Grafomaniassa on hiljaista, koska kaikki taitavat olla arkisen aherruksen parissa. Onkin aika ”Mitä kuuluu?” -postaukselle.
Minulla on menossa harvinainen väliviikko. Kaksi käsikirjoitustani on parhaillaan kustantajilla luettavana; toinen on ilmestymässä syksyllä, toinen on alussa ja hakee vasta suuntaa (ehkä nyt joku järkyttyy, kun kerron näyttäväni kustannustoimittajalle TODELLA keskeneräistä…).
Tämän viikon olenkin omistanut pelkästään lehtitöille. Olen editoinut Kirjailija-lehteen tulevia juttuja ja äsken kirjoitin Lukufiilikseen elämäni ensimmäisen pääkirjoituksen. Molempiin lehtiin on tulossa äärimmäisen kiinnostavia juttuja (tekisi mieli jo hehkuttaa, mutta vaikenen), on ilo saada lukea niitä.
Viimeisen kuukauden aikana olen ollut hyvin vaikuttunut seuraavista kirjoista:
Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Ville Tietäväinen: Linnut ja meret
Mitä Sinun helmikuuhusi kuuluu?
2 kommenttia
Comments feed for this article
helmikuu 5, 2014 klo 12:41 pm
Nimetön
Olen juuri lähdössä Mänttään kirjailijavierailulle, huomenna sitten Ruovedelle, ensi viikolla Jyväskylään ja loppukuusta Alavieskaan ja Sieviin. Reissaamisen lisäksi oikoluen maaliskuussa ilmestyvän kuvakirjan Paavo Virtanen ja pimeys, kirjoitan novellia antologiaan ja viilaan televisiokäsikirjoituksia. Oman osansa haukkaa tyttären abikevät penkkareineen ja jatko-opintoihin hakeutumisineen.
Luin juuri loppuun Vihreän lohikäärmeen kylän ja olin vaikuttunut. Seuraavaksi aloitan lahjaksi saamani Kambodzha-kirjan. Terveiset! Anneli
helmikuu 9, 2014 klo 8:58 pm
kirsti k
Kiitos kysymästä, Terhi. Tänne kuuluu sellaista, että aika tuntuu kiitävän gepardina. Kohta on kesä.
Olen koko alkuvuoden yrittänyt asettua kirjoittamaan, mutta se ei tunnu millään onnistuvan, ilmaantuu kaikkea pientä sälää koko ajan.
Ensi viikolla EKF:ssä Tampereella julkistetaan Väärää verta, se on toinen runokokoelmani ja sisältää kaikuja kuuden vuoden takaa, tekijänpalkkioni kulkeutuvat kokonaisuudessaan Suomen Syöpäyhdistyksen toimintaan.
Vili Voipion 10v-synttäreitäkin juhlistan parhaillaan, perjantaina posti toi lämpimäispaketin. Ei peruskauraa tällä kertaa, vaan Vili on päättänyt ryhtyä sanataideopettajaksi – tai no, kun kyse on Vilistä, taide-sanan voi unohtaa. Vili vaan tahtoo antaa vimmatusti vinkkejä kaikenkarvaisiin kirjoitustehtäviin ja muihin puuhailuihin, järkkäilee himona tietovisoja ja sekoilee vanhaan malliin. Opuksen nimi kertoo kaiken: Vili Voipio kyhää ja kynäilee. Kirjan rouhea kuvitus riemastuttaa, sen on taiteillut ikimahtava Jari Paananen.
Ja mitä vielä? Jätin viime viikolla toimittajalle lukuun itselleni tärkeän kässärin, mutta epäilen vahvasti sen läpimenoa.
Terhi kertoo vilauttelevansa keskeneräisiä, hui. Jätän tekstin yleensä vasta moneen kertaan viilattuna siinä vaiheessa, kun kuvittelen sen olevan valmis painokoneeseen – ei se tietenkään ole vaan vaatii vielä version jos toisen, mutta tärkeää on se, että tuon pienen hetken kun jätän kässärin, tunnen harhaista mielihyvää siitä, että olen saanut työn valmiiksi.
Nyt alkaa väsyttämään… APUA! Oi miksi, MIKSI? Kertokaa viisammat, onko pakko taipua. Ei ole. En ikinä ala kirjoittaa vastoin kielikorvaani. Onneksi en ole äikänope, vaatisi suurta itsehillintää pitää punakynä loitolla.