minulla sitten oli loppukesästä kardiologin jälkitarkastus, jota kieltämättä vähän jännitin, tai ajattelin että varmaan ne määräävät minulle uudestaan sairaalapyjaman päälle, oli diagnoosi kieltämättä helpottava, kun se vielä esitettiin turkulaisella nuotilla ”Tämähän on sikahyvä! Tällä sydämellä menisi jo vaikka metsurinhommiin”. Kiitin helpottavasta tiedosta, mutta sanoin että en minä tässä iässä ehkä enää rupea ammattia vaihtamaan.
Pakollisen aikalisän jälkeen onkin sitten hommat maistuneet. Pitkin syksyä kiersin kirjailijavierailuilla ympäri Suomea. Ja kirjoitustyöt rävähtivät taas käyntiin, ehkäpä uutta syvyyttä saaneena. Mutta joka aamu kun herään ja nousen sängynlaidalle istumaan, näen ensimmäiseksi oikeassa jalassa arven, semmoisen puolen metrin leikkausarven, nilkasta polveen. Sieltä otettiin uudet suonet (aika kätevää, meillä ihmisillä on siis omasta takaa varaosia) jotka sitten tällättiin tuonne rfintakehän alle tukkoonmenneiden tilalle. Tuo joka-aamuinen leikkausarven näkeminen on minulle hyvä muistutus siitä, että kohtuus kaikessa, työssäkin.
Kari Levola
8 tammikuun, 2014 klo 1:37 pm
Katja
Kiitos tästä, Salla. Sain vinkin tekstiisi toisaalta, kun siteerasin Agatha Christien arvoitus -dokkarista kohtaa: ”Minulta kysytään usein, miksi aloin kirjoittaa. Moni ihmettelee, voiko vastaukseni ottaa täydestä, vaikka se on täysin todenmukainen. — Olin täydellisen toimeton. Aloin keksiä tarinoita ja esittää eri osia. Pitkästyminen on verraton kimmoke kirjoittaa.”
Minulla on ollut aina surkea stressinsietokyky, en pysty repeilemään moneen mielekkääseenkään suuntaan ilman, että alan oireilla. Muutun herkästi kehoksi, joka kuljettaa totisia aivoja. Kolmen lapsen perheessä on hoidettava myös arki, hetkisyys on aika lailla koko ajan läsnä, vaikka mies on aktiivinen vanhempi. Mietin vähäisiäkin kalenteririentoja tarkkaan ja olen alkanut kieltäytyä loputtomasta ilmaistyöstä. Lasten ollessa koulussa pyrin kirjoittamaan, kännykkä on äänettömällä. Nyt kahden viikon joululomalla pidin taukoa Facebookista (voisin jättää sen kokonaan, lähinnä tapaan siellä kirjailijakollegoita), en lukenut blogeja, välttelin sähköpostia. Teki hyvää, antoi lisää aikaa. Voisin laajentaa tuota arkeenkin. Kirstin kännykättömyys kuulostaa aika ihanteelliselta.
Minulla on aika selkeitä syklejä jaksamisessani, Moni asia vaikuttaa, talvikautena pimeys hankaloittaa olemista, keväällä yleensä helpottaa. Kulkeva pää -hahmosta minäksi muuttumisessa on selkeitä vaiheita. Kaikki alkaa nollaamisesta. Kaipaan monimutkaisesta yksinkertaiseen, tyhjään, jossa voi olla ja miettiä. Sitten pitää paikata ja ravita. Riittävä uni, ravinto ja liikunta (minulla hyötykävely) ovat aika ehdottomia. Kuten Leenalla, minullakin toimii visuaalinen ravinto, ympäristönvaihdos, sen ei tarvi olla kummoinenkaan, tykkään kierrellä kirppiksillä katselemassa, lainaan myös mielelläni kirjoja ihan vain selailumielessä. Joskus parasta terapiaa ovat ikiaikaiset konkreettiset toimet, joissa syntyy äkkiä näkyvää ja mieli saa näennäisesti levätä. Ihannetila on tuo Christienkin maitsema pitkästyminen, jonka jälkeen alkaa taas tapahtua. Se on aika harvinaista herkkua siinä muodossaan, että olisi vain tekemättä mitään, minulle pitkästyminen ja kirjoittamattomuus ovat lähinnä synonyymejä keskenään. Yhtäkkiä jaksaa taas paremmin ja sama sykli käynnistyy alusta. Harvoin opin mitään. Ilmeisesti tarvitsen tällaisen into (mania), väsähtäminen, nollaus, energisoimiskuuri -prosessin.
Nyt olen lueskellut Kai Ekholmin & Jussi T. Kosken teosta Pysähtymiskirja. Paremman etsijälle -opusta. Siinä on paljon juuri tuosta Laurankin mainitsemasta digi-infon säännöstelystä.
