You are currently browsing the monthly archive for maaliskuu 2014.

Tapasimme Annelin kanssa taas tänään lempikahvilassamme La Famillessa juustokakkujen ja historiallisten romaanien äärellä.

Puhkun kirjoitusintoa!

Pöydällä oli pino inspiroivia kirjoja. Keskustelimme Halldór Laxnessista, joka on Annelin suosikkikirjailijoita ja jonka työhuoneessa Islannissa minä muutama vuosi sitten piipahdin. Puhuimme Mika Waltarin naiskuvasta (Waltari taas on minun suosikkejani ja annan hänelle anteeksi sentimentaalisen naiskuvan). Kerroin Annelille, miksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin jätti minuun syvän jäljen. Esittelin Hilary Mantelin Susipalatsia, kirjaa, jota ”kaikki” ovat kehuneet, mutta jonka lainasin luettavaksi vasta tänään.

Created with Nokia Smart Cam

Juustokakkuilu huipentui Annelin valmistelemaan kirjoitustehtävään:

”Muotoile romaaniisi liittyviä kysymyksiä, jotka pyörivät mielessäsi juuri nyt ja keksi kysymyksiin spontaanit vastaukset”.

Minä onnistuin ymmärtämään näinkin simppelin tehtävänannon väärin ja kirjoitin muistikirjaani pelkkiä kysymyksiä. Eipä haitannut, kysymyksistämme ja Annelin vastauksista syntyi kiinnostavaa keskustelua. Erittäin käyttökelpoinen tehtävä, jonka aiomme tehdä uudestaan, jahka romaanimme ovat nytkähtäneet aavistuksen eteenpäin.

Meitä yhdistäviä kysymyksiä olivat esimerkiksi:

Olenko (taas) haukannut liian ison palan?

Kantaako aihe? (tietysti kantaa!)

Kuinka onnistun välttämään tietokirjamaisuutta (infodumppausta), mutta silti antamaan lukijalle riittävästi taustatietoa?

Miksi paha vetää puoleensa?

Rannela raportoi tällä kertaa, koska Kanto valmistautuu intensiiviseen kouluvierailurupeamaan. Ehtiessään ja jaksaessaan kollega voi mieluusti täydentää ajatuksiani. 

Sarjakirjan kirjoittaminen on helppoa. Sen kun ottaa tutut henkilöt ja paikat, kerronnan ja rakenteen ja tyylin, nappaa edellisten kirjojen juonista sopivia elementtejä, keksii pari uutta juttua, heittää kaikki sekoittimeen, antaa palasten pyöriä vähän uuteen järjestykseen ja ravistaa esiin uuden kirjan.

Vai…?

On monia eri tapoja kirjoittaa kirjasarjaa. En väitä, etteikö edellä kuvaamani tapa voisi olla myös jollekulle kirjailijalle sopiva ja etteikö siten voisi syntyä mainioita kirjoja. Itselleni sarjan kirjoittaminen on kuitenkin aina ollut haaste juuri siinä mielessä, miten pystyn kirjoittajana sarjan sisällä uudistumaan ja liikkumaan, yllättämään niin lukijan kuin itsenikin.

Tapio ja Moona -sarjaa kirjoittaessani halusin tietoisesti tehdä jokaisesta kirjasta kerronta- ja rakenneratkaisuiltaan erilaisen. Sarjan tekeminen oli minulle itselleni siis myös henkilökohtainen muotoleikki. En tiedä, kuinka monelle lukijalle se välttämättä avautui eikä sillä ole oikeastaan väliä. Minulle itselleni oli tärkeää, että sarjan tekeminen mahdollisti samalla uudistumisen kirjasta toiseen. Jäljellä ja Toisaalla ovat kirjaparina tietysti varsin eri juttu kuin pidemmän sarjan kirjat. Niissäkin halusin kuitenkin tehdä kaksi toisiaan täydentävää palapelin palaa, jotka olisivat keskenään erinäköiset, erimuotoiset.

Lumikki-trilogiaa tehdessänikin minulle oli selvää, että kaikki kolme kirjaa saisivat olla keskenään erilaiset. Sama päähenkilö, jännitysgenre ja tietyt kerronnan elementit saisivat riittää yhdistäviksi tekijöiksi. Tietysti tällaisessa liikkumavaran ja vapauksien ottamisessa on se riskinsä, että tietyin odotuksin kirjaa lähestyvät lukijat torjuvat sen, jos se poikkeaa heidän mielestään liikaa ”linjasta”. Otan riskin kuitenkin mielelläni, jos se pitää minut kirjoittajana enemmän valppaana ja läsnä tekstissä.

Kun ajattelen omia suosikkisarjakirjojani, niissäkin on monesti uudistumista sarjan sisällä. Maria Gripen Varjo-sarjan viimeinen osa poikkeaa täysin edellisistä – ja on oikeastaan juuri siksi niin hieno. Tove Janssonin Muumi-kirjatkin ovat keskenään monessa mielessä hyvin erilaisia. Ja viimeinen kirja, Muumilaakson marraskuu, rohkenee jopa jättää sarjan tutut päähenkilöt, muumit, täysin syrjään.

