You are currently browsing the monthly archive for huhtikuu 2014.
Kolmansilla juustokakkutreffeillä puhuimme taustatyöstä. Terhi tiirailee mikrofilmejä ja valmistelee tutkimusmatkaa, minä kahlaan kirjoja ja niiden lähdeluetteloita, sukeltelen Finnassa tai arkisto.fi:ssä ja hakuammun Amazonissa. Tapahtumapaikoilla kävin viime kesänä ja seitsemän vuotta sitten – silloin tietämättä, että tätä kaupunkia vielä tulen tarvitsemaan.
Taustatyö on tärkeää. Välttämätöntä. Kivaa. Kiehtovaa. Viettelevää. Se ojentaa auttavan käden.
Kaikkeen kirjoittamiseen tarvitaan taustatutkimusta, uskon. Kirjoittaminen ei synny tyhjästä. Ainakin kirjoittaja on kokenut ja ajatellut jotakin – sekin on eräänlaista taustatyötä. Historialliseen romaaniin vaaditaan sitä paljon, mutta kuvakirjanikaan eivät ole syntyneet ilman. Kirjoittaessani Vilma Virtasta ja uimataitoa otin selvää, miten uimakoulussa edetään. Veera Virtasen lähtiessä esikouluun minulla oli Taimi-agentti, joka paljasti, mitä esikoulussa tapahtuu.
Johanna Sinisalo luennoi taustatyöstä Finncon-tapahtumassa Tampereella joku vuosi sitten (kyllä, scifin, spefin ja fantasian kirjoittaja tarvitsee taustoja). Opin häneltä sanan immersio, jota käytetään pelien maailmassa. Se tarkoittaa pelin tai tarinan maailmaan uppoutumista. Jotta lukija voisi uskoa kirjan maailman todeksi ja eläytyä siihen, taustojen täytyy pitää. Jos lukija törmää virheeseen tai epäloogisuuteen, maailma särkyy. Äskettäin petyin, kun lukiessani hienoa historiallista romaania töksähdin tämän päivän sanontoihin, joita menneen ajan ihmiset eivät totisesti käyttäneet.
Taustatutkimus selvittää faktoja, mutta fiktion kirjoittaja etsii paljon muutakin, ennen kaikkea konkretiaa: tapoja, sanontoja, ruokaa, vaatteita, rahaa, mittayksikköjä, säätiloja, nimiä, asenteita. Tutkimus pyrkii yleistyksiin, fiktio kaipaa yksityiskohtia. Niinpä kirjat eivät riitä. Kirjoittaja hakee myös ajan esineitä, tuoksuja, ilmapiiriä, paikkoja. Paikat kantavat historiaansa ja niistä voi aistia tunnelmia. Paikka selittää kärsivällisesti, miltä romaanin henkilöstä tuntui, kun hän kiipesi tämän jyrkän kallion laelle ja näki sieltä tuon järven ja tunsi järventuoksuisen tuulen kasvoillaan.
Kirjat ovat käteviä ja antoisia, ja työtä helpottaa paljon, että arkistomateriaalia on digitoituna verkossa, mutta jotain taianomaista on kadunkulman talossa, aidossa kirjeessä, matkalaukussa tai huonekalussa. Henkilöni on asunut näin pienessä asunnossa ja katsonut kadulle tuosta ikkunasta, kirjoittanut tämän kirjeen, tuo on hänen käsineensä, tuossa sängyssä hän on nukkunut. Esineen kohtaaminen on maagista.
