Lupauduin joskus Grafomanian kirjoittajaksi. Sen jälkeen en tehnytkään oikeastaan mitään – siis täällä Grafomaniassa – enkä myöskään kotiblogissani A Writer´s Blogissa. Miksen? Olenko ollut laiskana? Ilmeisesti sitäkin, mutta keskeisimpänä (teko?)syynä pidän kuitenkin muita töitä.

Sain olla nelisen vuotta lähestulkoon vapaana kirjailijana. Se oli hienoa aikaa, toiveiden toteutumaa. Osan aikaa kirjoitin apurahalla, osan aikaa poltin aiemmassa elämässä pahan päivän varalle kerättyjä pennosia. Olen kuitenkin perheellinen ihminen, ja perheelliset ihmiset ovat vastuussa myös muusta kuin omasta syömisestään. Puolisoni käy töissä ja saa säännöllistä palkkatuloa, mikä on ollut eräänlainen perälauta ja turva, jonka varassa olen saattanut kirjoittaa. Mutta puolisoni ei tietenkään ole mesenaattini eikä hänen sitä tule ollakaan. Haluan olla yhteisvastussa perheen taloudesta, en taiteilijanvapaudesta nauttiva muun perheen kiviriippa,  joka vie enemmän kuin tuo.

Siksi olen nyt noin puolentoista vuoden käynyt päivätöissä noin neljänä päivänä viikossa. On mukavaa, kun tietää, että tiettynä päivänä tilillä on tietty summa rahaa. On kivaa, kun voi hankkia lapsille jotain muutakin kuin sen ihan välttämättömän. Ja onhan meillä yhteistä velkaakin kuitattavaksi ihan riittävästi.

”Vapaana” kirjailijanakin tein toki kirjoittamisen ohella kaikenlaista pientä keikkaa. Kirjailijavierailut olivat mukavaa vaihtelua kirjoittamiseen ja toivat tervetullutta taloudellista turvaa ainakin silloin tällöin. Melkein kaikki kirjoittajat opettavat kirjoittamista – minäkin. Monet kirjoittavat lehtiin. Mutta vakkaripäivätyöhön lupautuminen oli iso askel. Kun on osa työyhteisöä (ja vaikkei olekaan kuin määräaikainen osa-aikatyöntekijä), luopuu myös suuresta osasta niin sanottua taiteilijan vapautta. Oma luova kirjoittaminen on se, joka joutuu väistämään työelämän kiireitä ja deadlineja.

Kirjailijan leipä on yleensä pieninä palasina maailmalla. Minulla se koostuu ennakoista, myyntipalkkioista, apurahoista, lainauskorvauksista ja näistä ”kunnon töistä”. Tuntuu, ettei ikinä ole hyvin. Kun tekee palkkatyötä, haluaisi kirjoittaa enemmän. Kun kirjoittaa, tuntuu, että rasittaa muuta perhettä taloudellisesti. Ja koska haluan ehdottomasti kirjoittaa, minun on mahdotonta työskennellä täysiaikaisesti. Määrä- ja osa-aikaisena työntekijänä eläkekertymäni on naurettavan pieni ja koska työskentelen opetusalalla, tarvitsen koulujen loma-ajaksi muuta rahoitusta, so. apurahan. Minulle myönnettävät apurahat ovat pieniä, ja niistä ei sitten kerry eläkettä. Ja niin edespäin.

Onneksi kirjoittaminen on ihaninta mahdollista työtä. Ei kai tässä muuten olisi mitään järkeä.

 

Päivi L.

Advertisements