Tervetuloa minunkin puolestani uudet immeiset, hurja joukko!
Tietysti olo on myös haikea – tulee ikävä Sallan, Terhin, Annelin, Sirin ja Markun teräviä avauksia ja viehkoa seuraa. Porukassanne on ollut turvallista kulkea, KIITOS. Toivon teidän kaikkien jatkossakin kommentoivan ja osallistuvan keskusteluihin.
Tänään teroitin kynäni, terä katkesi seitsemän kertaa. Oliko se merkki: nainen, olisi sinunkin jo aika lopettaa Grafossa. Onko mitään sanottavaa?
Mutta en osaa enkä halua lopettaa, koska
A) olen koukussa,
B) en ole Facebookissa enkä sekaantunut mihinkään sosiaaliseen mediaan,
C) Grafo on ainoa blogi, jossa olen mukana ja jota seuraan,
D) olen saanut saaveittain vertaistukea, lohtua ja iloa tämän blogin kautta.
Uusien kirjoittajien kanssa aiomme jatkaa samalla hyväksi havaitulla linjalla: saa paasata, intoilla, esitellä, kehua, purnata, väittää vastaan, hurrata, näyttää kieltä, silittää, naurattaa, itkettää, provosoida, ironisoida, höpistä – saa olla oma itsensä.
Otamme mielellämme vastaan ideoita myös blogin lukijoilta. Minkä aiheen haluaisit nostaa pöydälle? Olemme helposti innostuvaa sorttia, joten ehdottakaa ihmeessä, niin pannaan tuulemaan.
Kirsti
3 kommenttia
Comments feed for this article
elokuu 22, 2014 klo 9:44 am
milateras
Kiitos, Kirsti! Hienoa, kun olet yhä mukana – ja vanhat grafomaanikot edelleen taustatukena kommentoimassa.
Mielessä onkin jo monta aihetta, joista voisin kirjoittaa.
elokuu 23, 2014 klo 7:15 am
kirsti k
Mila, siitä vaan aiheet mielestä Grafon sivuille!
elokuu 22, 2014 klo 3:19 pm
tuulakallioniemi
Täältä nyt tullaan. Vähän samoilla linjoilla kuin Kirsti. FB:ssä en ole. Mutta onhan sitä nyt vanhankin sen verran sosiaalinen oltava.
Kynää en ole teroitellut, mutta talikosta katkesi piikki kyllä, kun ryhdyin mökillä syystoimiin. Ei uskota Kirsti sellaisiin enteisiin. Ainahan meillä sanottavaa on.
Minulla juuri nyt päällimmäisenä kysymys: Kuinka monen lukijan pitää ymmärtää jokin kielikuva ennen kuin kirjailija sen voi tekstiinsä kirjoittaa? Meidän alalla tulee usein vastaan kysymys siitä, tunteeko lukija asian tai ymmärtääkö sananparren. En nyt tarkoita Wanhoja suomalaisia sananlaskuja vaan vaikkapa sitä, minkä värinen on syysvehnä. Jos lukija ei tiedä, minkä värinen kyseinen otus on, pitääkö se selittää eli tarkentaa. Vai pitääkö vallan jättää pois? Vai voiko mahdollisesti päätyä jättämään vertauksen tekstiin ja toivoa, että tietämätön lukija joko aavistaa tai ottaa selvää?
Tämmöinen dilemma tuli tänään vastaan, kun avasin kässärikuoren korjattavaksi.
Ehkei dilemma ollenkaan, mutta kiinnostaisi tietää, onko muilla vastaavia pohdintoja.
Tuula