Valitsemani historiallisen hetken alkuperäistekstit ovat taianomaisia nekin. Tutkimukset ovat korvaamattomia, ja ne myös auttavat oleellisten alkuperäistekstien luokse. “Oleellinen” on tärkeä sana. Kaikkea tietoa on mahdotonta hakea alkuperäisaineistosta, mutta kun luen alkuperäisen päiväkirjan, kirjeen tai pöytäkirjan, voin kohdata kirjoittajan, hänen ajatuksensa ja tunteensa suoraan ilman välikäsiä. On kuin tapaisin Ljungo Tuomaanpojan, kun luen hänen vaivalloisen lainkäännöksensä “joka Kuningan wala sakon ricko, ehkä quinga monda heitä ouat ioukosa ia seurassa coska teko tehdän”. Terve, Ljungo! Olet tehnyt ison työn ja sinulla on ollut vaikeaa. Niin minullakin, tiedätkö. Liikutun.
Taustatutkimus ei ole taakka, vaan apu, sanoi Sinisalo. Se on totta. Taustatutkimus on antelias. Se suorastaan tuputtaa tarinoita, henkilöitä ja yksityiskohtia. Jännittävää ja melkein mystistä on, miten kuviteltu onkin faktaa. Olen mielikuvitellut tapahtumakulun, joka tuleekin taustamateriaalissa tarinana vastaan. Olen hahmotellut henkilön, luonteenpiirteet ja elämäntarinan – kas, tuossa minulle kerrotaankin juuri hänestä, todellisesta, eläneestä henkilöstä, annetaan nimi ja kohtalo.
Niin viekoittelevaa kuin taustatutkimus onkin, pitää ymmärtää aikanaan rajoittaa sitä, tulla ulos ja hypätä kirjoittamista odottavaan tarinaan. Taustatyö on niin kiehtovaa, että siihen jää helposti kiinni: on pakko lukea vielä tutkimus, katsoa dokumenttielokuva, kuunnella seminaari, käydä museossa… Ei, vaan on pakko tyytyä tähän ja kirjoittaa. Osaan jo kulkea valitsemassani maailmassa, tiedän keitä ja mitä siellä on, joten on aika lähteä matkalle. Voin palata taustatutkimukseen, kun kirjoittaessani huomaan tarvitsevani faktan tai detaljin.
On myös maltettava jättää iso osa taustatyöstä tarinan ulkopuolelle. Joskus romaanista paistavat taustatyön rakennustelineet. Kirjoittaja on rakastunut faktoihinsa ja tarjoilee niitä liian anteliaasti. On kerrottava vain se, mikä on tarinan kannalta välttämätöntä. Tarinaan kuuluu kylläkin myös ajankohdan maailma, ja se ilmenee vain yksityiskohtien kautta.
On todennäköistä, että tekstiin jää virheitä kaikesta taustatyöstä ja asiantuntija-avusta huolimatta. Siihen on varauduttava. Aina on joku, joka tuntee alueen paremmin, tietää enemmän, on tarkkasilmäisempi ja viisaampi. Itseään voi lohduttaa sillä, että joka tapauksessa tiedän aiheesta ja maailmasta enemmän kuin suurin osa lukijoista ja että jos tarina on hyvä ja kiehtovasti kerrottu, lukija antaa anteeksi satunnaisen virheen.
*
Eilen Tampereen kirjamessuilla Pienen Kirjakaupan osastolla keskustelin kirjailija Ata Hautamäen kanssa vakavan sairauden vaikutuksesta luovaan työhön. Meillä molemmilla on krooninen syöpä, Ata kuuli diagnoosin viime vuoden helmikuussa, minä huhtikuussa 2008. Kokosin tähän yleisön (Terhin) toiveesta muutamia sirkeiden syöpäsiskojen ajatuksia:
Ata: Olin ulkomailla, kun sain kuulla sairaudestani. Kaipasin suomen kieltä, mieheni kantoi minulle sairaalaan kasapäin suomalaisia kirjoja. Luin, luin ja luin. Rakastuin uudelleen suomen kieleen.
Kirsti: Kun jouduin sairaalaan, kuudennen kirjani käsikirjoitus oli puolivälissä. Hätä sen loppuun saattamisesta oli suuri. Olin varma, että kynäni tylstyy samaan tahtiin ruumiin pettämisen kanssa.
