Kirjailijan kesä on erilainen tänä vuonna. Kesäkuun alussa olkapääni leikattiin, ja kesä menee toipuessa, yksikätisenä ja puolikuntoisena.

Miten monesti ajatteleekaan, että saisipa VAIN kirjoittaa. Kun ei tarvitsisi laittaa ruokaa, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, kun saisi keskittyä vain kirjoittamiseen! Pahus tätä arjen kitkaisuutta, joka estää minua heittäytymästä kirjoittamiselle sieluineni, sormineni, aivoineni.

Nyt minulla on sellainen tilanne. Minulla on vain kirjoittaminen ja lukeminen. Yhdellä kädellä – tottakai leikattu on se parempi, vasen käteni – ei laiteta ruokaa, ei leikata ruohoa, ei nosteta pyykkiä narulle, ei edes tehdä voileipää. Mökille ei voi mennä, uimista tai saunomista voi vain muistella, autoa ei saa ajaa, mitään ei saa kantaa. Käsi on tukevasti kantositeessä ja kipujakin on. Mutta sormet onneksi toimivat, kunhan vain nostan käden tähän läppärille.

Siis kirjoitan, luen, kirjoitan, otan särkylääkkeen, luen… ja tylsistyn, vaivun horteeseen. Elämä kutistuu. Ymmärrän todeksi väitteen, että kirjoittaminen tarvitsee arkea, sosiaalisuutta ja toimintaa. Ei se ole kirjoittamiselta pois, se tuo kirjoittamiseen lisää. Liikettä, happea, vaikutteita, kuvia.

Saan myös perspektiiviä siihen, mitä tarkoittaa vapauden ja itsenäisyyden menettäminen. Olen kokonaan toisen ihmisen avun varassa. En voi lähteä kauppaan tai kirjastoon, kun huvittaa. On pyydettävä kyyti, sovittava monta asiaa ja siedettävä nuoren avunantajan nyrpeä ilme, kun pyyntöni sotkee hänen nettisessionsa. On alistuttava siihenkin, että omaishoitajalla on erilainen käsitys tiskeistä, pyykeistä, petaamisesta ja ruohonleikkuusta kuin minulla.

Menetin jopa sen matkan, joka oli tarkoitus elokuussa tehdä piristykseksi ja korvaukseksi kesän tylsyydestä. Ei saa matkustaa.

Tämä kesä on nyt tällainen. Ainakin se on unohtumaton.

Mainokset