Kirjailija maitohapoilla

Tässä kirjoituksessa pohdimme Annelin kanssa kirjailijan maitohappoja, henkisiä ja vähän fyysisiäkin – kumpikin omasta näkökulmastaan.

Terhi:

Juuri nyt olen fyysisesti maitohapoilla, en liikaa, mutta olen oppinut tunnistamaan merkit. Perjantaina on edessä kevään viimeinen esiintyminen, jonka jälkeen saan vetäytyä reiluksi kahdeksi kuukaudeksi hengittämään samaa ilmaa romaanihenkilöitteni kanssa. Pidän paikallaanoloa lomana. Pidän lomana mahdollisuutta keskittyä. Aamukuuden tai aamuviiden herätykset? Ei kesällä, kiitos!

Liikun, matkustan paljon, sekä töiden puolesta – kierrän, kokoustan, opetan – että huvikseni. Minulla on tapana ostaa kukkakimppu, kun saan olla kotona viikon peräjälkeen. Kukkakimppu merkitsee pysyvyyttä, asettumista, läsnäoloa. Viime sunnuntaina poimin uskaliaasti kieloja, vaikka tiesinkin, etten juuri ehtisi nauttia niiden kauneudesta.

On etuoikeus saada kiertää kertomassa kirjoistaan, kohdata lukijoita, ystävystyä. Niin, varsinkin Punaisten kyynelten talon myötä olen saanut lukijoista myös uusia ystäviä. Romaani voi muuttaa kirjoittajansa elämää yllättävällä tavalla.

En ole viime vuosina enää laskenut paikkakuntia, mutta arvioisin, että kymmenessä vuodessa niitä on kertynyt plus miinus sata. Monilla paikkakunnilla on menossa jo toinen tai kolmas kierros. Tuhansia ja taas tuhansia lapsia, nuoria ja aikuisia, kirjastoja, kirjakauppoja, liikuntasaleja, luokkia, auditorioita, messuhalleja.

Esiintyminen on etuoikeus ja tärkeä osa tätä työtä, mutta kyllä itsensä alttiiksi asettaminen, yleisön eteen astuminen, vie myös energiaa.

Vaikuttavimmista kohtaamisista saa itsekin voimia, oikein huomaa säteilevänsä esityksen jälkeen, mutta onpa niitäkin ryhmiä, joiden jälkeen kaadun sänkyyn migreeni seuranani.

Hassan Blasim olisi muutenkin yksi lempikirjailijoistani, mutta kirjailijan pisteitä nosti entisestään Aamulehden haastattelu. Hiljattain brittiläisen Independent-lehden kirjallisuuspalkinnon saanut, kovassa kansainvälisessä nosteessa oleva Blasim ilmoitti, ettei aio osallistua Frankfurtin kirjamessuille, vaan keskittyy mieluummin kirjoittamiseen.

Juuri näin kirjailijalla on oikeus ja lupa suojella sitä kaikkein tärkeintä:

Aikaa, tilaa, vapautta k i r j o i t t a a.

Anneli:

Kirjallisuushistoria kertoo, kuinka kirjailijat potevat mustaa masennusta kirjan valmistuttua. Se on ikään kuin itsestään selvä seikka.

Puhun mieluummin henkisistä maitohapoista. Jos osallistuu kovaan liikunnalliseen treeniin tai pinoaa kaksi kuutiota polttopuita, seuraavana päivänä kroppaa särkee. Kun tekee intensiivisesti ja pitkään henkistä työtä ja saa sen valmiiksi, mieltä särkee. Olemusta ei valtaa helpotus siitä, että työ on tehty, vaan olo on hylätty, ahdistunut, kireä, epätoivoinen ja onneton. Ne ovat henkisiä maitohappoja, ja ne haihtuvat kyllä. Pitää vain hyväksyä omituinen tilanne, että työn valmiiksi saattaminen ei tuotakaan iloa vaan onhon olon. Pitää siis hoitaa henkeänsä ja malttaa odottaa, että väsynyt mieli virkistyy.

Lepo parantaa. Ihmisten seura. Uudet virikkeet, matkustaminen, puutarha, liikkuminen. Klassiseen konstiin, juopotteluun, en luota. Viina tuottaa alkoholismia eikä henkisen työkyvyn kohennusta. Dostojevski rupesi uhkapelaamaan. Ei ole suositeltava konsti sekään.

Projektityöskentelyn viimeiset vaiheet ovat työn valmiiksi saattaminen, itsensä kiittäminen, työstä irti päästäminen ja uuteen latautuminen. Itsensä kiittäminen on oleellinen asia. Se asettaa työlle pisteen ja auttaa mieltä irrottautumaan ja suuntautumaan uuteen.

Valtavan tuottelias Mika Waltari kärsi viimeiset vuotensa siitä, ettei tekstiä syntynyt. Kirjailijan painajainen, kadonnut työkyky. Kirjailijan blokista Stephen King kirjoitti kauhukirjankin, Hohdon. Waltari taas kipusi joka aamu vinttikamariin istumaan kirjoituskoneen äärellä, mutta mitään ei syntynyt. Todennäköisesti Waltari kärsi burn outista. Kunpa joku olisi osannut antaa hänelle tervejärkisen neuvon ja käskeä pitämään vuoden tauon kirjoittamisesta, kieltänyt kirjoituskoneen katsomisenkin. Olisi käskenyt sauvakävellä tai matkustaa Italiaan. Ei Waltarin lahjakkuus ollut mihinkään kadonnut. Vuosikymmenten armoton työ oli sen uuvuttanut eikä mieli virkistynyt, kun sitä joka päivä kuritettiin kirjoituskoneen tuijottamisella.

Työkyky on kirjailijan kallein omaisuus. Siitä on pidettävä hellää huolta.

Esimerkiksi tällaisia puhuimme viimeksi juustokakkuillessamme, vaikka olimme varsin terhakassa vaiheessa kirjoittamisen suhteen.

Olisi mukava kuulla, millaisia konsteja muilla on mielen väsymyksen hoitamiseen ja itsensä kiittelemiseen.

Advertisement