Ata: Aika pian tuli tunne, että nythän se kirjoittaminen vasta alkaa! Ei enää kipuja, olo oli kaikkivoipainen.
Kirsti: Kirjoitin sairaalassa päiväkirjaa, mutta keskeneräisen käsikirjoituksen tiedoston uskalsin avata vasta kotona. Valtava helpotus, kun tajusin solahtavani vaivatta takaisin tarinan maailmaan ja henkilöiden nahkoihin.
Suoniin tungetaan
pusseittain vierasta
ehkä rocktähden
ehkä opettajan
ehkä palomiehen
kenties kukaan heistä
ei osaa kirjoittaa.
Veri leikkii tuttavaa
suhisee ja laulaa
metsän tyttö tahdon olla
piupalipaupalipiupalipaupali
enhän mä tunne ketään.
(Kirsti Kuronen: Väärää verta, Myllylahti 2014)
Ata: En ole aiemmin kirjoittanut kaunokirjallisuutta vaan dekkareita (Kirsti: dekkarit ovat kaunokirjallisuutta), ja olen ajatellut kirjoittaessa enemmän itseäni kuin lukijaa. Nyt haluan antaa valoa lukijoille, kirjoittaa heidän historiaansa. Tuntuu kuin toisen ihmisen lukevat aivot olisivat kirjoittamisen hetkessä koko ajan läsnä. Tahdon myös perehtyä kieleen ja lauseeseen. Tavoitteeni on selkeys mutta monimerkityksellisyys. Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti 2013) jääköön viimeiseksi dekkariksi, en halua enää tappaa ihmisiä.
Kirsti: Olen kirjoittanut yli puolet tuotannostani syöpäsairaus kaverinani. Kirjani ovat olleet aina valoisia, mutta sairastumisen jälkeen haaveilu ja toiveikkuus ovat entisestään nousseet pintaan. Lohduttaudun kirjoittamalla unelmia todeksi, saan elää ne. Mielikuvittelu suojaa, jos on rikki ja pelottaa. Kirjoittajana olen edelleen yhtä itsekäs kuin ennen, lukijaa en juurikaan ajattele. Anteeksi.
*
*
Ata: Sairastumisen myötä usko omaan tekemiseen on kasvanut.
Kirsti: Juuri näin, rohkeutta ja uskallusta on tullut lisää. On lupa tehdä, mitä ikinä mieleen juolahtaa.
Ata: Pidän nykyään kirjoittamista haasteena, tahdon hioa ja viilata omaan tahtiin. Uskon sen vaikuttavan myös laatuun.
Kirsti: Tuleeko sinulle joskus tunne, että et ehdi toteuttaa kaikkia kirjallisia suunnitelmiasi?
Ata: Kyllä! Väistämättä ajattelen, että seuraavan kirjani pitäisi olla jollain tavalla merkittävä. Se voi jäädä viimeiseksi.
Kirsti: Niinpä, viime vuosien julkaisutahtini on ollut melkoinen. Varmasti osasyynä on korostunut tietoisuus elämän rajallisuudesta, ei ole aikaa jahkailuun. Diagnoosin jälkeen kaikki pöytälaatikkoni kässäriraakileet alkoivat pitää kamalaa meteliä. Eipä silti, tykkään vastata niiden vaatimuksiin ja kutsuihin. Eikä pohjaa näy. Ja aikaa on niin kauan kuin on, hyväksyn.
Ata: Sairaus vapauttaa ymmärtämään ajankäytön merkityksen. Ja aikaansa saa käyttää ihan miten haluaa – vaikka laulamalla ratikassa!
Kirsti: Tai hyppäämällä laskuvarjolla. Olen myös huomannut sen, että pystyn hidastamaan ajan kulua rauhoittamalla päivärytmiä, kävelemällä metsässä, erakoitumalla paikkoihin, joissa ei ole mitään tekemistä, ei ensimmäistäkään velvollisuutta. En omista kännykkää enkä televisiota, en ole Facebookissa, kirjoituskoneessani ei ole nettiyhteyttä jne. Valintoja, jotka auttavat hallitsemaan ajoittaista kiirettä.