Luulen, että kirjasarjan osien keskinäistä erilaisuutta ja erityislaatuisuutta ei anna tunnisteta, kun keskitytään vain katsomaan, että päähenkilöt ovat samoja ja siltä pohjalta oletetaan, että totta kai rakennekin on sama. Rohkenen väittää, että sarjojen sisällä on paljon enemmän liikkuvaraa ja uudistusmahdollisuutta kuin ensisilmäyksellä voisi arvata.

Salla

Terhi:

Kun me Annelin kanssa kirjoitimme yhdessä Kuparisaari-trilogiaa, meillä oli parin viikon välein tapana tavata suosikkikahvilassamme, popsia juustokakkua ja keskustella tulevista juonenkäänteistä.

Jäimme kaipaamaan tätä.

Kirjoittamisen sosiaalisuutta, lennokkaita keskusteluja, toisesta tarttuvaa intoa ja energiaa.

Torstaina tapasimme taas pitkästä aikaa juustokakkujen äärellä, merkitsimme jo kalenteriin seuraavankin tapaamisen ja aiomme taas jatkaa parin viikon välein (kunnes romaanimme ovat valmiit?).

Nyt emme kirjoita yhteistä kirjaa, mutta kirjoitamme samaa lajia, historiallista romaania. Niin kiehtova ja puoleensavetävä kuin genre onkin, on se myös vaativa ja suuritöinen. Sparraajasta, rinnallakulkijasta, takapuolelle potkaisijasta, ystävästä, kuuntelijasta, vertaistuesta on valtavasti hyötyä ja iloa.

Aiomme tuoda jokaiselle kahvittelukerralle jonkin meitä inspiroineen historiallisen romaanin ja keskustella siitä, mikä tekee teoksista hyviä, miten ne voisivat auttaa omassa kirjoitusprosessissa.

Anneli toi mukanaan Michel Tournierin Keijujen kuninkaan (alkuperäisteos 1970), minä Hans Falladan Yksin Berliinissä (1947). Pohdimme myyttejä, tarinan eri syvyystasoja, symboleita, erilaisia rakenteita, näkökulmia.

Historiallisesta romaanista ei tee kiinnostavaa pelkästään historiallisuus. Jokin juju tulee olla, kehikko, rakenne, oivaltava näkökulmaratkaisu. Jokin, joka tekee romaanista erityisen.

 Anneli:

Terhi kertoo edellä oleellisen juustokakkutreffeistämme. Eikä pidä luulla, että juustokakku olisi epäoleellista. Ei. Synnillisen herkullinen leivonnainen, tuoksuva kahvi ja hyvä seura ovat palkinto, jota kannattaa odottaa ja joka motivoi. Sekä Julia Cameron että Taija Tuominen painottavat itsensä palkitsemisen tärkeyttä.

Kaikki vetoapu on tervetullutta ja tarpeellista.

Juustokakkutreffien tuloksia:

Sain Terhiltä lainaksi Taija Tuomisen kirjoittajaoppaan Minusta tulee kirjailija, jonka ahmaisin heti. Löysin monta inspiroivaa, vahvistavaa ja opastavaa lausetta, jotka tuntuvat osuvan juuri tämänhetkiseen kirjoittamistilanteeseeni. Vaikkapa luku Mikä estää kirjoittamista. (Ihailen tapaa, jolla Taija tekee kirjoittamisoppaasta henkilökohtaisen, omaan elämäänsä limittyvän.)

Ehkä luen Keijujen kuninkaan uudelleen. Synkronisiteetista olemme Terhin kanssa puhuneet useasti, nyt se tuli heti eteen Juha Siron blogista: Juha oli juuri ostanut ao. kirjan pokkarina itselleen ja mainitsi sen blogissaan.

Olen aloittamassa romaania, ja ratkaistavana on kymmeniä asioita. Tekstin äänen, värin, tyylin löytäminen on niistä ratkaisevimpia. En ole tyytyväinen kehitelmiini. Jotain puuttuu. Se erityinen, josta Terhin kanssa puhuimme. ”Ihan kiva” ei riitä. Juustokakkutreffien innoittamana päätin: back to basics. Taustatyöhön takaisin. En tiedä vielä tarpeeksi. Miten olen voinut unohtaa tämän perusasian, johon näytelmiä tai tv-käsikirjoituksia tehdessäni olen törmännyt kerta toisensa jälkeen? Kun alkaa tökkiä, palaa taustatyöhön. Ei tarvitse kiirehtiä. On ensin ruokittava mielikuvitusta, jotta sieltä voisi ammentaa.