8 tammikuun, 2014 klo 1:38 pm
Hanna-Riikka
Minulla kävi valitettavasti niin, että kun sairastuin fyysiseen sairauteen, joka pahenee stressistä, niin on pakko pysähtyä välillä, koska keho laittaa rajat jaksamiselle. Toisaalta – se on myös äärimmäisen turhauttavaa, koska jotkut kirjan syntyvaiheet vaativat äärimmäistä stressiä, ja se kostautuu minulle fyysisesti. No, eipä pääse tulemaan niin voimakasta henkistä burnouttia kuin joskus nuorena, ehkä. Eli vastaus on, että lepään silloin kun on pakko. Jotain tosin pitäisi keksiä, koska kipeänä lepääminen on vähän ristiriitainen käsite. So. se ei ole lepoa, koska sattuu eli on paha olla. No, minulle kuitenkin ainoa vaihtoehto, jos ja kun aion pysyä omalla tahdillani tuotteliaana, joka on tällä hetkellä max yksi romaani kahden vuoden välein. (Muita projekteja voi toki olla sivussa.)
Seuraan tätä keskustelua kiinnostuneena, koska pyörittelen näitä ongelmia jatkuvasti, kun jaksaminen ei tosiaan ole ihan terveen ihmisen tasolla, ja toisaalta henkisesti olen työaddikti. Siinäpä ristiriitaa.
8 tammikuun, 2014 klo 1:41 pm
Hanna-Riikka
(P.S. Kirjoitinpa huonoa kieltä. Voisi tietysti lukea vastauksensa ennen kuin lähettää. No, ehkä tuosta asia välittyy.)
8 tammikuun, 2014 klo 2:15 pm
annelitre
Kari: huh huh! Mikä onni, että lopputulos on hyvä. Tuntui niin tutulta tuo ”tottahan minä jo ensi viikolla kirjailijavierailen…”
Vuosi sitten murtui olkapää aika pahasti. Kun omatekemä ”mobilaatilla hoituu” – diagnoosi osoittautui virheelliseksi ja tohtori kirjoitti leikkauspöytää ja parin kuukauden sairasloman, ensimmäinen ajatus oli: käsi leikataan, millä teen töitä?! Ei tahdo yksinyrittäjän kalloon mahtua, että sairaslomalla on tarkoitus levätä ja parantua.
8 tammikuun, 2014 klo 2:40 pm
Terhi
Herranen aika. Nämä tarinat vetävät hiljaisiksi. Kiitos Sallalle ja Karille rehellisyydestä ja vilpittömyydestä, onneksi kaikki on kääntynyt lopulta parhain päin.
Ehkä voisimme tehdä yhdessä kollegiaalisen uudenvuoden lupauksen: pidetään itsestämme (ja toisistamme) parempaa huolta.
8 tammikuun, 2014 klo 3:13 pm
Katja
Kari ja Anneli, mikähän tuossa onkin, ettei asioiden vakavuutta ymmärrä vaan silti työmoraali (into) puskee kaiken lävitse? Ja ymmärtääkö niitä kunnolla senkään jälkeen?
Minulla on ollut kaksi havahtumista aiemmassa elämässä ennen kirjailijuutta. Toinen oli isän kuolinvuoteella. Minut hälytettiin sinne silloisesta työpaikastani ja jäin murehtimaan, pitäisikö osallistua jokaviikkoiseen kokoukseen, jossa minun läsnäoloni oli täysin yhdentekevä. Soittelin ja sovittelin, matkaa olisi kertynyt 150 km suuntaansa. Jonkun olisin suonut olevan järjen äänenä, vaikka sitten tajusinkin ihan itse jäädä isän luo. Toinen kerta oli opiskeluaikana, kun luulin suoriutuvani yli-ihmismäisesti henkilökohtaisen elämän kasautuneista ongelmista, opinnoista ja töistä paahtamalla vain eteenpäin erinomaisena käsittelemättä mitään. Keho meni ylikierroksille ja kieltäytyi enää tottelemasta, sairastuin kroonisesti ja sain dosetillisen lääkkeitä aiempaan lääkkeettömään elämääni. Enkä siltikään tajunnut. Nyt vasta olen ehtinyt miettiä näitä.