Ata: Minulle tärkeitä keitaita ovat Helsingin puistot ja rannat, joissa kävellessä luovuus puhkeaa ja ideat kukkivat.
Ata ja Kirsti: Kaiken kaikkiaan sairaus on tuonut mukanaan valtavasti iloa, rohkeutta ja uusia mahdollisuuksia!
Älä marise.
Onhan sinulla kynä.
Ja kieli
jota haukata.
(Kirsti Kuronen: Väärää verta, Myllylahti 2014)
*
*
Kirjasi: Kirsti K.
Kuvat: Jyrki Toivonen
Tampereen kirjamessut järjestetään taas parin vuoden tauon jälkeen Tampereen Messu- ja urheilukeskuksessa (tunnetaan paremmin myös nimellä Pirkkahalli). Grafomanian kirjoittajia on paikalla seuraavasti:
Pe 11.4.2014
13.00 Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, Karisto. Kirja-lava, haastattelijana Taija Tuominen.
La 12.4.2014
11.00 Salla Simukka: Lumikki-trilogia, Tammi. Kirja-lava, haastattelijana Helena Itkonen.
15.00 Vanhan kirjallisuuden päivien 30-vuotisjuhlakiertueen keskustelutilaisuus. Kirjan ja kirjallisuuden puolesta keskustelemassa ovat kustantaja ja Suomen vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää, Suomen kirjainstituutin puheenjohtaja Annamari Arrakoski, antikvariaatti Timo Surojegin sekä Salla Simukka. Tiedon jano -lava.
Su 13.4.2014
11.00 Kirsti Kuronen ja kuvittaja Jari Paananen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee, Karisto. Tiedon jano -lava.
11.30 Sirkeät syöpäsiskot. Kirjailijat Ata Hautamäki ja Kirsti Kuronen keskustelevat vakavan sairauden vaikutuksesta luovaan työhön. Pienen Kirjakaupan osasto D 913.
15.45 Kuvakirjapaneeli: Anneli Kanto (kuv. Noora Katto): Paavo Virtanen ja pimeys, Karisto. Annika Eräpuro (kuv. Mika Launis): Myrskykirja, Karisto. Riina Katajavuori (kuv. Liisa Kallio): Herra Paasio, Karisto. Kirja-lava, haastattelijana Anne Karppinen.
Tulkaa kuulemaan ja moikkaamaan!
Salla
LISÄYS:
Terhi puhuu Punaisten kyynelten talosta myös Vaasan kirjamessuilla lauantaina 12.4. klo 12.40 ja klo 14.20.
Marja-Leena Mäkelä haastattelee, paikkana Julia-Lava.
”Pidä jalat maassa.” Se on neuvo, joka on minulle taidettu antaa kaikkein useimmin kuluneen vuoden aikana. Toinen on ehkä ollut: ”Nauti.” Olen pyrkinyt noudattamaan kumpaakin neuvoa. Sanon suoraan, ettei se ole aina ollut helppoa. Itse asiassa nauttiminen on ollut jopa vaikeampaa kuin jalkojen maassa pitäminen, ennen kaikkea tietenkin siksi, että kirjoitustahti on ollut sellainen, ettei nauttimishengähdyksille ole ollut kovin paljon sijaa. Lisäksi on ollut hankala nauttia jostain, joka ei ole ollut konkreettista, koska ei ole tiennyt, mistä nauttii. Käännössopimusten kasvavasta luvusta? Totta kai olen iloinnut siitä, mutta on ollut mahdoton hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Vasta ensimmäisten käännösten saaminen ihan konkreettisina ja todellisina käsiini on aiheuttanut spontaaneja, pidäkkeettömiä ilonläikähdyksiä: ”Tässä se nyt on.”