Etenkin kevät on aikaa, jolloin kouluissa tehdään kirjailijaesitelmiä/-kansioita/-tutkielmia. Kirjailijana huomaan tämän siitä, että meiliin saapuu noin kerran viikossa kysymyksiä esitelmäntekijöiltä. Vastaan kaikille, sillä koen tärkeänä, että lukijoilla voi olla suora kontakti kirjailijaan. Lisäksi aivan ehdoton valtaosa, sanoisin 95%, kysymyksistä on ihania, pohdittuja ja monesti sellaisia, joihin vastatessani opin jotain itsestäni. Monesti esitelmäntekijät laittavat viesteihinsä samalla myös palautetta kirjoista ja se on äärimmäisen arvokasta. Vastaan kysymyksiin siis oikeasti mielelläni. En ehkä aina saman tai seuraavan päivän aikana, mutta yleensä viikon sisään, jos en ole jossain reissussa tai uupumassa työtaakan alle.

Koska kysymyksiä kuitenkin tulee aika paljon, joukkoon mahtuu myös sellaisia, jotka ärsyttävät tai ainakin saavat kysymään, millä tavoin esitelmäntekijöitä on ohjeistettu. Seuraavat huomioni ovat siis yhtä lailla oppilaille kuin opettajillekin tarkoitettuja.

– On erittäin asiallista kysyä teosten sisällöstä, aiheista, ideoista ja inspiraatiosta. Ei ole asiallista pyytää kirjailijaa kertomaan jonkin teoksensa juonta lyhyesti. Jos esitelmää varten pitää kertoa jotain kirjailijan kielestä, sitä ei ole tarkoitus kysyä kirjailijalta itseltään. Minua on pyydetty esimerkiksi kuvailemaan, millaisella tyylillä olen kirjani kirjoittanut. Tällaiseen kysymykseen esitelmäntekijän pitäisi itse löytää vastaus teoksia lukemalla.

– On vallan asiallista kysyä harrastuksista, lempielokuvista tai -musiikista, siitä mitä muuta tekee elämässään kuin kirjoittaa. Mitä ilmeisimmin monia esitelmäntekijöitä ohjeistetaan myös kysymään perheestä ja perhesuhteista tai lapsuudesta. Toisinaan kysytään jopa, onko elämässäni ollut jotain kriisiä tai traumaa. Itse koen, että nämä ovat henkilökohtaisia kysymyksiä, enkä oikein näe, mitä tekemistä niillä on äidinkielen ja kirjallisuuden kanssa. Minusta ei siis ole asiallista pyytää kirjailijaa avautumaan elämänsä rankoista hetkistä tai tunne-elämästään.

– Yleisesti ottaen on asiallista kysyä sellaista, mihin ei ole löytänyt vastausta netistä muuten (ja ei, vartin googletus ei välttämättä vielä riitä). Ei ole asiallista kysyä syntymäaikaa tai esikoisteoksen nimeä tai julkaistujen teosten määrää, koska kaikki nämä tiedot löytyvät netistä. Varsinkaan ei ole asiallista todeta: ”Sinusta ei löydy netistä yhtään mitään tietoa.” Olen pari kertaa hillinnyt haluni vastata: ”Voi harmi. Meillä on ilmeisesti käytössä eri netti.”

– Ei ole asiallista kysyä teosten myyntilukuja. Se nyt vaan ei ole. Rahaan liittyvien kysymysten kanssa kannattaa muutenkin olla aika tarkkana. Eivätkä nekään oikeasti liity minusta olennaisesti kaunokirjallisuuden käsittelyyn.

– On asiallista kysyä kirjailijantyöstä, työpäivästä, tavoista kirjoittaa. Itse ainakin kerron mielelläni kirjojen syntyprosesseista.

– Ja nämä nyt ovat itsestäänselvyyksiä, mutta syytä ilmeisesti kuitenkin toistaa: Koskaan ei ole asiallista pyytää kirjailijaa kertomaan ”omin sanoin itsestään ja tuotannostaan kaikki”. Ei, en vieläkään tee sitä esitelmää kenenkään puolesta. Ei ole myöskään asiallista vaatia tai odottaa vastausta saman päivän sisällä tai edes seuraavan. Jos haluaa vastauksia, kannattaa oikeasti olla ajoissa liikkeellä.

Tämän marmatuksen loppuun täytyy sanoa, että olen iloinen ja otettu jokaisesta kirjailijaesitelmästä, joka teoksistani ja minusta tehdään. Tsemppiä ja intoa jokaiselle esitelmäntekijälle ja rohkaisevaa kannustusta heitä ohjaaville opettajille!

Salla

Perjantaina 7. 3. klo 13 pääkirjasto Metso, Pietilä-sali

Työstään ja kirjoistaan keskustelemassa lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoja saaneet kirjailijat Tuula Kallioniemi (Lastenkirjapöllö- ja Tirlittan-palkinto 2013), Johanna Hulkko (Arvid Lydecken -palkinto 2014), Jyri Paretskoi (Topelius-palkinto 2014) ja Netta Walldén ( Anni Polva -tunnustuspalkinto 2013). Tilaisuuden juontaa kirjailija Kirsti Kuronen (Topelius-palkinto 2011).

Lämpimästi tervetuloa kyselemään, keskustelemaan, kuuntelemaan!

Tapahtuman järjestävät Suomen nuorisokirjailijat ry ja Tampereen kaupunginkirjasto.

Arkistot