Tuo sama kaikenvoipaisuusluonteeni ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Minua hiukan huolestuttaa, että pitää tulla fyysisiä oireita ennen kuin havahtuu. Omalla kohdallani mietin, että jotenkin jo se, että tekee töitä kotona ehkäisee huomaamasta jatkuvien ylitöiden määrää. Joku varmasti puuttuisi asiaan, jos lähtisi joka aamu työpaikalle muualle kuukausi toisensa jälkeen pitämättä lomia tai vapaapäiviä. Itsekin sen ehkä tajuaisi. Kirjoittaminen toki on itsessään jo palkitsevaa, mutta jokin kohtuus pitäisi tuossakin silti olla niin kuin Karikin muistutti. Minulla joululoma oli nyt kokeilu, voinko lomailla perheen kanssa kirjoittamatta (tai tekemättä taustatöitä). Taidan voida, vaikka hitusen sorruinkin.
Sallalle lepoa, kaikille muille myös!
8 tammikuun, 2014 klo 4:09 pm
Hanna-Riikka
Tuttu tunne. Sain siis ensimmäisen vakavan burnoutin (joka rampautti kuukausiksi ja laukaisi useamman vuoden paniikkihäiriön) jo opiskeluaikoina minäkin! Taidekoulussa maalasin päivät ja kirjoitin yöt. Nuoruuden kaikkivoipaisuutta. Ja se on vieläkin minussa, luulo siihen, ja halu, mutta onneksi on pakko pysähtyä, yleensä osaan (tai keho pakottaa) ennen kuin on liian myöhäistä! Mutta tosiaan, inhottavaa että sen pitää mennä niin, ettei aina osaa laittaa stoppia ennen kuin kroppa pakottaa hidastamaan tahtia.
8 tammikuun, 2014 klo 3:47 pm
annelitre
Takavuosina ihmisiä vaivasi työnarkomania. Eipä taida kukaan enää muistaa. Siitä kirjoitettiin lehtijuttuja ja keskusteltiin televisiossa, aivan vakavasti. Nyt lienee parantunut tämä tauti, sillä eipä ole siitä sittemmin kuultu.
Sen sijaan kuuluu paljon viestejä siitä, että enemmän ja pitempään on töitä tehtävä, lomia pidetään liikaa, sairastetaankin ja jopa hoitovapaita pidellään.
8 tammikuun, 2014 klo 4:06 pm
Nimetön
Hyvänen aika!
Ei tämä olekaan ihan niin yksinäinen ammatti kuin olisi kuvitellut.
Ja hassua, että juuri tänään viestitin Kirstille, miten päässä pyörii samanaikaisesti kolme juttua, joista en nyt osaa valita, kun yhtä aikaa en kuitenkaan pysty kuin yhteen keskittymään.
Niinpä olen ottanut yöt apuun. Eli, juuri kun vähän aloin nukkua kymmenen vuoden univaikeuksien jälkeen, ryhdyinkin vuoteeseen kömmittyäni ”kirjoittamaan” mielessäni. Arvata saattaa, palasivatko unihäiriöt.
Annelin tapaan olen vuosikymmenten, kymmenien kirjojen, ison perheen ja muutaman henkilökohtaisen kriisinkin myötä oppinut varsin onnistuneesti aikatauluttamaan. Ja aikataulusta ovat aina vain vähemmälle jääneet liikunta, lepo ja rentoutuminen.
Erityisesti Sallan postauksen ansiosta tajuan äkkiä, minkä veron se on vaatinut: unihäiriöt, tosi vaikea krooninen selkäkipu, leikkausta odottava rannekanavan ahtauma… En ole sallinut itseni edes ajatella, mistä moiset vaivat johtuvat.
Ja silti, ikärasismin luvattuna aikakautena takaraivossa kuiskii pieni hahmo nimeltään rouva Angsti: Alat olla Wanha. Aika hupenee. Tahtoisit vielä tehdä niin paljon. Jos sen kaiken aiot ehtiä, täytyy TOIMIA. Koko ajan. Kaikki, mitä aiot, on valmiina odottamassa. Kuin ihanat säilykepurkit, joista jokaisen tahdot avata. Avaa, avaa, avaa. Toimi, toimi, toimi! Kello käy. Kello käy.
Lämmöllä kaikille!!!
Erityisterveiset Sallalle ja Karille.
T von L
8 tammikuun, 2014 klo 4:15 pm
Hanna-Riikka
Tuli myös tämän myötä vähemmän yksinäinen olo.
”unihäiriöt, tosi vaikea krooninen selkäkipu, leikkausta odottava rannekanavan ahtauma… En ole sallinut itseni edes ajatella, mistä moiset vaivat johtuvat.”
No niinpä niin, meikäläisellä fibromyalgia, migreeni, vino ja kipeä selkä, leikattu polvi, jatkuva sairastelu, masentelu ja krooninen unettomuus + kaikki kulkutaudit päälle huonon immuniteetin vuoksi. Tämä on tärkeä puheenaihe. Kirjoitin taannoin kirjailijoiden taloudellisista eroista, mutta terveyden menettäminen eristää ihan samalla tavalla kuin köyhyys, saati molemmat… Koska päätoimisella kirjailijalla ei ole sitä työterveyshuoltoa tms.
