Kirjoitan nyt aiheesta, joka on mietityttänyt ja ärsyttänyt minua pitkään. Koettakaa siis kestää, tämä on ärtyneen ihmisen tekstiä.

Luulin jo jossain vaiheessa, että realismin ja fantasian(/dystopian/scifin) välisestä vastakkainasettelusta olisi päästy. Olen saanut huomata olevani väärässä. Ja kyllä, puhun nyt tietenkin kirjallisuudesta ja etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja ennen kaikkea jälkimmäisestä, koska se nyt sattuu olemaan oman palavimman kiinnostukseni kohde. Kun fantasiakirjallisuutta alkoi rantautua Suomeen enemmän, ja kun kotimaisetkin tekijät ryhtyivät kirjoittamaan sitä, genren ystävät huokailivat onnellisina: ”Ihanaa, vihdoinkin jotain muutakin kuin sitä iänikuista kyökkirealismia.” Aivan viime vuosina on pelätty realistisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden katoavan ja riemuittu siitä, kun palkitaan tai nostetaan ehdokaslistoille ”jotain muutakin kuin sitä iänikuista fantasiaa”.

Sanon suoraan: Suurin osa kommenteista, joita olen aiheesta ”realismi vs. fantasia” kuullut, ovat yksinkertaisia, mustavalkoisia, perusteettomalla tavalla yleistäviä tai ihan vain hölmöjä. ”Vain fantasia myy. Siksi kirjailijat kirjoittavat fantasiaa.” ”Nuoret tahtovat lukea todellisista ihmisistä, todellisessa maailmassa.” ”Lapset tahtovat lukea vain Harry Potteria.” ”Nykyajan nuoret eivät lue enää muuta kuin fantasiakirjallisuutta.” ”Realismi on kuivaa ja tylsää.” ”Fantasia on pelkkää seikkailua ja ohuita henkilöhahmoja.” Tympeää. Yleistävää, perehtymätöntä ja tympeää.

Kaikkein eniten minua kuitenkin tympii se, kuinka harvoin tunnutaan pysähtyvän miettimään, mitä ihan todella tarkoitamme realismilla ja fantasialla. Onko meillä toisessa kädessä Täällä Pohjantähden alla ja toisessa Taru sormusten herrasta? Sellaisten painolastien pohjaltako teemme määritelmiämme ja arvostelmiamme? Vai voisiko olla, että (hui!) rajat ovat liudentuneet jo aikaa sitten?

Kun luen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta (varsinkin kotimaista), ilahdun kerran toisensa jälkeen siitä, millä rajat ylittävällä rohkeudella kirjailijat kirjoittavat. Perinteisesti realistiseen kirjallisuuteen ajatellut elementit ovat löytäneet tiensä fantasiaan ja toisinpäin. Tarinat pelosta, rohkeudesta, rakkaudesta, perheestä, oikeudenmukaisuudesta, historian painolastista, identiteetistä, ystävyydestä, kuolemasta, yhteiskunnasta tai nykyajan ongelmista eivät kysele sitä, onko niiden miljöönä nykyhetken Suomi, tulevaisuuden Suomi, Suomi jossa onkin myös ihmissusia tai jokin maa, jonka nimi on vieras, mutta kaikki muu tuttua. Monia kirjoja lukiessani minulla ei ole minkään maailman tarvetta alkaa luokitella, onko kirja nyt realismia vai fantasiaa vai jotain siltä väliltä.

Ymmärrän vielä sen, että vähemmän lukevat ihmiset tekevät rankkoja yleistyksiä ja arvottavat kirjoja sen mukaan, onko niissä mahdollisesti jokin yliluonnolliseksi tai arkirealismista poikkeavaksi tulkittava elementti (arvotus voi siis olla joko plus- tai miinusmerkkinen). Voisimmeko me kirja-alan ihmiset kuitenkin edes jotenkin katsoa kirjallisuuttamme muualta kuin epävarmuuden ja pelon syventämistä poteroistamme käsin? Ei ole pakko olla kiinnostunut kaikesta. Ei ole pakko lukea kaikkea. Mutta en arvosta lainkaan sitä, että tehdään yleistyksiä perehtymättä ja lukematta (ns. LP-tekniikka eli ”lukematta paskaa”).

Ovatko omat Lumikkini esimerkiksi fantasiaa? No eivät todellakaan. Ovatko ne realismia? Ihan varmasti eivät ainakaan siinä mielessä, missä realismi on perinteisesti käsitetty. Alitajunnan ja satujen maagisuuden taso on niissä keskeinen elementti, jota ilman ne olisivat täysin muunlaista kirjallisuutta. Realistisen uskottavuuden rajat eivät myöskään ole trilogialle sillä tavalla relevantteja kuin toisentyyppisille kirjoille. Trillerissä saa ja pitääkin tapahtua asioita, joita arkirealismissa ei tapahtuisi.

En siis ole huolissani realismin tai fantasian asemasta kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kaiken lukemani perusteella ne voivat molemmat hyvin, monesti jopa yhden ja saman kirjan sisällä.

Salla

Mainokset