Sarjakirjan kirjoittaminen on helppoa. Sen kun ottaa tutut henkilöt ja paikat, kerronnan ja rakenteen ja tyylin, nappaa edellisten kirjojen juonista sopivia elementtejä, keksii pari uutta juttua, heittää kaikki sekoittimeen, antaa palasten pyöriä vähän uuteen järjestykseen ja ravistaa esiin uuden kirjan.

Vai…?

On monia eri tapoja kirjoittaa kirjasarjaa. En väitä, etteikö edellä kuvaamani tapa voisi olla myös jollekulle kirjailijalle sopiva ja etteikö siten voisi syntyä mainioita kirjoja. Itselleni sarjan kirjoittaminen on kuitenkin aina ollut haaste juuri siinä mielessä, miten pystyn kirjoittajana sarjan sisällä uudistumaan ja liikkumaan, yllättämään niin lukijan kuin itsenikin.

Tapio ja Moona -sarjaa kirjoittaessani halusin tietoisesti tehdä jokaisesta kirjasta kerronta- ja rakenneratkaisuiltaan erilaisen. Sarjan tekeminen oli minulle itselleni siis myös henkilökohtainen muotoleikki. En tiedä, kuinka monelle lukijalle se välttämättä avautui eikä sillä ole oikeastaan väliä. Minulle itselleni oli tärkeää, että sarjan tekeminen mahdollisti samalla uudistumisen kirjasta toiseen. Jäljellä ja Toisaalla ovat kirjaparina tietysti varsin eri juttu kuin pidemmän sarjan kirjat. Niissäkin halusin kuitenkin tehdä kaksi toisiaan täydentävää palapelin palaa, jotka olisivat keskenään erinäköiset, erimuotoiset.

Lumikki-trilogiaa tehdessänikin minulle oli selvää, että kaikki kolme kirjaa saisivat olla keskenään erilaiset. Sama päähenkilö, jännitysgenre ja tietyt kerronnan elementit saisivat riittää yhdistäviksi tekijöiksi. Tietysti tällaisessa liikkumavaran ja vapauksien ottamisessa on se riskinsä, että tietyin odotuksin kirjaa lähestyvät lukijat torjuvat sen, jos se poikkeaa heidän mielestään liikaa ”linjasta”. Otan riskin kuitenkin mielelläni, jos se pitää minut kirjoittajana enemmän valppaana ja läsnä tekstissä.

Kun ajattelen omia suosikkisarjakirjojani, niissäkin on monesti uudistumista sarjan sisällä. Maria Gripen Varjo-sarjan viimeinen osa poikkeaa täysin edellisistä – ja on oikeastaan juuri siksi niin hieno. Tove Janssonin Muumi-kirjatkin ovat keskenään monessa mielessä hyvin erilaisia. Ja viimeinen kirja, Muumilaakson marraskuu, rohkenee jopa jättää sarjan tutut päähenkilöt, muumit, täysin syrjään.

Luulen, että kirjasarjan osien keskinäistä erilaisuutta ja erityislaatuisuutta ei anna tunnisteta, kun keskitytään vain katsomaan, että päähenkilöt ovat samoja ja siltä pohjalta oletetaan, että totta kai rakennekin on sama. Rohkenen väittää, että sarjojen sisällä on paljon enemmän liikkuvaraa ja uudistusmahdollisuutta kuin ensisilmäyksellä voisi arvata.

Salla

Advertisements