Hulluhan tähän hommaan lähtee, mutta minkäs teet. Koen asian kutsumukseksi, ja ainoaksi jutuksi, jonka osaan kyllin hyvin.
8 tammikuun, 2014 klo 4:40 pm
kirsti k
Huh, kiitos kokemuksistanne, jakamisesta. Tässä korteni kekoon:
Alkuvuodesta 2008 viimeistelin kuudetta kirjaani ja paiskin pakkopullaksi muodostunutta tv-työtä, haavena vapaaksi kirjailijaksi jättäytyminen. Kaksi kuukautta oireilin fyysisesti, olin romuna ja sairaslomalla, ensimmäistä kertaa 17 vuoden työurani aikana. Huhtikuussa kuulin diagnoosin: myelooma-verisyöpä, ei voida parantaa, hoitaa kyllä.
Ensimmäiset reaktioni, tässä järjestyksessä:
1. Ihanaa, koko kesä lomaa!
2. Osaanko enää kirjoittaa, kun pääsen sairaalasta?
Ja heti perään päätös: en mene enää koskaan takaisin tv-töihin. Jäin siltä istumalta vapaaksi kirjailijaksi.
Syöpädiagnoosi ei kuitenkaan ole ollut tärkein pysähtymiseni, vaan se tapahtui jo aiemmin, vuosituhannen vaihteessa. Ajauduin silloin henkiseen kurimukseen, josta selviytyäkseni jouduin miettimään koko elämän suunnan ja arvot uusiksi. Tein suuria päätöksiä, jotka ovat pitäneet enkä ole hetkeäkään niitä katunut. Mikä herätti? Se, että huomasin ajautuvani kerta toisensa jälkeen epämielyttäviin tilanteisiin, jotka tunsin vieraiksi ja periaatteitteni vastaisiksi. Jos en olisi onnistunut tuolloin tekemään elämäntaparemonttia, syöpädiagnoosin vastaanottaminen kahdeksan vuotta myöhemmin olisi ollut paljon vaikeampaa. Oli helppo jatkaa hyväksi koettua tietä: heittäytyä unelmiin, tajuta tärkeysjärjestykset, nauraa itselleen, kaahottaa aistit auki tai hidastaa, mokailla, elää, rakastaa, kirjoittaa, kirjoittaa.
Yhdyn Terhin toivotukseen: pitäkäämme itsestämme ja toisistamme parempaa huolta! Kukin omalla tyylillään, niin kuin tuntuu itsestä hyvältä. Uskalletaan.
8 tammikuun, 2014 klo 4:42 pm
Kari Levola
Minäkin, kun oli aikaa, ehdin miettiä mitä ihminen vastoinkäymisistään oppii, tai aika noyränä sitä miettiikin, kun on reunalla käynyt. Luin jostakin, että sydänleikkauksen jälkeen ihminen helposti masentuu, minulle ei niin käynyt, joko olen sillä tavalla rakennettu, tai se, että kahdeksan vuorokauden hengityskoneen aikana näin kahdeksan vuorokautta unia, joissa minulle kerta toisensa jälkeen kävi huonosti, laukaisi herättyäni pelkästään kiitollisuuden siitä että heräsin.
Sain siis uuden elämän, mutta ei siinä entisessäkään ollut vikaa, tai siis katumista, että olisin elänyt jotenkin huonosti, siis sillä tavalla aiheuttanut tilanteeni: olin vuosia sitten jättänyt alkoholin, tupakankin jo kymmenkunta vuotta sitten, olin Kirjailijaliiton TYK-kuntoutuksessa löytänyt liikunnan, niin että päivittäin pyöräilin, sauvakävelin, vesijuoksin, ja varmaan se, että kuntoni oli kohtuullinen edesautti että ylipäätään selvisin, tai ainakin että kuntouduin. Lääkäriveljeni vasta jälkeenpäin muistutti, että edesmennyt vaarini leikattiin samasta asiasta 52 vuotiaana, eli se on sukuvika jos suksi ei luista, ei aina itse aiheutettu.
