”Pidä jalat maassa.” Se on neuvo, joka on minulle taidettu antaa kaikkein useimmin kuluneen vuoden aikana. Toinen on ehkä ollut: ”Nauti.” Olen pyrkinyt noudattamaan kumpaakin neuvoa. Sanon suoraan, ettei se ole aina ollut helppoa. Itse asiassa nauttiminen on ollut jopa vaikeampaa kuin jalkojen maassa pitäminen, ennen kaikkea tietenkin siksi, että kirjoitustahti on ollut sellainen, ettei nauttimishengähdyksille ole ollut kovin paljon sijaa. Lisäksi on ollut hankala nauttia jostain, joka ei ole ollut konkreettista, koska ei ole tiennyt, mistä nauttii. Käännössopimusten kasvavasta luvusta? Totta kai olen iloinnut siitä, mutta on ollut mahdoton hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Vasta ensimmäisten käännösten saaminen ihan konkreettisina ja todellisina käsiini on aiheuttanut spontaaneja, pidäkkeettömiä ilonläikähdyksiä: ”Tässä se nyt on.”

Sain osallistua tänä keväänä, pari viikkoa sitten, Bolognan kirjamessuille. Tapasin siellä kansainvälisiä kustantajiani. Sain kuulla heidän suunnitelmiaan Lumikki-trilogian varalle. Ensimmäistä kertaa aloin ymmärtää, minkä kokoluokan tapauksesta voi olla kyse. Kustantajista hehkuva innostus oli hätkähdyttävää. Olin heille nouseva tähti, jonka kanssa jokainen halusi vaihtaa ainakin pari sanaa. Kuuntelin typertyneenä niitä sanoja, joita he käyttivät kirjoistani ja päähenkilöstäni ja minusta. Tunsin kuinka maa vähin erin katosi jalkojeni alta. Ymmärsin, että nyt ja tulevaisuudessa trilogialleni (ja siinä sivussa minulle) tapahtuu paljon asioita, joihin minulla ei loppuviimeksi ole valtaa. En voi kontrolloida kaikkea.

Tapasin Bolognassa myös sattumalta nuoren (vuonna 1991 syntyneen) kirjailijan nimeltä Samantha Shannon, sillä jaoimme taksin matkalla messuilta keskustaan. Hänen esikoisromaaninsa käännösoikeudet oli silloin myyty 28 maahan (voihan olla, että luku on näiden viikkojen aikana kasvanut). Taksimatkan aikana kävimme lyhyen ja absurdin keskustelun juuri tuosta käännösmaiden määrästä ja siitä, miltä se tuntuu. Shannon tunnusti, että paineita kieltämättä on. Näin hänen katseestaan, että hän puhui totta. Mietin niitä kymmentä vuotta ja suunnilleen samaa määrää julkaistuja kirjoja, jotka erottivat minut ikäni ja kokemukseni puolesta hänestä. Tunsin halua sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, kannustavaa, isosiskollista, neuvoa häntä jotenkin. Ei ole helppo paikka olla 22-vuotias ja esikoiskirjansa kanssa tuossa tilanteessa. Mutta sitten tajusin: Millä ihmeen kokemuksella minä muka olisin häntä neuvonut? Ihan yhtä pihalla minä olen nyt 32-vuotiaana, vaikka ikää ja julkaistuja kirjoja onkin enemmän.

Ymmärsin sen, että tällaiset tilanteet ovat niin poikkeuksellisia, ettei mitään yleispäteviä neuvoja edes ole. Kukaan ei pysty kertomaan ennalta, minkä verran jalat irtoavat maasta ja millaisilla juurilla maaperäänsä silti kiinnittyy. Jokaisen täytyy itse selvitä paineiden ja odotusten kanssa. Jokaisen täytyy itse miettiä ja luoda se tapa, millä tahtoo olla kustantamoiden ja lukijoiden käytettävissä, miten esiintyy ja millä kielillä, minkä verran panee peliin omaa persoonaansa, mihin vetää rajansa, minkä kokee luontevaksi ja mistä tulee pakotettu olo, mistä asioista on valmis puhumaan, miten pukeutuu, kuinka sosiaalinen on, minkä verran antaa itsestään. Kukaan toinen ei pysty noita asioita määrittelemään. Eikä kaikkea voi ennakoida eikä kaikkeen voi valmistautua.

messuilla 2

Ja kun törmää tällaiseen ylläolevaan näkyyn messuilla, pitää pysähtyä ja vetää henkeä. Ja muistaa, että vaikka tämä tapahtuu minulle, ”minä” en ole vain tämä. Sisimpäni on sittenkin jotain muuta, paljon kaikkea muuta, joka pysyy ja säilyy sittenkin, kun kukaan ei enää muista koko Lumikki-trilogiaa. Se on ajatus, joka on turvaverkko silloinkin, kun jalat eivät ihan pysy maassa.

Salla

Mainokset