Sain osallistua tänä keväänä, pari viikkoa sitten, Bolognan kirjamessuille. Tapasin siellä kansainvälisiä kustantajiani. Sain kuulla heidän suunnitelmiaan Lumikki-trilogian varalle. Ensimmäistä kertaa aloin ymmärtää, minkä kokoluokan tapauksesta voi olla kyse. Kustantajista hehkuva innostus oli hätkähdyttävää. Olin heille nouseva tähti, jonka kanssa jokainen halusi vaihtaa ainakin pari sanaa. Kuuntelin typertyneenä niitä sanoja, joita he käyttivät kirjoistani ja päähenkilöstäni ja minusta. Tunsin kuinka maa vähin erin katosi jalkojeni alta. Ymmärsin, että nyt ja tulevaisuudessa trilogialleni (ja siinä sivussa minulle) tapahtuu paljon asioita, joihin minulla ei loppuviimeksi ole valtaa. En voi kontrolloida kaikkea.
Tapasin Bolognassa myös sattumalta nuoren (vuonna 1991 syntyneen) kirjailijan nimeltä Samantha Shannon, sillä jaoimme taksin matkalla messuilta keskustaan. Hänen esikoisromaaninsa käännösoikeudet oli silloin myyty 28 maahan (voihan olla, että luku on näiden viikkojen aikana kasvanut). Taksimatkan aikana kävimme lyhyen ja absurdin keskustelun juuri tuosta käännösmaiden määrästä ja siitä, miltä se tuntuu. Shannon tunnusti, että paineita kieltämättä on. Näin hänen katseestaan, että hän puhui totta. Mietin niitä kymmentä vuotta ja suunnilleen samaa määrää julkaistuja kirjoja, jotka erottivat minut ikäni ja kokemukseni puolesta hänestä. Tunsin halua sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, kannustavaa, isosiskollista, neuvoa häntä jotenkin. Ei ole helppo paikka olla 22-vuotias ja esikoiskirjansa kanssa tuossa tilanteessa. Mutta sitten tajusin: Millä ihmeen kokemuksella minä muka olisin häntä neuvonut? Ihan yhtä pihalla minä olen nyt 32-vuotiaana, vaikka ikää ja julkaistuja kirjoja onkin enemmän.
Ymmärsin sen, että tällaiset tilanteet ovat niin poikkeuksellisia, ettei mitään yleispäteviä neuvoja edes ole. Kukaan ei pysty kertomaan ennalta, minkä verran jalat irtoavat maasta ja millaisilla juurilla maaperäänsä silti kiinnittyy. Jokaisen täytyy itse selvitä paineiden ja odotusten kanssa. Jokaisen täytyy itse miettiä ja luoda se tapa, millä tahtoo olla kustantamoiden ja lukijoiden käytettävissä, miten esiintyy ja millä kielillä, minkä verran panee peliin omaa persoonaansa, mihin vetää rajansa, minkä kokee luontevaksi ja mistä tulee pakotettu olo, mistä asioista on valmis puhumaan, miten pukeutuu, kuinka sosiaalinen on, minkä verran antaa itsestään. Kukaan toinen ei pysty noita asioita määrittelemään. Eikä kaikkea voi ennakoida eikä kaikkeen voi valmistautua.
Ja kun törmää tällaiseen ylläolevaan näkyyn messuilla, pitää pysähtyä ja vetää henkeä. Ja muistaa, että vaikka tämä tapahtuu minulle, ”minä” en ole vain tämä. Sisimpäni on sittenkin jotain muuta, paljon kaikkea muuta, joka pysyy ja säilyy sittenkin, kun kukaan ei enää muista koko Lumikki-trilogiaa. Se on ajatus, joka on turvaverkko silloinkin, kun jalat eivät ihan pysy maassa.
Salla
Grafomania 
Uusimmat kommentit