Jännää, että mitä ihminen murehtii tuommoisen täräyksen jälkeen. Minultakin oli mennyt liikuntakyky, en siis pystynyt edes istumaan, kävelemisestä puhumattakaan, en alkuun edes puristamaan kättäni nyrkkiin. Mutta siitä en ollut huolissani, vaan siitä että olinko menettänyt myös huumorintajuni, niin totinen taisin olla alkuun, ehkä onneksi en päässyt edes katsomaan naamaani peilistä. Sitten poikani Lauri perheinen tuli käymään, lapset Mimosa ja Myy kiipesivät vaarin sängylle, pienempi Myy putosi jostakin välistä lattialle, mutta sairaalasängyn allakin oli mielenkiintoista, isompi Mimosa osasi jo olla huolestunut. Minulla oli silloin jalan leikkaushaavassa pitkä rivi metallitikkejä ja Mimosa sattui näkemään ne kun jalkani oli koukussa siinä sängyllä. ”Vaari, mikä tuo sinun jalassasi on?” ”Se on vetoketju.” ”Minkä takia sinulla on pistetty siihen vetoketju?” ”No tietysti sen takia että vaari saa kesällä uimahousut noeammin jalkaan.”
Mitä tekee kirjailija kun se on kuukauden sairaalassa. Se alkaa miettiä miten se voisi hyödyntää tuota kokemusta, miljöötä, kohtaamiaan ihmisiä kirjoissaan. Ainakin sitten kun se on tajuissaan, eikä sillä ole kipuja, joita minulla ei koko aikana ollut, kun varmaan kymmenestäletkusta tiputettiin erilaisia nesteitä, ja lääkkeitä kannettiin eteen koko ajan. Eikä aina tarvitse olla tajuissaankaan, kahdeksan vuorokauden nukutus oli sekin kokemus vaikka katkeamatonta painajaisnonstoppia katselinkin: kaikissa niissä unissa minä yritin päästä sairaalaan, mutta jouduin ajalemaan junalla ympäri Suomea, ainakin Kotkan, Riihimäen ja Pieksamäen sairaalassa kävin, mutta en koskaan päässyt leikkaussaliin asti, vaan joka paikassa pulssi lopulta laski nollaan. Niin hyvin ja lähtemättömästi, yhä, minä nuo uneni muistin, että kun muutama kuukausi leikkauksen jälkeen rupesin kirjoittamaan niitä ylös, tiedostoon tuli 68 liuskaa.
Ehkä käytän niitäkin joskus, tulee sittem elämänaikaiset unirästit kuitattua. Niin kuin ilman muuta käytän noita sairaalakokemuksiani, en lasten tai nuortenkirjaan, mutta ehkä kirjoitan dekkarin: päähenkilö on vähän yli viisikymppinen etsivä, joka kesken murhatutkimuksen joutuu sydänleikkaukseen, josta herää kahdeksan päivää myöhemmin, liikuntakykynsä menettäneenä. Murhajuttu on jäänyt selvittämättä, siirretty muualle, mappi suljettu, ja etsivä hyllytetty pitkän sairauskomansa ajaksi. Mutta hänpä päättääkin selvittää jutun, ensin rollaattorin kanssa liikkuen….
8 tammikuun, 2014 klo 4:57 pm
kirsti k
Kari, odotan dekkariasi!
Minäkin pidin päiväkirjaa, jo sairaalassa (olin tajuissani), raatopäivinäkin jaksoin kirjata pieniä tuntemuksia. Ja arvaapa mitä, huomenna tulee painosta Väärää verta -hyväntekeväisyyskokoelma, joka perustuu vuoden 2008 sairaalapäiväkirjoihini, kertoo mm. ajatuksista heti diagnoosin kuulemisen jälkeen ja kantasoluhoidosta.
8 tammikuun, 2014 klo 7:23 pm
Salla
Ihmiset. Olen lukenut kommenttejanne ja ne ovat koskettaneet syvästi. Olen iloinen, että kirjoitin aiheesta, vaikka alkuun epäröin. Tästä on selvästi vielä tärkeämpää puhua kuin olisin osannut arvata (/pelätä).
9 tammikuun, 2014 klo 9:27 am
Nimetön
Aamulehdessä oli tänään Aila Meriluodon juhlahaastattelu. Jutussa todetaan, että Meriluoto kirjoittaa yhä AHKERASTI.
Jotenkin nousivat suupielet ylöspäin.
Mutta:
”Mitä tekee kirjailija kun se on kuukauden sairaalassa. Se alkaa miettiä miten se voisi hyödyntää tuota kokemusta”
Tuon Karin kommentin vuoksi tekisi mieli haastaa kokonaan uuteen keskusteluun, teemana ”Me haaskalinnut”.
Paitsi omien karujen/hassujen/surullisten tai minkä tahansa kokemusten ”hyödyntäminen”, myös läheisten, vähän etäisempien, satunnaisten, minkä ja kenenkä tahansa, lienee asia, joka tekee meistä sen, mitä me olemme.
Olisi kiintoisaa tietää, missä kenelläkin menee se ”raja”, jonka yli ei enää voi mennä. Eli milloin sisäinen haaskalintumme jättää nousematta siivilleen.
T von L
9 tammikuun, 2014 klo 2:47 pm
Hanna-Riikka
Muuten tosijuttu, ja tavallaan kauheaa. Tai sitten voimaannuttavaa? Muistan kun olin rajussa kolarissa (muutamaa vuotta ennen esikoisteoksen julkaisua), ja sillä hetkellä kun sain tietää että jään henkiin, ensimmäinen ajatus oli, että hei, nyt kun tiedän miltä tämä tuntuu, voin kirjoittaa kolarista. No, se novelli jäi julkaisematta. Mutta ehkä se pitää jossakin joskus käyttää… Kun siitä kuitenkin jäi pysyvä vaiva ”parempaan jalkaan”.
Mutta onhan se raja olemassa. Minulla on paljon elämässä tapahtuneita asioita, joista en ainakaan vielä pysty mitenkään kirjoittamaan. Koska niihin pitää saada tietty henkinen etäisyys. Ja välillä on vapauttavaa myös kirjoittaa asioista, joihin ei ole itsellä selkeää kosketuspintaa. Siinä voi vahingossa vaikka oppia jotakin muista ihmisistä ja ihmisyydestä yleensä.
Se on sitten eri asia mitä alitajunta sellaisiin teksteihin omasta elämästä tuo, mutta siitä en ota vastuuta.
En ole tosin kirjoittanut (vielä) yhtään varsinaisesti autobiografista kirjaa. Korkeintaan jossain saattaa olla kohtauksia, jotka ovat saaneet inspiraation jostakin. Ja toki tunteet saattavat olla samoja, vaikka ne kokisikin erilainen hahmo erilaisista syistä. Edellisessä kirjassani esim. kivun kuvaukset olivat omia, vaikka hahmot ja juoni eivät minuun liittyneetkään.
Sitten on vielä se raja, mikä liittyy muihin ihmisiin. Se on minusta jokaisen henkilökohtainen asia mitä käyttää ja haluaako käyttää. Jos itse olen lainannut joltakin jonkun sutkautuksen suoraan tms., niin olen kyllä kysynyt lupaa, mikäli on ollut läheinen kyseessä. Mutta… sitten tulee taas se alitajunnan osuus. Jaa-a. Vaikeita asioita.
Ja aina on niitä ihmisiä menneisyydessä, jotka kuvittelevat joka hahmon tai kirjan kertovan juuri heistä, vaikka ei ole edes muistanut koko ihmistä kirjoittaessaan….
SE on pelottavaa, tai äh, ei oikeastaan, ainoastaan rasittavaa.
9 tammikuun, 2014 klo 3:21 pm
kirsti k
T von L, kiinnostava kulma, mutta haaskalintu-sana särähtää aika rumana, vaikka totta onkin. Kirjailija luonnollisesti käyttää työssään kaikkea kokemaansa, verhoillen tai verhoilematta, alitajuisesti tai tarkoituksella. Se, miten sen tekee, on oleellista. Jos on sen tyyppinen kirjailija, että luulee jaksavansa riepotella julkisesti omia kipeitä tuntojaan, se on ok, ehkä jollekin jopa terapeuttista. Uskon myös, että kovien kokemusten jakaminen voi toimia vertaistukena lukijoille – ja samalla olla läpeensä kaunokirjallista.
Oma tietoinen haaskalintuni ei nouse siivilleen, jos on kyse läheisten surusta tai kipeistä asioista – saattaisin ehkä luvan kanssa ja isosti etäännyttäen käyttää materiaalina läheisten rankkoja kokemuksia, mutta en kertoisi sitä julkisesti.
Kun olen surullinen, lääkitsen usein itseäni kirjoittamalla iloisista asioista, suurin osa kirjoistani on hauskoja ja kertoo unelmista, esim. Vili Voipio -sarja sai alkunsa mummun ikävästä, mummu kuoli 2001, hän oli ollut muusani, loputon kannustaja. Lohdutin itseäni kirjoittamalla hassuja, se tepsi silloin – ja tepsii edelleen.
9 tammikuun, 2014 klo 10:12 am
Johanna Hoo
Kiitos, Salla, ja te kaikki muut, armaat.
9 tammikuun, 2014 klo 11:48 am
Magdalena Hai
Hurjia tarinoita, ihmiset. Tätä puolta kirjailijuudesta ei tosiaan usein nähdä. Tsemppiä ja jaksamista kaikille.
9 tammikuun, 2014 klo 1:00 pm
Sisko
Ihan mahtava keskustelu. Jäin vielä miettimään Sallan alussa kertomia aikatauluja. Olisitko itse halunnut ne noin tiukoiksi? Jos et, miksi kustantaja halusi? Kuka lopulta päättää tahdista? Kustantajahan on lopulta vain kaupallinen yritys, joka haluaa menestyä ja takoo silloin, kun rauta on kuuma. (Tietysti se tahtoo, tai ainakin jotkut siellä tahtovat, myös tuottaa kulttuuria, mutta vaatisiko se noin hengästyttävää tahtia?) Myykö kirjailija joskus itseään vaikka henkensä uhalla ja jos niin miksi?
10 tammikuun, 2014 klo 1:06 pm
Salla
Aikataulut oli siis tosiaan sovittu yhdessä ja täydessä yhteisymmärryksessä kustantamon kanssa. Minulta ei odotettu tai vaadittu missään vaiheessa mitään sellaista, mihin en itse ollut valinnut. Kustantamoa ei siis todellakaan väsymisestäni syytä. Tuollaiseen aikatauluun sitoutuessaan ei vain ennalta pysty arvaamaan, mitä kaikkea se tarkoittaa. Ja töille ahneena ihmisenä on vaikea luopua mistään muusta – ennen kuin huomaa, että on pakko.
9 tammikuun, 2014 klo 5:37 pm
Nimetön
Hmmm…
Minä en ihan koe haaskalintua rumana asiana.
Isäni aikoinaan oli aivan hermona, kun harakat yrittivät tinttien ruokapalloille.
Minua nauratti.
Ilkka Koivistoa siteeraten, monimielisenä metaforana:
”On erinomainen asia, että maapallon ekosysteemeissä on myös kookkaita lajeja, jotka pystyvät syömään haitatta lihaa sen mädäntymisasteesta riippumatta, kunhan haaska ei ole vallan velliä. Vaikka pienemmät eliötkin pystyvät hävittämään raatoja tehokkaasti, kookkaiden hautaajien rooli on hyvin tärkeä.
Niiden ruuansulatusjärjestelmä on kehittynyt kestämään bakteerit, joita mätänevässä lihassa on ja sietämään aikamoisia annoksia bakteerien erittämiä myrkkyjä. Tämä onnistuu ilman hengenmenon tai edes vatsanväänteiden vaaraa siksi, että raadonsyöjien ruuansulatusnesteet ovat hyvin happamia ja immuunijärjestelmä on myrkkyjen varalta tehokas.”
Parkkisen Jukka huomautti aikoinaan, että minulla on makaaberi huumorintaju. Tuo sitaatti todistanee sen, mutta varsinkin sitaatin viimeinen lause kertoo minusta oleellisen siitä, miksi joskus ”raadollisistakin” asioista voi ja on jopa pakko kirjoittaa.
Vertaus toki ontuu tuon mädänneen lihan kohdalla…, vaikka ei siinäkään aina. =)))
T von L
9 tammikuun, 2014 klo 6:23 pm
Hanna-Riikka
Minä olen puhunut itsestäni haaskalinnun sijasta vampyyrinä. Osittain myös ammattiin liittyen. Olen toki myös kalpea ja valvon öisin…
9 tammikuun, 2014 klo 6:31 pm
kirsti k
Minä olen käyttänyt imuria ja riistäjää, vaikka tykkään kyllä linnuista.
No jaa, eipä sitä vampyyrissä tai riistäjässä paljon haaskalintua mukavampi kaiku ole.
9 tammikuun, 2014 klo 7:56 pm
Hanna-Riikka
P.S. ” – – varsinkin sitaatin viimeinen lause kertoo minusta oleellisen siitä, miksi joskus “raadollisistakin” asioista voi ja on jopa pakko kirjoittaa.”
Heh, minä en muista ole kirjoittanutkaan. Enkä aio vähään aikaan kirjoittaakaan. Huumorintajuni on myös vähintäänkin makaaberi. No joo, nyt menee jo sen verran off topiciksi, että tämä tästä.
P.P.S. Lisäilkää keskustelijat minua Facebookissa tai Twitterissä kaveriksi, jos niissä olette. Keskustelu tuntuu luistavan mukavasti. Vaikka olenkin nyt semi-some-lomalla, niin kyllä minä ainakin taustalla kuitenkin pyörin. Ja aina on tilaa kollegalle! Tulee illuusio ikään kuin työkavereista, kun on muiden kirjailijoiden/ kirjoittajien kanssa tekemisissä. 😉
http://www.facebook.com/hannariikka.kuisma & twitter.com/HannariikkaX
9 tammikuun, 2014 klo 8:22 pm
Kari Levola
Minullekin haaskalintu-sana tuo enemmän mieleen juorulehdet tai iltapäivälehdet, mutta jos sitä halutaan kirjailijoiden yhteydessä käyttää, toki niinkin, pitää tietysti muistaa, että eniten me olemme oman elämämme haaskalintuja. Kun minäkin puhuin tuon sairaalakokemuksen hyödyntämisestä, ajatus oli tietysti että pistäisin likoon omia kokemuksiani, en kirjoittaisi itsestäni, vaan siirtäisin niitä fiktioon. Siinä kulkee se raja, en minä fiktiotani kasaisi kuukauden sairaalareissun aikana tapaamillani ihmisillä, korkeintaan välitäisin sitä hyvin erilaisten elämäntarinoiden kohtaamista. Kaunokirjallisuus ei ole reportaasia eikä dokumenttia, mutta fiktiokin tietysti tarvitsee tuekseen todellisuuden kehikkoa.
Mietin hetken sitä, että jos käyttäisin kuukauden sairaalassa lusimistani fiktiossa, varmaan se olisi sitä, että nyt tunnen semmoisen sydänosaston elämän, aamut, päivät ja yötkin. Ihmisistä ottaisin fiktiooni ehkä sydänvalvomossa tapaamani yöhoitajan, nuoren mieshoitajan, jonka kanssa juttelin monet yöt kun en viikon hengityskonenukutuksen jälkeen saanut sairaalassa nukutukuksi. Nuorella miehellä oli mielenkiintoinen tarina, hän oli lähtenyt Iranista, kun oli tavannut irlantilaisen tytön, mutta kun Irlannista ei löytynyt töitä, he tulivat Suomen Turkuun. Minä taas olin kiertänyt pari viikkoa Irania, ja yhteisiä aiheita ja paikkoja riitti. Mutta toki minä miettisin kaksi kertaa, ennen kuin pistäisin fiktiooni iranilaista miessairaanhoitajaa, kun sellaisia ei varmaan montaa Suomessa ole.
9 tammikuun, 2014 klo 9:41 pm
sirikolu
Ihana, tärkeä, hurja keskustelu, johon olen ehtinyt sukeltaa vasta nyt, kun on ollut – tadaa – liian kiire.
Joutilaisuus on vaikea taito opeteltavaksi, mutta pakollinen sellainen, kun unet alkavat keskeytyä ”mitä olen unohtanut” – hätkähdyksiin.
Olen saanut voimaa näistä hienoista kirjoituksista, ajatuksen aihetta. Olemme kynämme, kursorimme ja ihmisyytemme rajojen kanssa niin auttamattomasti yksin, mutta juuri siksi tuntuu hyvältä kuulla siitä myös muilta 🙂
9 tammikuun, 2014 klo 9:46 pm
Nimetön
Oikeastaan ajatukseni ydin oli tuo, mihin Kari viittaat viimeisessä lauseessasi. Eli siis kysymys siitä, missä menee raja.
Olen joutunut tosissani sitä miettimään, koska minulla olisi muutama aivan valmis, joskin puistattava tarina, joiden ydin vesittyisi, jos yrittäisin esimerkiksi etäännyttää.
Niiden suola on juuri siinä, että vaikka ne eivät olisi dokumenttia tai reportaasia, niille onnistuakseen ei riittäisi todellisuuden kehikko.
Ja aivan samoin kuin Karilla tuossa loppukommentissa, minunkin tarinani tyypit olisivat niin tunnistettavia, että en vain voi… ”myydä” heitä.
Tuosta asiastahan on käyty vaikka kuinka usein sama vääntö, kun kirjailija on lähtenyt ”hyödyntämään” tunnistettavia läheisiään.
T von L
10 tammikuun, 2014 klo 12:50 am
Leena
Kari ja Tuula, minusta esittämäänne kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, eikä voi olla. Jokainen kirjailija määrittää itse oman työnsä moraaliset rajat. Silti olen sitä mieltä, että fiktio on aina fiktiota. Kaikki eivät vain osaa lukea sitä fiktiona.
Tässä olisi uuden keskustelun paikka.
Salla, vielä kerran halauskiitos siitä, että avasit keskustelun! Menestys on toisinaan myös raastavan väsyttävä asia. Voimia käsiksen loppurutistukseen sinulle ja kaikille muille kunkin kirjailijantyön vaiheeseen!
10 tammikuun, 2014 klo 9:18 am
Nimetön
Totta, Leena.
Jokainen kirjailija määrittää itse oman työnsä moraaliset rajat. Se oli juuri ajatukseni, kun olin kiinnostunut kuulemaan, missä ne kenelläkin menevät. Vai onko niin, että ne kuitenkin häilyvät tapauskohtaisesti?
Minulle raja on se, että jos olen saanut luottamuksellista tietoa, en ikinä käytä sitä, vaikka jotenkin pystyisin jopa ”etäännyttämään”. Olen joskus tunnistanut ”etäännytettyä” tietoa henkilökohtaisista asioistani kollegan kirjassa. Se on ollut onnistuneesti etäännytettyä, mutta vahvistanut päätöstäni siitä, että itse en tekisi niin.
T von L